Grômin luo, joka metsästellessään oli kulkenut kauemmas etelään päin
heimon tulilta kuin milloinkaan ennen, tuli äkkiä nainen juosten
mielettömänä pelosta ja puristaen pienokaista rintaansa vasten. Hän
heittäytyi Grômin jalkoihin sopertaen, hengästyneenä ja selvästi
rukoillen hänen suojelustaan. Sekä hän että lapsi olivat veren tahrimia
ja täynnä kummallisia kuoppamaisia haavoja, niinkuin liha olisi
koverrettu niistä jollakin pyöreällä esineellä.
Grôm asetti nopeasti nuolen kaareensa ja tähysteli puiden läpi
nähdäkseen, minkälainen vihollinen oli ajanut pakolaisen hänen
luokseen. Samalla hän päästi kimakan huudon, johon vastattiin heti
vähän matkan päästä takaapäin.
Tultuaan varmaksi, ettei naisen takaa-ajaja, mikä se sitten liekin,
ollut hänen kintereillään ja ettei muutakaan vaaraa ollut näkyvissä,
sillä seutu oli sangen aukeata, kohdisti hän huomionsa naiseen. Tämä
ei ollut hänen heimoaan ja näytti hänestä vastenmieliseltä. Ensi
silmäyksellä luuli hän vaimon olevan kaarijalkojen rotua. Mutta
ihonväri, missä se näkyi veren välistä, oli erilainen, melkein
kuparinpunainen. Eikä hän ollut, niin karvainen ruumiiltaan eikä niin
apinamainen kuin he. Hän oli kuitenkin kyllin hirveä ja selvästi
alempaa rotua kuin luolaihmiset. Luolaihmisen luonnollinen vaisto
olisi käskenyt iskemään häntä ja lasta kursailematta päähän, mikä
olisikin ollut pätevä keino estämään hänen kehittynyttä rotuaan
sekoittumasta alempaan rotuun. Mutta Grömillä oli toisinaan
mielipiteitä, jotka olivat outoja nuoren maailman ihmisille. Hänestä
tuntui vastenmieliseltä haavoittaa naista tai lasta. Hän olisi
aivan yksinkertaisesti voinut hylätä rukoukset ja jättää naisen ja
pienokaisen arvelematta metsän huostaan. Mutta nuo kummalliset haavat
olivat hänestä mielenkiintoisia. Nainen herätti hänessä uteliaisuutta.
Tässä oli joku uusi salaperäisyys hänen tutkittavakseen. Nainen oli
pelastettava.
Kun hän osasi muutamia sanoja kaarijalkojen kielellä, jotka hän oli
oppinut rammalta orjaltaan Ook-ootskilta, sanoi hän kyyristyneelle
naiselle, ettei tämän tarvinnut pelätä. Vaimo ei ymmärtänyt kieltä,
mutta miehen ääni sointu näytti rauhoittavan häntä. Hän nousi istumaan
paljastaen jälleen pienokaisen, jonka hän oli peittänyt hiuksillaan
ikäänkuin peläten, että suuri, vaalea metsästäjä tappaisi sen. Grôm
huomasi, että lapsessakin oli yksi tuollainen kauhea, pyöreä haava,
joka oli melko kokonaan runnellut sen lihavan, kuparinvärisen olkapään.
Hän huomasi myös, että naisen kasvot, vaikka ne olivatkin rumat,
olivat paljon älykkäämmät ja ihmisellisemmät kuin kaarijalkanaisten
eläimelliset kasvot. Ne olivat leveät ja niissä oli hyvin pienet,
syvällä olevat silmät, korkeat poskiluut, pieni nenä ja hyvin suuri
suu, joka näytti siltä, kuin joku olisi istuutunut sen päälle ja
lujasti työntänet sen sisäänpäin. Tuo ajatus sai hänet hymyilemään,
ja hymy lisäsi naisen rohkeutta Hän päästi suustaan puhetulvan, joka
oli aivan erilaista kuin kaarijalkojen raksuttava ja haukkuva puhe.
Sitten hän ryömi lähemmäksi Grömiä ja ryhtyi syöttämään pienokaista
rinnastaan. Se väänteli rauhattomana kasvojaan, siliä tuo kauhea
haava tuotti sille tuskaa, mutta söi nälkäänsä eikä kesyttömän
luontokappaleen järkevällä tyyneydellä äännähtänytkään.
Kun Grôm seisoi katsellen tuota paria, heitti äiti kauhun silmäyksiä
olkansa yli, ikäänkuin odottaen vihollisensa ilmestyvän minä hetkenä
hyvänsä. Grôm seurasi hänen katseitaan, mutta ei nähnyt jälkeäkään
vihollisesta. Sitten hän tarkasteli pakolaisen haavoja tarkemmin ja
huomasi, että veri oli niissä jo sangen hyytynyttä. Hän huomasi myös
muutamia syviä, kapeita, ikäänkuin tikarilla viillettyjä haavoja.
Hän arveli, etteivät ne voineet olla juuri tuntia vanhemmat. Olento,
mikä tahansa se olikin, joka oli aiheuttanut ne, olento, jolla oli
niin kummallinen suu ja joka käytti sitä niin oudolla tavalla, oli
nähtävästi lopettanut takaa-ajon. Uteliaisuus valtasi Grômin ja hän
oli vihainen naiselle, kun tämä ei osannut puhua hänelle hänen omaa
kieltään eikä edes kaarijalkojen kieltä. Grômin mielestä oli nainen
itsepäisen uppiniskainen, kun ei myöntänyt ymmärtävänsä kaarijalkojen
kieltä. Hän kumartui naisen yli ja tutki tylysti yhtä haavoista
suurilla sormillaan. Nainen vääntelehti tuskissaan, mutta ei valittanut
ja suojasi lastaan hiuksillaan ja käsivarsillaan, ettei se joutuisi
tuollaisen kovan kohtelun alaiseksi.
Saaden äkkiä omantunnon vaivoja, jotka aivan hämmensivät hänet, lopetti
Grôm tutkimuksensa ja kääntyi kookkaan, solakan nuorukaisen puoleen,
jolla oli tuuhea, kastanjanruskea tukka ja joka juuri tuli juosten
hänen luokseen. Nuorukainen oli A-yan nuori veli Mô, Grômin suosittu
seuralainen ja metsästystoveri, joka ollen nopea jaloistaan oli tullut
täyttä vauhtia Grômin merkkihuudon johdosta. Hengittäen kiivaasti
seisoi hän Grômin vieressä ja katseli kyyristynyttä naista ihmeissään
ja inhoten.
Grôm selitti asian lyhyesti ja osoitti sitten noita käsittämättömiä
haavoja. Nuorukainen, joka ei voinut uskoa, että joku ihmisolento ei
käsittäisi selvää ihmiskieltä, jota luolaihmiset puhuivat, koetti
kysellä naiselta jotakin. Hän sai kokonaisen puhetulvan vastaukseksi,
mutta kun hän ei ymmärtänyt siitä mitään, arveli hän, ettei se
ollutkaan mitään puhetta, ja kääntyi vihaisena poispäin luullen naisen
pilkkaavan häntä. Grôm, hymyillen tuolle harhaluulolle, selitti, että
nainen puhui omaa kieltään, jota hän aikoi pian oppia kuten oli oppinut
kaarijalkojen kieltä.
»Mutta nyt», sanoi hän, »me lähdemme katsomaan, mikä naista on purrut.
Se on varmasti ollut jokin outosuinen otus.»
Mô, joka oli urhoollisen huoleton, mutta joka olisi seurannut Grömiä
vaikka tuonelan portin läpi, lähti innokkaasti eteenpäin. Grôm, joka
ymmärsi, että tuo salaperäinen olento oli vaarallinen, ja joka rakasti
kaikkia vaaroja, tarkasti kaartaan ja katsoi, että nuolet olivat
sopivasti vyössä, ennenkuin hän lähti matkalle. Paitsi kaartaan oli
hänellä kuten aina kaksi keihästä ja kivipäinen nuijansa. Vaikka vaara
oli hänen huvinsa, ei vaara sinänsä tuottanut hänelle nautintoa, vaan
sen voittaminen.
Mutta heti kun hän astui eteenpäin, arvasi nainen hänen aikomuksensa ja
hypähti hurjasti seisoalleen. Ha juoksi suoraan Grômin eteen huutaen
ja tehden liikkeitä. Hän oli selvästi kauhuissaan ajatuksesta, että
nuo kaksi miestä antautuisivat vaaraan, josta hän hädin tuskin oli
pelastunut. Grômin terävä järki ymmärsi naisen liikkeet. Hän koetti
selvittää pelkonsa syytä ja mahdottomuutta voittaa sitä. Kun Grôm
yritti mennä hänen ohitseen, heittäytyi hän maahan ja tarttui hänen
jalkoihinsa vavisten kauhusta. Kun hän näki, että Grôm viimeinkin
myöntyi, heittäytyi hän maahan kuin kuollut ja nousi sitten maattuaan
siinä hetken jäykkänä ja tuijottavin silmin seisoalleen ja nosti ylös
toisen kätensä sormet hajallaan.
Tätä hurjaa viittoilemista ja näyttelemistä ei Grôm voinut selittää
muulla tavoin kuin että nainen oli yrittänyt kertoa hänelle, että tuo
tuntematon olento oli tappanut hänen viisi toveriaan. Tämä tieto sai
Grômin luopumaan aikeestaan. Vaikka hän olikin uskalias, ei hän pitänyt
mistään asiattomasta uhkarohkeudesta. Hän päätti ratkaista arvoituksen,
mutta kaikesta päättäen se vaati perinpohjaisempaa valmistelua.
»Tule pois», käski hän kääntyen kiihkeän Môn puoleen. »Hän sanoo, että
niitä on liian monta meitä kahta vastaan. Ne ovat tappaneet viisi
hänen kansastaan. Me menemme takaisin luolille ja palaamme kolme yötä
nukuttuamme tulinemme etsimään tuota hävittävää olentoa.»