I.

Heimon jäännökset olivat nyt asustaneet kaksi vuotta Tulilaaksossa. He

olivat menestyneet erinomaisesti. Luolissa parveili vahvoja lapsia,

sillä päällikön kehoituksesta oli jokainen soturi ottanut itselleen

joko kaksi tai kolme vaimoa, niin ettei kukaan leskistä ollut jäänyt

naimattomaksi. Ainoastaan Grôm pysyi yksivaimoisena, vaikka hänen

asemansa heimon keskuudessa, Bawrin lähimpänä miehenä, olisi sallinut

hänelle niin monta kuin häntä olisi haluttanut.

Grôm oli erittäin onnellinen A-yan kanssa, ja siksi häntä ei

haluttanut ottaa muita naisia heidän pieneen luolaansa, joka haarautui

pääluolan korkeasta sisäänkäytävästä. Hän olisi kuitenkin myöntynyt

noudattamaan määräystä heimon tähden, päällikön pakottamana, jollei

olisi nähnyt säikähtyneen, tuskaisen katseen tulevan A-yan silmiin,

kun hän huomautti hänelle tästä. Tuo katse oli ihmetyttänyt Grömiä,

mutta se oli myös kummallisesti viiltänyt häntä. Kun tyttö ei

viittauksellakaan näyttänyt olevan halukas noudattamaan heimon tapoja,

ajatteli Grôm asiaa hyvän aikaa. Muutaman päivän kuluttua hän esitti

asian päällikölle sanoen, että toiset naiset olisivat haitaksi hänen

luolassaan ja alkaisivat urkkia tietoja tuosta loistavasta olennosta,

joka oli näyttäytynyt niin tarpeelliseksi heimolle. Bawr oli hyväksynyt

syyn, vaikka hieman hämillään, ja oli leppyisästi ottanut itselleen

ylimääräiset vaimot, teko, jonka A-ya täydellisesti hyväksyi.

Ensimmäinen talvi Tulilaaksossa oli ollut ihmeellinen heimolle, kun

sillä oli palveluksessaan tuo kiivas, mutta hyväsydäminen olento, joka

aina loistaen, tanssien ja kuiskien salaperäistä kieltään oli ollut

luola-aukkojen edessä. Kylmät tuulet ja pohjoisesta tulevat purevat

jääsateet eivät voineet enää häiritä heitä.

Mutta kun myrsky oli raju ja satoi kovasti ja lakkaamatta, niin oli

huomattu välttämättömäksi lisätä tuliin luolien edustalla runsaasti

kuivia polttoaineita, joita Grôm oli määrännyt kerättäviksi suojaan.

Tätä taistelua tulen ja sateen välillä johti tarkasti Bawr, joka

päällikön arvonsa lisäksi oli nyt saanut pyhän ylimmäisen papin arvon.

Monta kertaa näytti sade voittavan tuollaisessa taistelussa. Mutta

loistava olento ei kadottanut voimaansa siitä huolimatta, sillä aina

pysyivät laakson suulla nuo hyppivät ja tanssivat, sammumattomat

punaiset, siniset ja sinipunaiset liekit, joita synnyttivät

tulivuorikaasut tuolla halkeamassa, välittämättä vähääkään, vaikka

taivas olisi lähettänyt minkälaisen vedenpaisumuksen tahansa niiden

yli. Oli ilmeisesti selvää, että loistava olento oli myrskyn herra,

puhumattakaan hirviöistä, jotka kauhun vallassa pakenivat sitä.

Aikaisin keväällä lahjoitti A-ya Grômille lapsen, suuren ja voimakkaan

pojan, jolla oli kaunis pää ja korkea otsa. Tämän tapauksen johdosta ja

nähdessään äidin onnen, onnen, joka toisista naisista tuntui hassulta

järjettömyydeltä, tunsi Grôm sellaista iloa, ettei hän voinut ilmaista

sitä.

Mutta mietiskellessään pienokaisen vieressä kulmakarvat rypyssä ja

syvät silmät unelmoiden tunsi hän sellaista kunnianhimoa, jollaista

kenties kukaan mies ei ollut ennen tuntenut. Hän toivoi tämän lapsen

kasvavan saadakseen aikaan jotakin ihmeellistä, kuten hänkin oli

tehnyt, heimonsa edistymiseksi. Tästä pienokaisesta, sen naisen

lapsesta, johon hän tunsi niin uutta ja käsittämätöntä kiintymystä, hän

aavisti tulevan jotakin uutta ja arvaamatonta.

Eräänä päivänä seurasi Grôm hirven jälkiä etäällä laaksossa. Ollen

etevä metsästäjä osasi hän päättää jäljistä, ettei saalis ollut kaukana

ja ettei se ollut vielä mitään huomannut. Hän kulki varovasti vasten

tuulta äänettömästi kuin leopardi ja hänen tarkat silmänsä huomasivat

kaiken ympärillään.

Äkkiä hän tuli paikalle, jossa jäljet sekautuivat. Seuraavat jäljet

olivat noin kahdenkymmenen jalan päässä, ja ne kulkivat suoraan sille

suunnalle, josta eläin tähän saakka oli tullut. Grôm pysähtyi äkkiä,

hiipi puun taakse, kyykistyi ja tutkisteli ympäristöään säikähtyneen

ketun valppaudella. Hän tiesi, että jokin oli pelästyttänyt otusta, ja

pelästyttänyt sitä oikein pahasti. Häntä halutti saada selville, mikä

se mahtoi olla.

Muutamia minuutteja hän seisoi liikkumattomana kuin runko, jota vastaan

hän nojasi, tarkastellen jokaista pensasta ja tiheikköä terävällä

katseellaan ja nuuskien ilmaa harjaantuneilla sieraimillaan. Ei voinut

huomata mitään, mikä olisi selittänyt hirven äkkinäisen pelon. Hän

aikoi hiipiä toiselle puolen runkoa tutkimaan. Mutta seis! Tuolla

mullassa, missä jokin karhu oli kaivanut juuria, hän huomasi oudon

jalan jäljen. Hän kyyristyi heti maahan ja ryömi sinne hiljaa kuin

käärme tarkastamaan sitä.

Se oli ihmisen jälki, mutta paljon suurempi kuin hänen tai jonkun muun

hänen heimolaisensa. Grômin parta ja jäykät niskahiukset nousivat

pystyyn vihasta nähdessään sen.

Tuon kauhean jäljen varpaat olivat pitkät ja jäntereiset ja kantapää

ulottui kauas jalkapohjan taakse, joka oli leveä ja litteä. Paino oli

selvästi jäljen uloimmaisella reunalla, ikäänkuin niiden omistaja olisi

astunut jalkojensa ulkoreunoilla. Grômin, joka oli taitava jälkien

tuntija, ei tarvinnut kuin vilkaista siihen päästäkseen varmuuteen,

että joku kaarijaloista oli ollut täällä. Eikä jälki ollut viittä

minuttiakaan vanha.

Grôm hiipi lähimpien pensaiden alle ja ryömi ihmeteltävällä nopeudella

oudon jäljen osoittamaan suuntaan pysähtyen joka toinen sekunti

katselemaan, nuuskimaan ilmaa ja kuuntelemaan. Tie oli hänelle

tuttu. Äkkiä hän kuuli ääniä, useampia kirkuvia kurkkuääniä, ja hän

pysähtyi uudelleen kuin kivettyneenä. Sitten hän kuuli äänen, joka

sai hänet hämmästyneenä hätkähtämään. Se oli Mawgin ääni, joka puhui

rauhallisesti ja yksin. Mawg oli siis mennyt kaarijalkojen puolelle!

Grômin otsa rypistyi. A-ya oli ollut oikeassa. Hänen olisi pitänyt

tappaa petturi. Hän ryömi tiheikköön ja saattoi sieltä viiniköynnösten

välistä nähdä puhujat.

Heitä oli luvultaan viisi ja he kokoutuivat melkein aivan hänen

lähelleen rinteen alapuolelle. Neljä heistä oli kumaraista kaarijalkaa,

joilla oli isot hartiat, pitkät käsivarret, litteä pää, kellertävän

maanväriset, ulkonevat leuat ja leveä nenä, jossa sieraimet ammottivat

kuin kuopat ylöspäin. Grôm nyrpisti nenäänsä inhoten, kun heistä uhoava

hapan haju tunkeutui hänen nenäänsä.

He olivat kaikki varustetut keihäillä ja kivipäisillä nuijilla,

jollaisia heidän joukkonsa ei ollut tuntenut hyökätessään

vuoristoheimon kimppuun. Grôm oli varma, että petturi Mawg, joka

ylimielisesti kohteli heitä, oli neuvonut heille nämä aseet.

Kun Grôm ei ollut minkäänlaista käsitystä kaarijalkojen kielestä,

jota Mawg heidän kanssaan puhui, ei hän paljoakaan viisastunut heidän

puheestaan. He viittoivat usein itään päin ja sitten taas laakson

suulla oleviin luoliin, ja siitä Grôm arvasi, että he suunnittelivat

jotakin hänen kansaansa vastaan.

Oli myös selvää, että tämä oli vain pieni urkkijajoukko, jonka petturi

oli johtanut tänne vakoilemaan heimoa. Sen hän saattoi jokseenkin

varmasti päättää. Selvää oli, että nämä vakoojat palaisivat kyläänsä

johtaakseen tänne sellaisen hyökkääjälauman, että se hävittäisi

Loistavan Olennon lapset olemattomiin.

Grôm huomasi nopeasti, että kauemmin kuunteleminen olisi vain turhaa

ajan hukkaamista. Kaiken, mikä oli mahdollista, oli hän saanut

tietää. Ryömien hiljaa takaisin, kunnes arveli olevansa tarpeeksi

etäällä urkkijoista, nousi hän maasta ja juoksi, ensin varovasti ja

puolikumarassa ja sitten kovalla vauhdilla, josta hän oli niin tunnettu

heimonsa keskuudessa. Saavuttuaan luolille hän esitti nopeasti asian

päällikölle, ja viiden minuutin kuluttua he kulkivat mukanaan tusina

sotilaita samaa tietä.

Paitsi tavallisia aseitaan oli Grömillä ja päälliköllä tulisoihdut,

vihreät, paksut, puunkuoresta tehdyt putket, jotka oli peitetty

nahalla ja olivat täynnä savuavaa kääpää, putkien yläpäähän oli

puhkaistu muutamia reikiä. Tämä oli yksi Grômin keksinnöistä, joka oli

osoittautunut tehokkaaksi miekkahammasta ja karhua vastaan. Työntämällä

putken suuhun kourallisen kuivia oksia ja ruohoja ja sitten heiluttaen

sitä päänsä päällä kykeni hän virittämään tuollaisen äkkinäisen ja

suuren tulen liekin, jota ei mikään uskaltanut katsella ja joka aina

herätti pelkoa ja ihmetystä hänen tovereissaan.

Pieni joukko kulki varjojen nopeudella tiheikköjen läpi ja riippuvien

oksien alitse. Heidän kulkunsa huomasi vain joku äkkiä lentoon

pyrähtävä, pelästynyt lintu tai arka, pakoon syöksyvä peto ihmetellen

heidän nopeata ja äänetöntä lähestymistään. Kun he tulivat lähelle

vakoilijoiden olopaikkaa, kyyristyivät he hiipien eteenpäin kuin

kärpät, kunnes saapuivat viiniköynnösten peittämälle rinteelle.

Mutta muukalaiset olivat hävinneet. Jäljistä päättäen he olivat

paenneet kiireesti. Grômin mielipahaksi näytti siltä, että hän oli

antanut heille varoituksen. Asia oli nähtävästi selitettävissä siten,

että Mawg, joka helposti tunsi hänen pienemmät jälkensä, oli kiivennyt

rinnettä ylös ja tullut paikalle, jossa Grôm oli maannut piilossa

tarkastelemassa heitä. Huomattuaan, että heitä vakoiltiin ja että

vakoilija nähtävästi oli mennyt hakemaan apua, olivat he nähneet

parhaaksi paeta heti, koska kaarijalat olivat hitaita juoksijoita.

Päättäen suunnasta, mihin he olivat lähteneet, oli ilmeistä, että he

olivat pakenemassa omaa leiriään kohti.

Päällikkö määräsi ryhdyttäväksi pikaiseen takaa-ajoon. Grôm piti sitä

hyödyttömänä, ei ainoastaan siksi, että pakolaiset kulkivat kovaa

vauhtia, sen saattoi jäljistä huomata, vaan siksi, että häntä peloitti

jättää luolia niin kauaksi suojattomiksi. Hän ajatteli mahdollisuutta,

että jokin toinen vakoojajoukko hyökkäisi leiriin parhaitten voimien

poissa ollessa. Mutta päällikön mielipide voitti.

Ajo oli kestänyt useita tunteja. Matkalla havaittiin, että Mawg johti

seuralaisiaan näppärästi, mutta myöskin, etteivät kaarijalat ollenkaan

hiljentäneet vauhtiaan. Takaa-ajajat lähestyivät nyt laakson toista

päätä, seutua, jota he vain vähän tunsivat. Se oli epätasaista maata

ja täynnä väijytyksiä, joissa helposti olisi voinut joutua peloittavan

hyökkäyksen uhriksi. Heimo oli liian heikko, jotta sen vähäiset

sotakykyiset miehet olisi saatettu panna vaaralle alttiiksi epävarman

asian tähden, ja päällikkö oli vastahakoisesti myöntyen Grômin

mielipiteeseen juuri antamaisillaan paluukäskyn, kun samalla terävä

kauhunkirkaisu, joka kuului aivan heidän edestään kallion kielekkeen

takaa, pysähdytti joukon.

Viitaten seuralaisiaan piiloutumaan tien molemmin puolin, hiipivät

päällikkö ja Grôm eteenpäin ja kurkistivat varovasti kielekkeen takaa.

Aivan heidän edessään oli jyrkänne ja sen alapuolella epätasainen

penger. Aivan puolitiessä jyrkännettä, selkä kalliota vasten,

kyykötti eräs kaarijalka mies heiluttaen mielettömästi nuijaansa

puolustautuakseen parin leopardin hyökkäystä vastaan. Mies oli

laskeutunut toiselle polvelleen, vetäen toista jalkaa saamattomasti

perässään. Se näytti hankalalta ja sopimattomalta taisteluasennolta.

»Hullu!» sanoi Bawr. »Hän ei tiedä, miten leopardin kanssa taistellaan.»

»Hän on haavoittunut. Hänen jalkansa on katkennut!» sanoi Grôm. Ja

suoraa päätä, uuden ajatuksen välähtäessä hänen kekseliäissä aivoissa,

juoksi hän rinnettä alas apuun, heiluttaen tulisoihtunsa juostessaan

ilmiliekkiin.

Päällikkö katseli hämmästyneenä hetkisen, ihmetellen, miksi

harkitsevainen Grôm vaivautui tekemään sellaista, minkä leopardit

olisivat tehneet hänen sijastaan paljon paremmin. Mutta hän pelkäsi

jonkun väijytyksen olevan tekeillä. Huutaen takana olevat miehet

luokseen heilutti hänkin soihtunsa liekkiin ja seurasi Grömiä..

Toisen leopardin oli jo onnistunut tarttua haavoittuneeseen

kaarijalkaan, mutta nähdessään Grômin ja päällikön juoksevan niitä

kohti, hypähtivät ne muristen taaksepäin ja kiiruhtivat pensaikkoon

kuin pelästyneet kissat. Kaarijalka kohotti silmänsä ja oli ihmeissään

pelastuksestaan. Mutta kun hän näki noiden kahden komean olennon

syöksyvän luokseen liekkiä ja savua päänsä päällä, päästi hän kovan

huudon ja heittäytyi kasvoilleen.

Grôm seisoi hänen vieressään tuijottaen tuohon rumaan, veriseen

olentoon miettivin katsein, päällikön koettaessa päästä perille hänen

aikeistaan. Sotilaat tulivat huutaen ihastuneina, kun olivat viimeinkin

saaneet yhden noista pelätyistä vihollisistaan elävänä käsiinsä.

He olisivat tahtoneet heti syöksyä hänen kimppuunsa ja repiä hänet

kappaleiksi, mutta Grôm viittasi heidät tuimasti takaisin. He murisivat

närkästyneinä ja eräs heistä vastusti kiivaasti tällaista lempeyttä

niin vaarallista vihollista kohtaan.

»Pyydän tätä miestä, Bawr, vangikseni!» sanoi Grôm.

»Sinähän otitkin hänet», vastasi päällikkö. »Hän on sinun.» Hän

aikoi lisätä: »vaikka en ymmärrä, mitä hänellä teet.» Mutta hän ei

milloinkaan tahtonut näyttää epäröimistä tai tietämättömyyttään

sellaisesta, jonka joku toinen saattoi tietää. Siksi hän päinvastoin

ankarasti käski seuralaisiaan tottelemaan heimon lakia ja pitämään

Grômin saalista arvossa. Sitten Grôm astui aivan hänen viereensä ja

kuiskasi hänen korvaansa: »Paljon sellaista, mitä meidän on tarvis

tietää, saa Bawr tietää tältä mieheltä pian, kuten esim. vaaroista,

jotka ovat tulossa päällemme.»

Nyt päällikkö, joka oli nopea käsittämään, ymmärsi Grômin tarkoituksen,

ja seuralaistensa hämmästykseksi hän katseli tuota inhoittavaa vankia

tyytyväisesti hymyillen.

»Sinua on aivan oikein nimitetty päällikön oikeaksi kädeksi»,

vastasi hän. »Minä nimitän sinua myös päällikön viisaudeksi, sillä

pelastaessasi tämän miehen hengen olet ollut kaukonäköisempi kuin minä.»

Kun vangin haavat oli sidottu verenvuotoa ehkäisevillä kasveilla ja

hänen katkenneet jalkansa laitettu lastoihin taitamattomasti, mutta ei

silti hyödyttömästi, nostettiin hänet oksista kyhätyille epätasaisille

paareille, ja vastahakoiset sotilaat kantoivat hänet leiriin.

Kukaan sotilaista ei ollut tarpeeksi kehittynyt ymmärtääkseen

johtajiensa menettelyä, eikä päällikkö eikä Grôm yrittänytkään

selittää sitä. Päällikkö, entistä varmempana vallastaan Grômin

uskollisen kannatuksen tukemana, välitti vähät siitä, olivatko hänen

seuralaisensa tyytyväisiä Vai ei, eikä hän ollut huomaavinaankaan

heidän huonotuulisuuttaan, elleivät nämä selvin sanoin ilmaisseet sitä.

Mutta kun sotilaat tunnin nopean vaelluksen jälkeen äkkiä tulivat

iloisiksi ja alkoivat kantaessaan tuota vastahakoista, murisevaa

taakkaa lapsellisesti naureskella, oli päällikkö ihmeissään ja

tutkiskeli syytä tähän nopeaan muutokseen. Kävi selville, että eräs

sotilaista, tovereitaan kekseliäämpi, oli arvellut, että vankia

hoidettiin siksi, että hänestä tulisi mieluinen uhri Loistavalle

Olennolle. Kun tuo ajatus näytti saavuttavan niin sydämellistä

hyväksymistä, ei viisas päällikkö katsonut tarpeelliseksi sanoa

siihen mitään vastaan. Ja todella, kun hän ajatteli asiaa tarkemmin,

voisi siten lopuksi käydäkin vallan hyvin, elleivät Grômin yritykset

onnistuisi.

Kun tuo ruma ja vastusteleva muukalainen tuotiin A-yan asuntoon,

pani tämä tietysti kiivaasti vastaan. Mutta kun Grôm selitti hänelle

aikeensa ja uhkaavan vaaran, suostui hän kyllä nopeasti, sillä Mawgin

pelko oli vielä tuoreena hänen mielessään. Hän alkoi reippaasti

hoidella vangin haavoja ja auttaa Grömiä opettamaan miehelle heimon

tavallista puhetta.

Vanki oli muutamia päiviä siinä luulossa, että hänet surmataan

määrätyllä hetkellä. Mutta tämä pelko ei kuitenkaan vaikuttanut

hänen ruokahaluunsa. Hän kävi käsiksi innokkaasti kaikkeen ruokaan,

mitä hänelle tarjottiin, kyyristyi hätäisesti sen yli, kasvot

kääntyneinä kallioseinään päin, ja hotki sen mielettömällä kiireellä

ja elukkamaisesti maiskauttaen. Mutta kun hän huomasi itseään

kohdeltavan muuttumattomalla ystävällisyydellä, alkoi hän osoittaa

pelonsekaista kiitollisuutta ja alistuvaisuutta. Hänen pienet, pyöreät,

mutta samalla arat ja tuliset silmänsä katselivat A-yan solakkaa

vartaloa ihailevalla pelolla. Varsinkin muukalaisen haju inhoitti tätä

siistiä heimoa, enimmän kuitenkin A-yaa ja Grömiä, jotka olivat tässä

suhteessa tovereitaan tarkemmat. Sentähden A-ya, joka oli Loistavan

Olennon papitar, hankki itselleen oikeuden rakentaa asuntoonsa pienen

tulen ja sai hyvänhajuisia kuoria polttamalla asuntoonsa mieleisensä

tuoksun. Kaarijalka, nähdessään hänen voimansa noihin salaperäisiin ja

peloittavan punaisiin tulenkieliin, jotka kiemurtelivat kiven kolosta

esiin, piti häntä enemmän jumalattarena kuin naisena, olentona, joka

omista tuntemattomista syistään halusi olla laupias häntä kohtaan,

mutta joka selvästi voisi tulla vaaralliseksi, jos häntä vastaan

jollakin tavalla rikottaisiin. Grömiä kohtaan hän käyttäytyi kuin nöyrä

orja, jonka kohtalo on isäntänsä kädessä. Muita heimon jäseniä kohtaan,

jotka tyydytettyään uteliaisuutensa parveilivat hänen ympärillään

pilkaten ja kiroillen, osoitti hän hurjaa pelkoa ja vihaa kuin vangittu

ilves.

Mutta pienokainen A-yan käsivarrella tuntui hänestä kummallisen

kallisarvoiselta. Se ei ollut ainoastaan Grômin, hänen mahtavan ja

komean isäntänsä poika, vaan myös tuon ihmeellisen, suloisen ja

salaperäisen jumalallisen olennon, hänen emäntänsä, liekkien hoitajan

ja huoltajan lapsi. Jumaloiminen, jota hän heti tunsi sydämessään A-yan

suloutta kohtaan, mutta jota hän ei pelosta uskaltanut tunnustaa edes

itselleen, oli kohdistunut pienokaiseen, ja pian se muuttui kiihkeäksi

koiran uskollisuudeksi. A-ya huomasi äidin vaistollaan tämän nopeasti

ja käsitti myös, että tuollainen uskollisuus voisi olla tulevaisuudessa

hyödyksi hänen lapselleen. Sitäpaitsi se hellytti hänen sydäntään

tuota rumaa vankia kohtaan niin, ettei hän ainoastaan auttanut Grömiä

opettamaan hänelle heimon kieltä, vaan hän koetti myös parantaa hänen

tapojaan ja tehdä hänestä vähän miellyttävämmän seuralaisen Miehen

haavat paranivat pian, mikä johtui hänen elonvoimaisesta nuorekkaasta

ruumiistaan. Katkenneen jalan luut kasvoivat pian lujasti yhteen.

Mutta Grôm oli välskäröinyt sen kiireesti eikä oikein huolellisesti,

ja siksi jalka jäi niin käyräksi, ettei sen omistaja voinut muuta kuin

vaivalloisesti ja laahaten nilkuttaa sillä eteenpäin. Kun oli selvää,

ettei hän voinut juosta pois, ei hänellä ollut mitään vartijaa.

Samoin huomattiin myös pian, ettei mikään voinut houkutella häntä pois

A-yan pienokaisen läheisyydestä. Hän istua kyykötti Grômin asunnon

ovella sulkien sen paremmin kuin mitkään käsin tehdyt salvat. Ne heimon

jäsenet, jotka olivat toivoneet saavansa kunnioittaa sekä Loistavaa

Olentoa että kaatuneitten sukulaistensa henkiä suurella, verisellä

uhrilla, alkoivat pian tyytymättöminä huomata toiveittensa rauenneen.