II.

Palattuaan leiriin antoi Grôm vieraan naisen ja lapsen uskolliselle

orjalleen Ook-ootskille, joka innostuneena otti lahjan vastaan, sillä

hänen, joka oli kaarijalka, ei ollut sallittu ottaa ketään luolan

naisista vaimokseen. Hän tuhlaili ystävällisyyttään onnettomalle

muukalaiselle, mutta ei voinut saada selvää hänen puheestaan enempää

kuin Grômkään. Siitä huolimatta oli A-ya, tuokion tarkasti katseltuaan,

huomannut tai luuli huomanneensa muukalaisen viittauksista, että

peloittava, hävittävä olento oli jokin lentäväinen, siis suuri

lihansyöjä lintu. Mutta hän oli myös saanut selville, että siinä

oli jotakin, joka jollakin tavoin muistutti tulta, sillä kun nainen

oli tointunut kauhusta, jota nuo tanssivat liekit aluksi herättivät

hänessä, osoitti hän niitä ja sitten haavojaan mietteissään. Tämä oli

kuitenkin, kuten Grôm vähän pilkallisena selitti, liian mieletöntä. Ei

ollut sellaista, joka olisi ollut tulen näköistä, paitsi tuli itse.

Eikä pakolaisen haavoissa ollut minkäänlaista yhtäläisyyttä liekkien

aiheuttamien haavojen kanssa. A-ya otti nuhteet nöyrästi vastaan,

mutta piti omat ajatuksensa, ja kun tapahtumat pari päivää myöhemmin

osoittivat hänen olevan oikeassa, karttoi hän älykkäästi mainitsemasta

siitä mitään Grômille. Eikä tämäkään sanonut siitä mitään.

Tuollaisen kiihdyttävän salaisuuden odottaessa ratkaisua ei Grôm

malttanut kauan levätä toimettomana. Jollei A-ya olisi niin hyvin

tiennyt, että se olisi aivan turhaa, olisi hän koettanut neuvoa häntä

jättämään vaarallisen ja hänen mielestään turhanpäiväisen matkan. Siinä

oli jotakin, mikä peloitti häntä, vaikka hän olikin rohkea ja luotti

järkähtämättömästi Grômin nerokkuuteen. Sen salaperäisyys kauhisti

häntä. Hän pelkäsi sitä samalla tavoin kuin pimeyttä. Mutta hän piti

pelon omana tietonaan ja pyysi päästä mukaan tutkimusretkelle. Siihen

Grôm mielellään suostui, sillä ei ollut ketään muuta, jonka tarkkuuteen

ja hermoihin kaikkein tärkeimmällä hetkellä hän saattoi niin luottaa,

ja hän halusi hänet mukaansa tulivasuineen. Mikään ei pidättänyt A-yaa

kotona, kun Ook-ootsk piti huolen lapsista.

Luolilta etelään päin lähtevä joukko oli hyvin pieni. Siinä oli

ainoastaan Grôm, A-ya, nuori Mô ja Grômin pienikasvuinen sukulainen

nimeltään Loob, joka oli heimon nopein juoksija ja taitava vakooja.

Hän saattoi kulkea viidakon läpi kuin varjo ja piiloutua siellä, missä

nähtävästi ei ollut mitään piilopaikkaa, tekeytyen näkymättömäksi kuin

kyyristyvä peltokana. Jokaisella oli kaari, kaksi kevyttä keihästä

ja nuija, lukuunottamatta A-yaa, jolla ei ollut nuijaa ja vain yksi

keihäs. Ase, johon hän pääasiallisesti luotti, oli kaari, josta

hän piti silmittömästi. Hän piti itseään sen keksijänä ja voitti

tarkkuusampumisessa Grôminkin. Paitsi näitä aseita kantoi jokainen,

joukon jäsen, paitsi johtajaa, tulivakkaa, jossa punaiset hiilet

sekoitettuina taulakäävän kanssa savusivat märän mullan seassa.

Pieni joukkue kulki intiaanien järjestyksessä, Grôm johtajana, hänen

kintereillään A-ya, sitten vakooja Loob ja nuori mies viimeisenä. He

olivat lähteneet aamun sarastaessa, kun ensimmäinen auringonsäde oli

kalventanut luolan edustalla olevia tulia. He kulkivat nopeasti, mutta

noin joka kahden tunnin kuluttua he pysähtyivät hetkeksi lähteen luo

juomaan ja levähtämään ja katsahtamaan kallisarvoisia tulia vakoissaan.

Noin tuntia ennen puolta päivää he saapuivat pienelle niitylle, joka

ympäröi yksinäistä, kukkivaa Juudas-puuta.

Tänne he rakensivat nuotion uudistaakseen hiiliä tulivakassa ja

varoitukseksi Vaaniville pedoille. Sitten he aterioivat syöden auringon

kuivaamaa lihaa ja kypsiä viikunoita, joita olivat keränneet matkan

varrella. Aterioituaan heittäytyi joukon kolme nuorinta jäsentä

pitkälleen varjoon nauttimaan päivällislepoa, sillä aikaa kuin Grôm,

jonka levoton mieli ei milloinkaan sallinut hänen nukkua päivällä,

vartioi ja mietti seikkailua, joka heitä odotti.

Grômin istuessa kymmenen tai kahdentoista askeleen päässä tulesta

mietteisiinsä vaipuneena siirtyivät hänen silmänsä vähitellen

suureen, loistavaan, purppuran- ja sitruunanväriseen kämmekäsmäiseen

kukkaan, joka pisti silmiin niittyä ympäröivästä rehevästä, vihreästä

pensaikosta. Tuo loistava kukka näytti kohoavan mustasta, ihmeellisen

kyhmyisestä oksasta tai varresta, joka pisti esiin lehtien välistä.

Grômin silmät viipyivät hetken välinpitämättöminä tuossa ihmeellisessä

puunrungossa. Äkkiä hän näki tuon mustan oksan liikahtavan. Hänen

uneksivat silmänsä selkenivät heti, ja hän huomasi, että hirveä,

kaksisarvinen, musta sarvikuono katsoa tuijotti häneen juuri kukkasen

alta.

Grôm aikoi kirkaista herättääkseen nukkujat ja ajaakseen heidät

puun turviin, sillä jättiläismäinen, villainen sarvikuono, jolla

oli läpitunkemattoman vahva nahka, oli vihollinen, jota ihminen

ei vielä ollut oppinut vastustamaan. Mutta tarkemmin mietittyään

pysyi Grôm äänettömänä. Hän tiesi, ettei peto, jonka näkö oli aina

hämärä ja heikko, voinut selvästi nähdä häntä, ja todennäköisesti se

tuijotti hämmästyneenä nuotion tanssiviin liekkeihin. Niin kauan kuin

pedon tarkat sieraimet eivät huomaisi ihmisen hajua, joka saisi sen

raivostumaan, ei se hyökkäisi. Tuuli ei puhaltanut, ja ilma Grômin

ympärillä oli täynnä kitkerää puun savua. Grôm arveli, että oli

varminta pysyä aivan hiljaa ja odottaa pedon liikkeitä. Hän luotti

varmasti, että nukkujat hänen takanaan makaisivat hiljaa ja ettei

kukaan heistä heräisi ja nousisi istumaan, siten kiinnittäen pedon

huomion itseensä.

Grôm näki nyt selvästi, että sarvikuono tuijotti tuleen eikä häneen.

Loistavat liekit ja savun haju nähtävästi hämmensivät sitä. Hetken

kuluttua se otti askeleen eteenpäin niin että puolet sen suuresta,

mustasta, pörröisestä ruumiista tuli esiin vaaleanvihreästä

pensaikosta. Sitten se seisoi liikkumattomana räpytellen pieniä,

ilkeitä silmiään, kunnes tuo hiljainen jännitys alkoi vaivata Grôminkin

vahvoja hermoja.

Viimein suuri oksa, joka oli poikkipäin nuotiossa, loimahti palamaan

täysin kuumentuneena. Liekit hulmusivat kaksin verroin suurempina.

Tuntien sarvikuonon pahan sisun luuli Grôm sen raivostuvan ja

hyökkäävän paikalla tulen kimppuun. Hän aukaisi jo suunsa päästääkseen

varoitushuudon, joka olisi herättänyt nukkujat ja lähettänyt heidät

puuhun. Mutta hän hillitsi itsensä ajoissa. Peto näytti pelästyvän

ensi kerran elämässään. Nuo kiemurtelevat, punaiset liekit olivat

sille liikaa. Hädissään karjahtaen se vetäytyi takaisin lehtien

suojaan, ja hetken kuluttua kuuli Grôm jättiläisotuksen laukkaavan

ryskien pensaikon läpi. Tuo harvinainen hämmennys oli alkuun päästyään

muuttunut hurjaksi säikähdykseksi, ja tyhmä peto pakeni ainakin parin

kilometrin päähän, ennenkuin se saattoi unohtaa kauhunsa.

Samana iltana vähän ennen auringonlaskua saapui joukkio sille

paikalle, jossa pakolainen oli pyytänyt apua Grômiltä. Kun ei tahdottu

herättää tuntemattoman vihollisen huomiota, ei sytytetty tulia. Yö

kului tuuheassa ja korkeassa puun latvassa. Grôm, joka oli kiihtynyt,

jännittynyt ja utelias, ei saanut paljon nukutuksi. Suurimman osan yötä

hän istui punotulla lavallaan käsivarren polvien ympärillä kuunnellen

yön ääniä — tuon tuostakin tapahtuvaa äkkinäistä metsästävän pedon

hyökkäystä, hurjaa huutoa ja meteliä sekä kotkottavaa ja äänekästä

melua, joka kertoi, että tuolla kaukana alapuolella kavalassa

pimeydessä näyteltiin näkymättömiä murhenäytelmiä. Mutta mitään

sellaista ääntä ei kuulunut, jota Grôm ei olisi aikaisemmin tuntenut.

Kerran kuului puun juurelta kynsien rapinaa ja nuuskimista.

Mutta Grôm pudotti hehkuvan hiilen tulivasustaan ja onnistui

tähtäyksessään oivallisesti. Murahtaen jokin raskas ruumis hypähti

alas puusta. Hiili putosi kuivaan ruohomättääseen, joka leimahti äkkiä

tuleen. Grôm näki vilahduksen suurista olennoista ja säikähtyneistä,

hurjista silmistä, jotka väistyivät valoa. Liekki sammui yhtä nopeasti

kuin se oli syttynytkin, ja senjälkeen pysyttelivät yönkulkijat etäällä

puusta. Mutta nukkujat olivat kaikki täydellisesti heränneet ja

istuivat hämärään asti keskustellen huomispäivän seikkailusta.

Ennenkuin aurinko oli kokonaan noussut taivaanrannan takaa, oli pieni

joukko jälleen matkalla, mutta kulki nyt varovasti kuin kiiltonäätä.

He eivät enää kulkeneet intiaanien tavoin, vaan yksitellen puusta

puuhun, lymypaikasta toiseen, Grômin etsiessä pakolaisen vanhoja

jälkiä ja toisten seuratessa häntä tarkkaavina keksiäkseen jotakin

merkkiä tuntemattomasta kauhistuksesta. Punainen nainen oli jättänyt

kyllä selvät jäljet paetessaan, mutta kolmen päivän kuluessa olivat ne

hävinneet niin että Grôm tarvitsi kaiken taitonsa kyetäkseen seuraamaan

niitä ja eteneminen oli hidasta. Hän alkoi tulla levottomaksi, kun ei

löytänyt jälkeäkään tuosta salaperäisestä, tuntemattomasta pedosta. Ne

jäljet, jotka sekautuivat pakolaisen jälkiin, olivat kaikki tuttuja

hänelle.

Äkkiä hän melkein horjahti nähdessään kauhean näyn! Matala vihellys

toi toverit hänen luokseen. Täysikasvuisen miehen luuranko oli

ruohikossa. Luut olivat tuoreita, verentahrimia ja kirkkaita, ja parvi

vertaimeviä hyönteisiä surisi niiden ympärillä. Ne oli kalvettu aivan

tarkasti, paitsi takaraivoa, jota pitkät, vahvat, tuuheat hiukset

olivat näyttäneet oivallisesti suojaavan. Luita ei ollut erotettu eikä

särjetty, kuten joku suuri raateleva peto olisi tehnyt, eikä luurangon

ympärillä ollut muita kuin muutamien rotantapaisten eläinten jälkiä.

Oli selvää, että tuolla salaperäisellä olennolla, mikä se sitten

olikin, oli siivet.

»Lintu!» kuiskasi A-ya voitonriemuinen katse silmissään ja vilkaisi

samalla varovasti puiden latvoihin. Mutta Grôm ei arvellut niin.

Luurangon ympärillä ruohikossa ei ollut jälkeäkään voimakkaista

kynsistä.

Grôm tähysteli ympärilleen vilkkain, mutta tuskallisin katsein. Seutu

ei ollut tässä kohden tiheätä metsikköä, vaan matalan pensaikon

peittämää; vain siellä täällä hajallaan kasvoi puita. Vähän etäämpänä

loisti tyyni vesi vihreän tiheikön läpi. Seutu näytti rauhalliselta,

turvalliselta ja kesäisen kauniilta. Sen suurenmoinen kauneus näytti

Grômistä kaksin verroin uhkaavalta, niinkuin jokin kummallinen väijytys

piilisi sen takana.

Erään avonaisen niityn keskelle, lähelle luurankoa, käski Grôm

joukkonsa rakentaa tulikehän, siten valmistaakseen varmemman

turvapaikan. Kun oli koottu varasto polttoaineita, käski hän A-yan ja

Môn jäädä sinne ja pitää huolta tulista, varoittaen jättämästä paikkaa,

jollei hän kutsuisi heitä. Loobin, taitavan vakoojan, hän lähetti

vasemmalle viidakkoon. Itse hän seurasi pakolaisen jälkiä puiden

välistä välkkyvälle vedelle päin kiertäen noiden toisten pakolaisten

luurangot. A-ya tuijotti tuskallisena hänen jälkeensä, kun hän katosi

näkyvistä, ja tuumi, rohkenisiko suututtaa häntä seuraamalla jäljessä.

Pian huomasi Grôm, että vesi oli joko laaja, kaislainen lampi tai

matalan joen haara. Oli aivan tyyni, ja veden pinta loisti kuin kirkas

lasi. Mutta vähän väliä hänen silmiään huikaisi ihmeellinen kiiltävä

loisto, suuri punainen, sinipunerva tai sinivihreä leimahtava liekki,

joka kiiti veden pinnan yli. Hänelle muistui äkkiä mieleen selitys,

minkä A-ya oli saanut vieraalta naiselta. Kenties tuo hävittävä olento

_oli_ lintu ja kuitenkin samalla tulen kaltainen. Hän aavisti siinä

piilevän salaisuuden, joka pani hänenkin lujat hermonsa koetukselle,

ja hän piiloutui tiheään pensaikkoon hiipiessään vettä kohti. Hän oli

kiireissään poistunut jäljiltä, joita hän siihen saakka oli seurannut,

saadakseen ratkaistuksi noita kiitäviä, loistavia olentoja koskevan

arvoituksen.

Muutamien hetkien kuluttua hän saapui avonaisen niityn reunaan,

joka ulottui veden rantaan saakka. Hän pysähtyi suojaavien lehtien

taakse. Veden pinnan yli kiiti rubiininhohtoinen loiste, jota ympäröi

ruusunpunainen pilvi ja joka katosi samassa hänen näkyvistään. Hän

aikoi juuri työntää päänsä esille ja kurkottaa kaulansa seuratakseen

tuota loistavaa ilmiötä, kun kummallinen kuiva kahina hänen

yläpuolellaan pidätti hänet. Hän vilkaisi varovasti ylös ja näki noin

kahden-, kolmenkymmenen metrin päässä itsestään leijailevan ihanan ja

peloittavan olennon.

Muodoltaan se oli aivan sudenkorennon näköinen, mutta sen loistavan

sinipunerva ruumis oli pitempi kuin Grômin pisin nuoli. Sen

läpinäkyvät, loistavat, värittömät siivet, joita oli kaksi paria,

olivat vielä pitemmät kuin sen ruumis. Sen suunnattoman suuret tuliset

silmät, jotka täyttivät koko sen hirveän pään yläosan ja sivut,

näyttivät näkevän joka paikkaan yht'aikaa ja Grôm vapisi tuntiessaan,

että ne olivat huomanneet hänet ja tarkastelivat häntä läpitunkevasti.

Nuo kauheat silmät olivatkin epäilemättä nähneet hänet. Mutta samalla

ne huomasivat jotakin muuta, joka nähtävästi enemmän kiinnitti sen

huomiota. Välähtäen kuin sinipunerva salaman leimahdus, ja todella

melkein yhtä nopeasti, laskeutui tuo loistava olento ruohikkoon. Sen

neljä välkkyvää siipeä lepattivat hetken, ja siellä näytti olevan

käynnissä vähäinen taistelu. Sitten tuo jättiläishyönteinen kohosi

jälleen keveästi ilmaan pidellen kuudella hoikalla nivelisellä

jalallaan mustan, rotan kaltaisen eläimen ruumista, joka havitteli

veden rannalla olevien niittyjen ruohoa. Vangitsija lensi lehdettömälle

oksalle lähelle rantaa, istuutui sille ja ryhtyi aterioimaan pidellen

saalistaan ensimmäisellä jalkaparillaan ja pyöritellen sitä taitavasti

ympäri samalla kuin sen hirveät leuat puristelivat ja repivät sitä. Se

kävi ihmeteltävän nopeasti. Muutamissa minuuteissa oli se puristanut

kaiken veren, lihan ja pehmeät osat rotasta irti ja imenyt suuhunsa.

Tähteet se pyöritti pieneksi, kovaksi, aivan pyöreäksi palloksi, jonka

se heitti halveksivasti pois. Sitten peto, hypähtäen välkkyvillä

siivillään kahisten ilmaan, välähti veden yli.

Melkein samassa täytti ilman ihmeellinen kahina niinkuin raju sadekuuro

olisi piessyt vaivaispalmun lehviä, ja katsahtaessaan säpsähtäen ylös

näki Grôm suuren säteilevän parven noita loistavia olentoja kiitävän

eteenpäin, ja niiden siivet muodostivat ikäänkuin sateenkaaren. Hän

ihmetteli, minkälaista hävitystä ne mahtoivatkaan saada aikaan. Nyt

hän vasta ymmärsi, mikä oli yllättänyt miehen, jonka luurangon hän oli

löytänyt ruohikosta. Parvi lensi vähän matkaa niityn yli ja sitten

rantaa pitkin vasemmalle. Grôm hengähti helpotuksesta ollessaan varma

siitä, että niiden matka kulki kaukana A-yan ja Môn tulilta.

Kun Grôm käänsi katseensa maahan, hätkähti hän uudelleen. Kaatuneen

puun rungolla niityllä, vain noin kahdeksan, kymmenen metrin päässä,

oli yksi pedoista loistaen sinivihreänä ja ametistinvärisenä kirkkaassa

auringonpaisteessa. Sen ihmeellisen verkkomaiset ja aivan läpikuultavat

siivet välähtelivät taivaankaaren väreissä. Sen nivelikäs ruumis,

vähän pitempi kuin Grômin käsivarsi, oli melkein yhtä paksu kuin hänen

ranteensa, ja päättyi häntään, jossa oli hirveä kaksoiskynsi. Sen

kuudessa jalassa, jotka olivat parittain rinnan alla, oli sisäpinnalla

voimakkaat piikit, jotka olivat teräväkärkisiä ja raudan lujia ja

joilla se tarttui uhreihinsa ja piteli niitä kiinni. Rintakuori, jonka

takaa lähti neljä siipeä, oli Grômin käsivarren paksuinen, ja pää oli

niin iso kuin Grômin molemmat suuret nyrkit yhteensä. Grôm tarkasteli

ihmeissään päätä, sillä se herätti hänessä sellaista kylmää pelkoa,

jollaista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut. Enemmän kuin kaksi

kolmasosaa päästä käsittivät suuret, pyöreät, terättömät silmät, jotka

olivat kummallisen läpikuultavat ja pohjattomat. Niistä leimahteli

lakkaamatta vaihtelevia, sinivihreitä, purppuraisia ja sinipunervia

värejä. Grôm huomasi, että oli melkein mahdotonta kestää noiden

kummallisten silmien tuijotusta.

Tuo peloittava hyönteinen tuijotti selvästi suoraan häneen läpi

suojattoman lehtiseinän. Ensin se tuijotti päänsä takaosalla. Sitten se

hyvin tyynesti käänsi päänsä aivan ympäri liikuttamatta hituistakaan

ruumistaan, kunnes sen suu oli selän kanssa yhdensuuntainen. Tämä

tuntui Grômistä inhoittavalta, ja hänen pelkonsa alkoi vaihtua vihaksi.

Sitten hän tarkasteli pedon suuta ja ymmärsi nuo naisen ja

lapsen saamat suuret, pikarimaiset haavat. Suu täytti jäljellä

olevan kolmasosan päästä ja näytti olevan kokoonpantu pyöreistä

kiekonmuotoisista kappaleista, jotka joko saattoivat leikata sopivasti

tai jauhaa. Ne toimivat parast'aikaa, ja Grôm tunsi äkkiä, että hänen

täytyi lopettaa se, että hänen täytyi sammuttaa noiden hirvittävien,

pirullisten silmien ilkeä loiste. Salaa, melkein huomaamattaan,

asetti hän nuolen kaareensa, kohotti sen, jännitti ja tähtäsi kauan

ja varmasti. Hän ei saanut ampua harhaan. Nuoli lensi - ja suuri

hyönteinen tarttui rintakuorestaan pehmeään, lahoon puuhun kiinni.

Grômin kauhuksi ei tuo isku, joka jokaiselle hänen tuntemalleen

pedolle olisi ollut turmiollinen, tappanut hirvittävää hyönteistä. Sen

ponnistukset ja neljän suuren siiven lyönnit olivat niin lujat, että

nuolen kärki irtautui pian puusta ja raivoava, loistava olento, keihäs

puoleksi ulkona rintakuoresta, kohosi ilmaan. Se syöksyi suoraa päätä

Grömiä kohti, joka viisaasti oli vetäytynyt kauemmas runkojen sekaan.

Raivoissaan se pääsi lehtiseinän läpi, mutta sitten, kun oksat ottivat

vastaan ja nuoli hämmensi sitä, se syöksyi maahan. Samassa oli Grôm sen

luona tallaten sen hoikan, loistavan, vavahtelevan ruumiin multaan.

Sinipunerva välke noissa suurissa, terättömissä silmissä tuijotti vielä

armottomasti häneen päästä, joka oli kääntynyt aivan ympäri. Mutta

kylmällä raivolla murskasi Grôm säteilevän pään nuijallaan. Sitten hän

repi hopeiset siivet pirstaleiksi.

Sammutettuaan täydellisesti raivonsa kääntyi Grôm katsellakseen

uudelleen noita hävittäviä, kauniita olentoja, jotka kiitivät ja

säteilivät veden pinnan yläpuolella. Mutta ihmeekseen hän ei nähnyt

enää ainoatakaan niistä. Samassa hän kuuli kaukaa rannalta Loobin

äänen, joka huusi apua. Huuto muuttui samassa kauhun kirkaisuksi, ja

Grôm lähti täyttä vauhtia apuun pysytellen kuitenkin huolellisesti

tiheikköjen suojassa. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kulkea puolta

kilometriäkään, kuuli hän A-yan äänen kutsuvan häntä hurjasti ja

kauhuissaan, ja hänen ääneensä sekautuivat Môn huudot. Grôm huusi

vastaan ja syöksyi mielettömästi tulia kohti. Hän ei epäröinyt silloin,

kun A-ya oli vaarassa.

Kun hän syöksyi niitylle, jossa leiripaikka oli, näki hän A-yan ja

nuoren Môn hyppivän hurjasti tulien keskellä, milloin koettaen saada

tulia suurempiin liekkeihin, milloin iskien ylöspäin keihäällään,

sillä heidän yläpuolellaan kiiti, loisti, iski ja säteili joukoittain

noita hävittäviä petoja, joiden hopeasiivet kahisivat kummallisen

peloittavasti. Kun hän syöksyi aukeamalle päästäen rohkaisevan

huudon, laskeutui jotakin hänen päälleen. Samassa hetkessä hän

tunsi kuuden rautaisen jalan tarttuvan hänen päähänsä ja puristavan

sitä kuin rautapihdeillä, ja niiden piikit painuivat syvälle kaulan

ja leuan lihaksiin. Hän ojensi vasemman kätensä, tarttui kauheaan

viholliseensa juuri siihen kohtaan, missä pää ja rintakuori yhtyvät,

ja koetti tukehduttaa sen. Se oli mahdotonta, kun hyönteinen oli

niin hyvin suojattu, mutta hänen onnistui pidättää nuo kauheat

leuat kaukana kasvoistaan hyökätessään tulikehää kohti. Toinen

peto hyökkäsi ja iski kyntensä hänen selkäänsä ja puraisi suuren

kappaleen hänen olkapäästään. Mutta samassa hän saapui tulien luo ja

hypähti henkeään pidättäen suoraan suurimman liekin läpi. Vihollisten

siivet kärventyivät paikalla ja liekit, joita ne vetivät suuhunsa

hengitystorviensa kautta, tukehduttivat ne. Grôm repi siivet irti ja

paiskasi kiemurtelevat, ruumiit tuleen.

Kehän sisäpuolella, missä liekit leimahtelivat korkealle, saattoi

paremmin puolustaa itseään, sillä hyökkääjät näkyivät käsittävän, että

liekit olivat vaarallisia niiden heikoille siiville. Mutta pedoissa

oli niin paljon mieletöntä julmuutta, että Grömillä ja Môllä oli täysi

työ torjuessaan niitä luotaan keihäillään, sillä aikaa kuin A-ya piti

huolta tulista. Maa kehän sisäpuolella oli täynnä kuolevien hyönteisten

säteileviä ruumiita, jotka kuollessaankin purivat kuin verikoirat,

jos jalka sattui joutumaan niiden lähelle. Grôm huomasi, että heidän

polttoainevarastonsa oli melkein lopussa, ja hänen mielensä lannistui.

Hän mittasi silmillään matkaa lähimpään pensaikkoon, joka näytti

tarpeeksi tiheältä suojapaikalta.

»Meidän täytyy juosta tuonne pensaikkoon», sanoi hän äkkiä. »Ne eivät

voi lentää siellä, missä oksia on tiheässä. Oksat repivät niiden

siivet.»

»Hyvä», sanoi nuori Mô. Mutta A-ya, jonka hennot hartiat ja reidet

olivat jo täynnä kauheita haavoja, vapisi ajatellessaankin sitä.

Samassa tapahtui kuitenkin jotakin ihmeellistä. Musta ukkospilvi

kulki auringon ohi. Samassa kuin auringonpaiste katosi, näyttivät nuo

hävittävät olennot unohtavan raivonsa. Kaikki nopeus ja voima hävisi

niistä. Ne yksinkertaisesti parveilivat lähimpiin puihin ja riippuivat

kuin jättiläismäiset jalokivikukkaset niiden oksilla. Vähemmässä kuin

minuutissa olivat kaikki kauheat siivet lakanneet surisemasta.

»Nyt on sopiva aika. Tulkaa!» määräsi Grôm lähtien tulikehästä ulos.

»Jäädään ja tapetaan ne kaikki!» huusi nuori Mô, jonka silmät

säihkyivät vihasta.

Mutta Grôm osoitti pilveä. »Se menee nopeasti ohi», sanoi hän. »Meidän

täytyy olla kaukana täältä, ennenkuin aurinko näyttää jälleen kasvonsa.»

Hän pysähtyi kuitenkin ja lävisti keihäänsä kärkeen yhden

haavoittamansa, mutta vielä värisevän vihollisen, jotta voisi näyttää

heimolle, minkälaisen pedon kanssa he olivat olleet tekemisissä. A-ya

ja Mô seurasivat hänen esimerkkiään. Sitten he lähtivät juoksemaan

niittyä pitkin kantaen keihäittensä kärjissä kummallista voitonmerkkiä.

Pedot, jotka istuivat juroina oksillaan, tuijottivat kauheilla

smaragdin-, ruusunpunaisen- ja ametistinvärisillä silmillään heihin,

mutta eivät kohottaneet edes siipiään seuratakseen heitä. Kymmenen

minuuttia myöhemmin tuli aurinko jälleen näkyviin. Silloin kaikki

pedot lähtivät kahisten lentoon kiitäen parvittain edestakaisin niityn

yläpuolella ja hohtaen taivaankaaren väreissä, etsien saalistaan. Mutta

Grôm, A-ya ja Mô olivat silloin jo kaukana tiheän pensaikon keskellä,

josta nuo hirveät silmät eivät voineet heitä erottaa ja johon nuo

kahisevat siivet eivät voineet heitä seurata.

Kymmenes luku.