I.

Kapeasta tulivuoren halkeamasta, joka kulki poikittain laakson

suussa peittäen noin kaksi kolmatta osaa siitä, lainehti ja välkkyi

tulijuova. Toisinaan vain jonkun tuuman korkeudella, toisinaan

äkkiä kadoten kokonaan näkyvistä ja sitten jälleen äkkiä leimahtaen

viiden kuuden jalan korkeuteen tanssivat ohuet, kaasumaiset liekit

kevyesti. Ne loistivat milloin kirkkaan keltaisina, milloin hehkuvan

oranssinvärisinä, milloin melkein näkymättömän sinisinä, kumarrellen

ja työntäen esille kasvavia kieliään, kunnes Grôm ei voinut muuta kuin

uskoa, että ne olivat eläviä olentoja niinkuin hänkin. Tyttö, joka

oli kyyryllään hänen vieressään, ei paljon kiinnittänyt huomiotaan

ihmeellisiin liekkeihin. Hänen mustat, suuret silmänsä, jotka näyttivät

salaperäisiltä ja tulisilta tummien, tuuheiden hiusten alla, vilkuivat

lakkaamatta miehen uneksiviin kasvoihin ja takana oleviin synkkiin

tiheikköihin. Hän ei ymmärtänyt tanssivia liekkejä, mutta hän ymmärsi

kovan ryskeen, ulvomisen ja hurjat huudot, jotka kuuluivat noista

pimeistä tiheiköistä ja kukkuloitten rinteiltä. Mies oli niin kiintynyt

ihmeellisten liekkien tarkasteluun, että hän nähtävästi oli kokonaan

unohtanut vaarat, jotka vaanivat tuolla takana pimeässä, ja siksi

luonnollisesti oli tytön velvollisuus vartioida.

Välillä Grôm irroitti katseensa liekeistä tarkastellen nuijaansa ja

keihäänsä palanutta, mustunutta päätä. Hän katsahti vieressään olevaan

hoikkaan tytön vartaloon ja laski suuren, karvaisen kätensä hyväillen

hänen olkapäälleen. Hän iloitsi tytöstä ja löysi hänestä itselleen

sopivan vaimon, vaikka tämä olikin häneen verrattuna vain lapsi.

Mutta noihin takaa kuuluviin uhkaaviin ääniin ei hän kiinnittänyt

mitään huomiota. Hän näki tytön silmistä, ettei vaara ollut vielä

aivan lähellä, ja siitä asti kuin hän oli oppinut tuntemaan tulen

voiman ja oman valtansa siihen, tunsi hän itsensä melkein jumalaksi.

Tuli oli varmasti jotakin jumalallista. Ja jos hän kerran saattoi

hallita tulta, tehdä sen palvelijakseen, niin siiloinhan oli hänen

omassa ymmärryksessään vielä enemmän jumalallista. Hänen sydämensä

paisui sellaisesta ylpeydestä, jollaista hän ei milloinkaan ennen

ollut tuntenut, ja hänellä oli pää täynnä epämääräisiä, mutta

suloisia mahdollisuuksia. Milloinkaan ennen, paitsi urhoollisimpain

heimolaistensa joukossa ollessaan, ei hän ollut kuunnellut

luolakarhujen, luolahyeenain tai miekkahammastiikerien hirvittäviä

ääniä pelkäämättä ja ajattelematta pakoa. Nyt ei hän pelännyt niitä

ollenkaan.

Kovempi karjunta kuului pimeästä lähempää kuin ennen, ja Grôm näki

A-yan silmien laajenevan, hänen tarttuessaan miehen polveen. Grômin

luisevat kasvot levisivät hymystä ja hän kääntyi nousten samalla

seisomaan ja nostaen tytön mukanaan.

Hänen sydämensä täytti uusi, kummallinen lämpö, kun hän tunsi, miten

täydellisesti tyttö luotti häneen ja miten kylmä ja järkähtämätön

hänen rohkeutensa oli. Sillä tuossa, aivan valon rajalla, oli

kaikkein pelättävimpiä petoja. Lähinnä, pitkä keltaisen ruskea ruumis

kokonaan ulkona tiheiköstä, oli kyyristyneenä jättiläistiikeri,

jolla oli kymmenen tuumaa pitkät torahampaat. Se oli vain noin

kolmen-, neljänkymmenen askeleen päässä, ja se heilutti häntäänsä

hurjasti edestakaisin, ikäänkuin rohkaistakseen itseään menemään

lähemmäksi tulta. Noin kaksikymmentä askelta etäämpänä, eturuumis

ulkona pensaikosta, oli pari suurta, punertavaa luolakarhua päät

alaspainettuina ja heilutellen itseään puolelta toiselle sekä katsellen

saalista, jonka kimppuun ne eivät uskaltaneet hyökätä. Ne olivat tähän

asti pitäneet ihmistä helposti saavutettavana saaliina, ja ne olivat

raivoissaan noiden kahden ihmisen rohkeudesta, kun he pysyttelivät niin

lähellä peloittavia liekkejä. Ne olivat niin kiihkoissaan, etteivät

laisinkaan huomanneet pahaa vihollistaan, miekkatiikeriä, jonka kanssa

ne olivat ainaisessa, leppymättömässä taistelussa. Vähän vasemmalla,

mutta kauempana tulesta, istui joukko luolahyeenoja takajaloillaan

pitkät, punaiset kielet riippuen ulkona suusta. Vaikka niillä oli niin

voimakkaat leuat, että ne olisivat voineet särkeä härän reisiluut,

eivät ne kuitenkaan halunneet herättää karjuvan miekkatiikerin enempää

kuin noitten kahden jättiläiskarhunkaan huomiota.

Karhujen ja suurten hyeenain puolelta ei Grôm pelännyt hyökkäystä.

Mutta hän tuumi, että miekkatiikeri kenties uskaltaisi hyökätä. Hän

sieppasi maasta kuivan oksan ja pidellen tyttöä ranteesta lähestyi

hitaasti liekkejä. Peläten niiden tanssia ja polttavaa hengitystä

vaipui tyttö paljaille polvilleen ja peitti kasvonsa hiuksillaan.

Hymyillen hänen kauhulleen heitti Grôm oksan tuleen. Kun se oli

ilmitulessa, kohotti Grôm sen päänsä yläpuolelle ja hyökkäsi keihäs

oikeassa kädessään miekkatiikeriä vastaan. Jonkun aikaa katseli

peto hänen tuloaan, mutta Grôm näki pelkoa sen kauheissa silmissä

ja hyökkäsi pelottomasti eteenpäin. Viimein peto pyörähti kauheasti

murahtaen ympäri ja syöksyi metsään. Silloin Grôm kääntyi karhuihin

päin, mutta ne eivät olleet jääneet odottamaan hänen hyökkäystään.

Nähdessään liekkien leimahtelevan, kuten näytti, miehen päästä hänen

juostessaan, oli se niille liikaa, ja ne olivat nopeasti pötkineet

pimeyteen.

Grôm heitti palavan kepin maahan ja pani sen päälle muita oksia;

samassa oli hänellä komea tuli, jonka hän itse oli virittänyt. Hän

tarttui pieneen oksaan ja heitti sen hyeenoja kohden ajaen ne siten

häntä koipien välissä piilopaikkoihinsa luoliin. Sitten hän lisäsi

tuleen uusia kuivia puita, kunnes siitä lähtevä polttava kuumuus

pakotti hänet peräytymään. Hän palasi ihmettelevän tytön luo, istuutui

maahan ja katseli paisuvalla ylpeydellä työtään. Kun liekit sammuivat,

lisäsi hän uusia oksia, kunnes liekki kohosi uudelleen melkein puun

latvojen tasalle. Näin hän teki huolellisesti monta kertaa peräkkäin,

kunnes hän oli varma, että hän saattoi mielensä mukaan tehdä tuon

loistavan, hävittävän jumalan suureksi tai pieneksi.

Selvästi todettuaan tuon ihmeellisen seikan toi Grôm kantamuksen heiniä

ja lehtiä ja asetti tytön lepäämään. Itse hän jatkoi tunnin tai pari

kokeilujaan tulen kanssa. Hän rakensi pieniä tulia piiriin ympärilleen,

havaitsi, etteivät tuoreet oksat palaneet hyvin, ja tarkasteli

kulmakarvat rypyssä jokaista uutta valoisaa ja kuumaa nuotiota, jonka

hän sytytti.

Sitten istuutuen nukkuvan A-yan viereen ajatteli hän heimonsa

tulevaisuutta ja suurta onnea, jonka tämä salaperäinen ilmiö sille

varmasti tuottaisi. Viimein, kun yö oli melkein lopussa, hän herätti

tytön, pyysi häntä tarkasti vartioimaan ja heittäytyi nukkumaan,

huolimatta murinasta, metelistä ja kauheista huudoista, joita kuului

kauempaa pimeästä laaksosta.

Laakso oli suoraan itään päin. Kun aurinko nousi, vaalenivat tanssivat

liekit sen kirkkaissa säteissä melkein näkymättömiksi. Virkistyneinä

muutaman tunnin levosta suloisessa lämmössä seisoivat Grôm ja tyttö

suorina tulvivassa valossa ja tarkastelivat vierasta ympäristöä.

Grômin terävä katse huomasi tasangot, jotka olivat vähän matkan päässä

liekeistä, ja tulivuorten alimmat rinteet sekä halkeamat reheviksi.

Siellä täällä hän huomasi luolanaukkoja, jotka olivat melkein

köynnösten ja pensaitten peitossa. Ja hän oli varma, että tämä maa oli

juuri hänen heimoaan varten.

Vaikka seutu oli täynnä jättiläispetoja, jotka olivat ihmisen pahimpia

vihollisia, ei hänestä näyttänyt enää tarpeelliselta miettiä sitä.

Loistavan jumalan, jonka hän oli voittanut, oli autettava heidätkin

voittamaan. Muutamin viittauksin hän kertoi aikeistaan tytölle,

joka katseli häntä kauniitten hiustensa alta, silmissään koiran

uskollisuutta. Vaikka Grôm olikin se mies, jota hän rakasti, hänen

puolisonsa ja rakastajansa, oli hän kuitenkin myös jonkinlainen

puolijumala A-yan mielestä siitä asti kuin hän levollisesti leikitteli

tulen kanssa ja karkoitti sillä hyeenan, miekkatiikerin ja kauhean,

punaisen karhun.

Heidän lähtiessään paluumatkalle heimonsa luo vei Grôm mukanaan kimpun

palavia puita. Hän oli keksinyt keinon pitääkseen loistavan jumalan

elossa, antoi sille lakkaamatta pitkin matkaa uutta virikettä ja

välillä seisahtui rakentamaan suurta nuotiota.

Aluksi oli tulen vireillä pitäminen vaikeata. Tuli piti kyllä suuret

pedot etäällä, mutta usein punaiset hiilet melkein sammuivat, ja

Grömillä oli tuskallisia, vaivalloisia hetkiä saadessaan ne jälleen

palamaan. Ja tuon salaperäisen olennon hoitaminen teki matkan hitaaksi.

Grôm oppi pian minkä mitäkin näistä tuskallisista ponnisteluistaan. Hän

keksi äkkiä, juuri ratkaisevalla hetkellä, kuivien heinien tehokkaan

vaikutuksen. Suuri, härän kokoinen karhu hyökkäsi heitä vastaan juuri

silloin, kun tuli oli sammumaisillaan kekäleistä. A-ya lähti pakoon,

mutta Grôm pysyi kylmänä.

Käskien tytön pysähtymään heitti hän kekäleet maahan ja riuhtaisi pari

kourallista ruohoa viskaten ne sammuviin liekkeihin. Onneksi heinät

olivat kuivia. Ne leimahtivat äkkiä palamaan. Karhu pysähtyi heti. Grôm

kokosi uutta ruohoa ja huutaen rohkeasti hyökkäsi petoa vastaan palava

heinätukko kädessään. Se oli heikko ja mitätön liekki, joka sammui

melkein heti. Mutta pedosta se oli liian ihmeellistä katsella.

Grôm oli kyllin viisas lopettaakseen takaa-ajon. Hän palasi tulen

luo syöttäen sitä kestävämmillä aineilla, ja tyttö, joka oli täynnä

pelastuksen iloa ja kunnioitusta, syleili hänen polviaan.

Tämän jälkeen he kulkivat hitaasti eteenpäin Grômin vartioidessa

huolellisesti tulta ja koettaessa karkoittaa tytön kauhua sitä kohtaan.

Sinä yönä hän rakensi kolme nuotiota suuren puun ympärille, kokosi

joukon kuivia puita ja opetti tytön pitämään vireillä liekkejä, jonka

tämä teki pää kauhusta kumarruksissa. Ja niin kuluivat ennen niin

pelätyt pimeät tunnit uhmaamalla noita suuria petoja, jotka murisivat

ja ulvoivat valopiirin takana. Hän toimitti tytön nukkumaan, mutta itse

hän oli liian varovainen paneutuakseen levolle, jotteivät hänen omat

virittämänsä tulet pettäisi, kun hän ei olisi niistä huolta pitämässä.

Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan, kun hän nukkui raskaasti

kuumuudessa, sammui tuli. Se oli heikentynyt, ja tyttö, yrittäen saada

sen entiselleen, oli tukahduttanut sen, pannen siihen liian paljon

puita. Kauheassa pelon ja katumuksen tuskassa hän polvistui Grômin

viereen, herätti hänet ja näytti, mitä oli tehnyt. Hän odotti julmaa

kuritusta heimonsa tavan mukaan. Mutta Grömiä oli aina pidetty vähän

kummallisena, varsinkin kun hän inhosi naisten ruoskimista.

Sitäpaitsi hän tunsi tyttöä kohtaan hellyyttä, ihailua ja kunnioitusta,

jota hänen täytyi ihmetellä, sillä siihen aikaan ei pidetty

luonnollisena, että mies tuntisi naista kohtaan mitään sellaista.

Samalla oli hän hieman ylpeä urotöistään, ja tuskin häneen sillä

hetkellä olisi mahtunut mitään töykeätä, eläimellistä raivoa.

Hän heitti tyttöön peloittavan katseen ja meni sitten kaivamaan

sammunutta mustaa tuhkaa. Tyttö ryömi polvillaan hänen luokseen itkien.

Grôm ei ollut vähään aikaan näkevinäänkään häntä. Mutta huomattuaan,

että liekit olivat auttamattomasti sammuneet, nosti hän tytön ylös,

veti hänet lähelleen ja lohdutti häntä.

»Sinä olet päästänyt loistavan olennon karkuun», sanoi hän. »Mutta älä

pelkää. Se elää vielä tuolla karhujen laaksossa, ja minä vangitsen sen

uudelleen.»

Ja kun tyttö pääsi varmuuteen siitä, ettei hän aikonutkaan lyödä,

vaan ainoastaan halusi lohduttaa ja suojella häntä, silloin oli hän

aivan varma, että Grôm oli jumala, ja A-yan sydän oli vähällä pakahtua

rakkaudesta häneen.