I.

Grôm seisoi terävien vuorten korkeimmalla huipulla, joiden juurella

hänen kansansa luolat ja tulet olivat, katsellen kiinteästi pohjoiseen

päin. Itään, etelään ja länteen päin oli hän tehnyt tutkimusretkiä

laajentaakseen tietojaan ja vahvistaakseen heimonsa turvallisuutta.

Mutta terävistä kukkuloista pohjoiseen olivat laajat alat synkkää

rämeikköä, jossa kasvoi eriskummaisia, suunnattoman suuria kasveja

sotkuisesti punoutuneina yhteen jättiläismäisten, punakukkaisten

köynnöskasvien kanssa. Niiden rehevässä, vihreässä suojassa piili,

kuten Grömillä oli syytä luulla, sellaisia petoja, joiden kanssa hän,

vaikka hänellä olikin tuli ja muut hyvät aseet, oli niin kauan varonut

ryhtymästä taisteluun.

Mutta tuon laajan rämeikön takana kohosi toinen kukkularivi, joiden

huiput eivät olleet sahahampaisia kuten näiden, vaan matalia ja

vähän pyöreähköjä ja hohtivat himmeän punertavina kirkkaansinistä

taivasta vastaan. Noita kukkuloita halusi Grôm tutkia. Niissä olisi

kenties avarampia luolia kuin näissä vuorissa, tilavia ja sopivia

hänen heimonsa asuttaviksi, sillä heimo tunsi elävänsä jotenkin

ahtaissa oloissa. Sitäpaitsi oli Grômistä aina näyttänyt siltä, että

noiden kukkuloiden takana saattoi olla jotakin salaperäistä, ja hänen

levottomalle mielelleen oli salaperäisyys aina kuin kiihoittava pistin.

Niinä viitenä vuotena, jotka heimo oli asunut täällä, olivat tulivuoren

lepattelevat liekit hulmunneet kapeassa halkeamassa laakson suulla.

Yötä päivää, milloin korkeina ja hehkuvina, milloin matalina ja

uupuneina, olivat ne hulmunneet siinä suojaten laakson sisäänkäytävää.

Mutta juuri kuukausi takaperin oli tullut maanjäristys, joka oli

säikähdyttänyt koko heimon pahanpäiväisesti. Hulmuavat liekit olivat

kadonneet. Halkeama oli sulkeutunut ja sen sijalle ilmestyi kuohuva

syvennys. Toinen luolista oli sortunut, haudaten alleen useita heimon

jäseniä, jotka olivat olleet liian kauhun huumaamia paetakseen heti

ulos. Muutamia päiviä tämän onnettoman tapauksen jälkeen oleskeli

heimo taivasalla keräytyneenä suurten nuotioitten ympärille. Suuresti

epäillen olivat he sitten kaikki kömpineet takaisin jäljelle jääneisiin

luoliin.

Mutta nyt ei ollut enää kylliksi tilaa, ja Bawr, joka oli viisas

päällikkö, oli neuvotellut Grômin kanssa, jota hän suuresti rakasti

nimittäen häntä toisinaan oikeaksi kädekseen, toisinaan kansan

silmäksi. Viimein oli päätetty, että Grôm pienen joukon avulla raivaisi

tien rämeikön läpi noille toisille kukkuloille tutkimaan seutua. Grôm,

ollen varovainen johtaja, oli viipynyt monta tuntia vuoren huipulla

suunnitellen matkaa ja tarkastellen alapuolella laajenevaa rehevää

rämeikköä, ennenkuin lähti tunkeutumaan sen salaperäisiin syvyyksiin.

Kuten Grômin tapa oli vaaralliselle matkalle lähtiessään, halusi hän

vain muutamia tovereita jakamaan vaaroja kanssaan. Hän otti A-yan, ei

ainoastaan tämän usein koetellun rohkeuden ja neuvokkuuden tähden,

eikä ainoastaan siksi, että hän halusi tytön aina lähelleen, Vaan

ennen kaikkea senvuoksi, että hän tiesi, ettei hän voinut jättää

tyttöä leiriin. Jos hän olisi yrittänyt jättää A-yan leiriin, ei

tyttö olisi totellut, vaan olisi seurannut häntä salaa — ja kenties

joutunut vaanivien petojen saaliiksi. Hän otti myös A-yan nuoren

veljen, huimapäisen Môn, ja Loobin, pienen, takkuisen, teräväsilmäisen

vakoojan, joka osasi juosta kuin jänis, piiloutua kuin kettu ja

taistella kuin notkea kärppä. Tällaista joukkoa oli hän tavallisesti

pitänyt tarpeeksi suurena. Mutta kun suunniteltu yritys oli erittäin

vaikea, päätti hän viimeisessä hetkessä vahvistaa joukkoaan lisäämällä

siihen tummakasvoisen Hobbo-nimisen jättiläisen, jonka naama oli aina

irvissä ja joka oli hidasjärkinen, mutta väkevä kuin härkä ja taitava

kivipäisen nuijan käyttäjä.

Tämä pieni, mutta rohkea joukko, jota Grôm eräänä aamuna auringon

noustessa johti tuntematonta tiheikköä kohti, oli hyvin varustettu.

Paitsi keihästä ja nuijaa, oli jokaisella joukon jäsenellä Grômin

ihmeellinen keksintö, kaari, lukuunottamatta Hobboa, joka ei osannut

taitavasti käyttää sitä. Hobbo, joka oli suunnattoman voimakas, kantoi

sensijaan raskasta tulivasua, jossa savuavat hiilet kytivät mullassa.

Ruokavaroina oli jokaisella muutamia paloja puolikuivanutta lihaa.

Mutta pääasiallisesti olivat he kuitenkin riippuvaisia metsänriistasta

ja hedelmistä, joita he keräsivät matkan varrella.

Metsä, johon Grôm nyt ohjasi joukkonsa, oli todella jäännös

aikaisemmalta aikakaudelta. Maaperä, joka oli uskomattoman

voimakasta, työnsi esille yhä tuollaisia jättiläismäisiä puuruokoja

ja suunnattomia, meheviä sananjalkoja ja valepalmuja, jotka olivat

pääasiallisesti menestyneet varhaisempana aikakautena. Mutta ne olivat

kietoutuneet täällä kestävämpiin, lujempirunkoisiin kasveihin, joita

kasvoi myöhemmissä troopillisissa metsissä. Ainoastaan nämä kasvit

olivat kyllin vahvoja kannattamaan painavia paksuja kiemuraisia

köynnöskasveja, jotka köynnöstelivät pitkin suuria runkoja ja

muodostivat korkealla ilmassa siltoja puun latvasta toiseen. Joka

puolella, ylhäällä ja alhaalla loisti tummanvihreässä hämärässä komeita

kämmekkäisiä tai muita epiphytes-kasveja [kasveja, jotka kiinnittyvät

muihin kasveihin ottamatta niinkuin loiset alustakasveistaan ravintoa],

joiden kummalliset, oudot, siipimäiset kukat olivat karmiinin-,

purppuran-, oranssin- ja ruusunpunaisia ja valkeita, keskusta

sametinmusta tai pronssijuovainen.

Nykyajan ihmiset eivät olisi päässeet tämän metsän läpi ilman kirvestä

ja työkaluja. Mutta Grôm ja hänen seuralaisensa olivat luolaihmisiä,

jotka eivät vielä olleet kokonaan unohtaneet puussa asuvien esi-isiensä

vaistoja ja kykyjä. Toisinaan, kun näytti helpoimmalta, raivasivat

he tiensä maata pitkin tai seurasivat jonkun suuren pedon kulkemaa

polkua niin kauan kuin se vei oikeaan suuntaan. Mutta silloin heidän

oli oltava lakkaamatta varuillaan, etteivät pedot, joiden hirvittävät

jäljet olivat toisenlaisia kuin mitä he milloinkaan ennen olivat

nähneet, yllättäisi heitä äkkiarvaamatta. Sentähden, milloin vain

oli mahdollista, pitivät he parhaana kulkea apinamaisten esi-isiensä

tapaan, korkealla olevia oksia tai köynnössiltoja pitkin. Kun heillä

oli mukanaan paljon aseita, edistyi matka ilmassa hitaasti. Mutta

siellä oli paljon turvallisempi ja myös verrattain viileä, kun

sitävastoin maassa höyryävä kuumuus ja pistävät hyönteiset olivat

melkein sietämättömiä.

Mutta ennenkuin ensimmäisen päivän matka oli lopussa, huomasivat he,

että puunlatvoissakin oli välttämätöntä olla aina varuillaan. Kerran

teki suuri, musta leopardi, joka oli väijyksissä oksalla, äkkiä

hyökkäyksen pientä, karvaista Loobia vastaan, joka aina kulki joukon

edellä. Mutta Loob, joka oli niin nopea, että hän näytti näkevän

asioita, ennenkuin ne todellisuudessa tapahtuivatkaan, hypähti ajoissa

korkeammalle oksalle välttääkseen kuolettavan käpäläniskun. Samassa

hän iski hurjasti keihäällään alaspäin osuen vihollistaan hartioihin

ja painaen keihäänsä syvälle koko voimallaan. Ulvahtaen peto kangistui

ja lyhistyi sitten hitaasti kokoon. Kun Loob väänsi aseensa siitä

irti, horjahti suuri eläin voimattomana oksalta. Hetken se riippui

etukäpälistään korahdellen ja suu vaahdossa. Sitten se hellitti

otteensa ja putosi ihmeellisen varovasti oksalta oksalle. Se katosi

tiheän lehvistön alle ja putosi maahan suoraan jonkun näkymättömän,

odottavan pedon kitaan, sillä alhaalta kuului heti outoa, ulvovaa

murinaa, ja sen jälkeen lihan repimistä ja luitten särkymistä. Loobin

kasvot venyivät irvistyksestä, ja Grôm vilkaisten A-yaan, mutisi

levollisesti: »On parempi olla täällä ylhäällä kuin tuolla alhaalla.»

Hänen puhuessaan ja kaikkien tuijottaessa alaspäin tuli lehtien alta

esille leopardin kauhea pää ja notkea ruumis, joka piteli puusta kuin

rotta pitkillä leuoillaan ja terävillä, keltaisilla hampaillaan ja

tuijotti heihin pyöreillä silmillään, jotka olivat kylmät ja kiiltävät

kuin jää.

Grômin teki mieli ampua nuoli toiseen noista liikkumattomista,

pirullisista silmistä. Mutta nuolet olivat liian kallisarvoisia

tuhlattaviksi.

Sen yön he nukkuivat viisaasti oksista punotulla lattialla, jonka he

kyhäsivät kokoon kaikkein suurimmista ja vaikeimmin kiivettävistä

puista. He pitivät tietysti vuorotellen vahtia. Mutta mikään ei

yrittänytkään lähestyä heitä ja he välittivät vähät riitelevistä

äänistä, takaa-ajon räiskeestä ja hurjasta paosta, jota kuului

aika-ajoin pimeästä kaukaa heidän alapuoleltaan.

Kulkiessaan seuraavana päivänä korkeata tietään pitkin kapean,

liikkumattoman joen rantoja huomasivat he äkkiä, että puunlatvoissa

oli paljon pelättävämpiä vaaroja kuin piileskelevät leopardit. He

katselivat paraikaa kaikki veteen, jossa parveili jättiläiskrokodiileja

ja jossa kaksi tuollaista hurjistunutta eläintä taisteli keskenään, kun

puun oksilta toiselta puolen vettä kuuluvat tuimat äänet saivat heidät

katsomaan sinne.

Puunlatvat vastakkaisella rannalla olivat täynnä suuria apinoita,

jotka irvistelivät ja äännähtelivät vihaisina. Eläimet olivat yhtä

suuria ja voimakkaita kuin Hobbo, ja niitä peitti tuuheat, pitkät,

tummat karvat. Niiden kasvot, jotka olivat puoleksi ihmisen ja puoleksi

koiran näköiset, olivat kiiltävät, mutta sapensiniset, ja pienien,

peloittavien silmien ympärillä oli leveä, tummanpunainen kehä.

Halveksivin liikkein ne kiipeilivät riippuvilla oksilla, kunnes näytti

melkein siltä kuin ne aikoisivat syöksyä veteen karatakseen raivoissaan

tuon pienen ihmisjoukon kimppuun.

A-ya, jonka valtasi vastenmielinen kauhu siksi, että nuo eläimet olivat

kuin hirveitä ihmisen irvikuvia, peitti toisella kädellään silmänsä.

Nuori Mô, jonka tulista luonnetta harmittivat eläinten huudot, otti

nuolen vyöstään ja kohotti kaarensa ampuakseen, mutta Grôm pidätti

hänet ankarasti, sillä häntä peloitti herättää tuossa hirveässä

joukossa kostonhimoa.

»Ne eivät voi tulla tänne meidän luoksemme. Annetaan niiden unohtaa

meidät», sanoi hän. »Älkää enää kiinnittäkö niihin ollenkaan huomiota.»

Kun he kulkivat edelleen oksia myöten pitkin joen rantaa, seurasivat

apinat heitä toisella rannalla. Mutta äkkiä joki laajeni ja kääntyi

sitten länttä kohti. Grôm kulki suoraan pohjoiseen päin suunnitelmansa

mukaan. Vähitellen häipyivät mielettömät äännähtelyt vaihtuen

puunlatvojen äänettömäksi hiljaisuudeksi.

Seikkailijat riensivät nyt eteenpäin kaksinkertaista Vauhtia, sillä

heitä ei haluttanut enää viettää toista yötä puiden latvoissa, kun

sellaisia vaarallisia vihollisia oli läheisyydessä. Mutta kukkulat

olivat vielä kaukana, kun ilta joutui uudelleen. Tietämättä, että

suuret apinat nukkuivat aina öisin, päätti Grôm jatkaa matkaa

vähentääkseen siten äkkiä yllättävää vaaraa. Kun kuu nousi pyöreänä,

suurena ja hunajanvärisenä lehtimeren yläpuolelle, oli kulku puiden

latvoissa melkein yhtä helppoa kuin päivällä, kun sitä vastoin maa

heidän alapuolellaan, jossa liikkui väijyviä, taistelevia petoja, oli

synkän hämärän peitossa. Kun päivä valkeni, olivat nuo pyöreät kukkulat

hämmästyttävän likellä aivan kuin ne olisivat yön aikana hiipineet

lähemmäksi heitä.

Kukkulat näyttivät nyt toisenlaisilta. Lähimmän, pitkän, pyöreähkön,

puuttoman harjanteen ja metsän välissä levisi laaja, aukea, ruohoinen

kenttä. Sitä somistivat lammikot ja siellä täällä merkilliset,

yksinäiset, paljaat puunrungot, joiden latvoissa näytti olevan

kuin ruohomätäs. Ne olivat kuin jättiläismäisiä, vihreitä maalarin

siveltimiä keltaisen harmaine varsineen, jotka seisoivat siellä kuin

sattumalta. He näkivät kaukana ihmeellisen eläinlauman laitumella, ja

tuolla vasemmalla näytti pitävän vahtia jättiläislintu, joka oli yhtä

suuri kuin puu, jonka vieressä se seisoi. Vähän oikealla, missä tuo

puuton harjanne äkkiä loppui, kimalteli huomattavan laaja vesi. Juuri

tuonne, missä vesi huuhteli jyrkkärinteistä vuoriniemekettä, halusi

Grôm suunnata kulkunsa ruohotasangon poikki.

Noin kolme tuntia auringon nousun jälkeen olivat he saapuneet

parinsadan metrin päähän tasangosta. Kyllästyneinä rasittavaan metsässä

kulkemiseen ja haluten kiihkeästi päästä sellaiselle seudulle, jolla

he olivat tottuneet enemmän liikkumaan, kiipeilivät he puunlatvoissa

kovaa vauhtia eteenpäin, kun oksilta heidän takanaan alkoi kuulua noita

hurjia, sekavia ääniä, joita he niin pelkäsivät. Grôm työnsi heti A-yan

ensimmäiseksi asettuen itse viimeiseksi väistämään tuota vaaroista

hirveintä. Hänen ei tarvinnut kehoittaa joukkoaan kiirehtimään. Mutta

heistä näytti siltä, kuin he olisivat seisoneet paikallaan, niin

nopeasti lähestyi apinoiden melu heitä.

»Maahan», huusi Grôm tuimasti huomattuaan, että heidät saavutettaisiin,

ennenkuin he pääsisivät tasangolle, ja tajuten, ettei heillä ollut

mitään toivoa vastustaa puiden latvoissa noita nelikätisiä puiden

asukkaita.

Kun he ketterästi pudottautuivat oksalta oksalle, tulivat ensimmäiset

apinat näkyviin, päästivät riemuhuudon ja syöksyivät alaspäin heidän

jälkeensä pitkin, heilahtavin hypyin. Kiireissään pudotti Hobbo

tulivasunsa, joka särkyi pudotessaan, ja kallisarvoiset hiilet lensivät

hajalleen. Grôm teki paetessaan viimeisenä sen virheen, että hän piti

liian paljon silmällä vihollista ja liian vähän sitä, mihin hän astui.

Hetken kuluttua hän huomasi joutuneensa oksalle, josta ei voinut päästä

pois muuten kuin pudottautumalla kahdenkymmenen jalan korkeudelta hyvin

pahaan paikkaan maahan. Hyppy olisi ollut vaarallinen, ja sentähden

hän mieluummin hyökkäsi lähintä vihollistaan vastaan, joka oli oksan

tyvipuolella, iskien sininaamaista petoa keihäällään. Mutta kun hänellä

oli niin epävarma asento, puuttui iskusta voimaa ja tarkkuutta. Suuri

apina väisti sen ketterästi. Säilyttääkseen tasapainonsa Grômin oli

annettava apinan vääntää keihäs kädestään. Samassa hypähti toinen apina

hänen taakseen oksalle.

Silloin arveli Grôm viimeisen hetkensä tulleen. Hän kyykistyi

pysyäkseen vankempana, hyökkäsi sitten eteenpäin ja tähtäsi nuijallansa

suoraan vihollisen isoon, karvaiseen vatsaan. Jälleen tarttui

peto nopeilla käsillään aseeseen, mutta samansa se ojensi pitkät

käsivartensa ja putosi ääntä päästämättä takaperin puusta alas. A-ya,

joka oli ensimmäiseksi päässyt maahan, oli jännittänyt kaarensa ja

ampunut tarkasti tähdäten ylöspäin. Nuoli oli osunut suurta apinaa

aivan leuan alle, lävistänyt kurkun ja tunkeutunut aivoihin asti.

Hämmästyneinä nähdessään johtajansa kaatuvan niin vähäpätöiseltä

näyttävästä syystä, lopettivat muut apinat hetkeksi hyökkäyksensä

äänekkäästi kirkuen. Sillä välin pääsi Grôm maahan. Samassa ampuivat Mô

ja Loob nuolensa. Toinen apina putosi puusta, mutta tarttui alempaan

oksaan ja riippui siinä kiemurrellen, samalla kuin toinen apina, nuoli

puoleksi vatsassaan, pakeni kirkuen puunlatvaan. Silloin sieppasivat

retkeilijät pudonneet aseensa maasta ja lähtivät juoksemaan tasankoa

kohti niin nopeasti kuin taisivat. Kamalasti kirkuen ja metelöiden

tulivat apinat heidän perässään alempia oksia myöten.

Matkailijoiden onneksi oli metsä tässä kohden jo harvaa, ja he

saattoivat osoittaa nopeuttaan. Raivoavat sininaamat jäivät pian

jäljelle, ja pakolaiset saapuivat hengästyneinä aurinkoiselle

ruohokentälle. Siellä he tunsivat itsensä turvallisiksi ja kääntyivät

katsomaan taakseen. Alimmat oksat pitkin metsän reunaa olivat täynnä

hyppelehtiviä, ruskeita olentoja, kirkuvia sinisiä naamoja ja

punareunaisia, pirullisia silmiä. Mutta ainoakaan noista suurista

pedoista ei vihastaan huolimatta näyttänyt olevan halukas lähtemään

tasangolle.

»Täällä täytyy olla jotakin, mitä ne suuresti pelkäävät», selitti

Grôm silmäillen varovasti ympärilleen. Mutta mitään vaaraa ei ollut

näkyvissä, ja he lähtivät eteenpäin poikki rehevän ruohokentän

pitämättä kiirettä.