Oltiin vähän myöhemmässä aikojen alussa — kenties kaksi- tai
kolmesataatuhatta vuotta myöhemmässä. Mahdottoman suuret imettäväiset
hallitsivat nyt raitista, vihreää, nuorta maailmaa, joka oli
niin ylellinen nuortevassa voimassaan, että se antoi navoillakin
kasvaa yltäkylläisesti troopillisia, reheviä kukkia ja puita.
Jättiläismatelijoiden herruus oli lopussa.
Vain harvoja niiden kaikkein suurimmista ja kehittyneimmistä
edustajista oli vielä elossa, ja ne olivat vielä pelättyjä valtiaita
noilla laajoilla ruohikkoaroilla, jotka kaikkein enimmän muistuttivat
varhaisemman ajan luontoa. Mutta Luoja, joka oli mieltynyt kokeisiinsa
paljon lupaavamman imettäväismuodon suhteen, oli kääntänyt niille
selkänsä ja antoi niiden armottomasti kuolla sukupuuttoon. Kaikki
epäonnistunut, vaikkapa se olisi kuinkakin komeata, on aina saanut
hyvin vähän armoa häneltä.
Mutta vähän epäonnistuneelta näytti jättiläinen, joka kohotti kauhean,
kolmisarvisen päänsä liljoja kasvavasta lammesta, jossa se oli
piehtaroinut, ja tallusteli raskaasti rantaan päin. Kun se oli noussut
kuivalle maalle, pysähtyi se, ja suuri, sisiliskomainen hännänpää jäi
vielä veteen. Sitten se pudisti kuin sadekuuron ison ja ihmeellisesti
suojatun päänsä kuopista.
Sen silmät, jotka olivat kylmän raivokkaat ja ulkonevat, katselivat
joka puolelle ikäänkuin aavistaen vihollisen olevan lähellä. Se nosti
korkealle jättiläismäistä kuonoaan, joka oli sarvekas ja käyrä kuin
papukaijan nokka haistellen ilmaa. Sitten se avasi hirveän, peloittavan
suunsa ja karjui, koettaen siten joko saada näkyviin tai peloittaa
pois tuntemattoman vihollisen. Kova ääni, jonka se päästi kidastaan,
muistutti puoleksi alligaattorin mylvintää ja puoleksi tiikerin
karjuntaa, mutta se oli paljon vahvempi.
Heti, niinkuin vastaukseksi kutsuntaan, astui keltaisen vihreän
bamburuokotiheikön takaa esille suuri, musta eläin. Se pysähtyi
tarkastellen jättiläistä ilkeillä, pienillä siansilmillään.
Siinä oli vastakkain kaksi eläinmaailman edustajaa. Viimeinen,
kauhein ja kenties voimakkain jättiläismäisestä, mutta häviävästä
Dinosauria-lahkosta vastatusten tuollaisen äärettömän suuren,
imettäväisten lahkoon kuuluvan eläimen kanssa, joilla Luoja juuri teki
kokeilujaan.
Eikä kohtauspaikkakaan ollut sopimaton sellaista tuimaa ottelua
varten. Lammen kaukaisempi ranta oli osittain reheväkasvuista
rämettä, osittain laajaa ruohokenttää, jossa kasvoi viidentoista,
kahdenkymmenen jalan korkuisia komeita ruokoja ja kukkivia kasveja.
Mutta tämänpuoleinen rannikko oli kovaa, hiekansekaista suota, jota
peitti keltaisen vihreä, lyhyt ruohikko. Sitä koristivat bamburuoko-,
mahonki- ja mangopuu-ryhmät ja siellä täällä kasvoi koreakukkaisia
akaasiapuu-tiheikköjä, jotka olivat peloittavan piikkisiä.
Ne eivät olleet peräti huonosti varustettujakaan, nämä kaksi
sisiliskon- ja imettäväis-sukujen suurta edustajaa. Kooltaan oli
Dinosaurus, kaikkien sisiliskonsukuisten kolmisarvinen hallitsija,
suurempi, ja sen hyökkäys- ja puolustusaseet olivat varmasti
hirveämmät. Se oli runsaasti kaksikymmentä jalkaa pitkä ja noin
kahdeksan jalkaa korkea kaarevan selän ylimmältä kohdalta, ja se
liikkui raskaasti pylväsmäisillä jaloillaan.
Sen ruskean ja keltaisen täplikästä nahkaa peittivät kaulassa ja
hartioilla terävät luunystyrät. Suuri, lihava häntä, noin seitsemän
jalan pituinen ja lähes kaksi jalkaa paksu tyvestä, kapeni aivan
vähitellen päättyen paksuun päähän, joka laahasi maata jättiläisen
takana. Mutta ihmeellisin oli sisiliskokuninkaan suuri, peloittava pää.
Se oli kiilan muotoinen leveten julmasta papukaijan nokasta viisi
jalkaa laajaksi, ja kaikkiaan se oli kahdeksatta jalkaa pitkä. Sen
kolme sarvea, joista yksi oli kuonon päällä ja kaksi otsassa törröttäen
suoraan eteenpäin, olivat äärettömän paksut tyvestä ja kapenivat
nopeasti peloittavan teräviksi kärjiksi. Kuonon päällä oleva sarvi
oli vähän toista jalkaa pitkä, otsassa olevat taas lähes kolme jalkaa
pitkät.
Melkein noiden kahden julman aseen juuresta kohosivat suuret
luunystyrät, joissa oli isot, kylmät, ilkeät sisiliskonsilmät.
Sarvien takana oli vähän vinossa sileä, kiiltävä suojus niinkuin
jättiläiskilpikonnan kuori. Se oli kuin laaja kaulus leveten kolme,
neljä jalkaa ylöspäin ja sivuille ja suojeli niskaa ja hartioita
kaikilta mahdollisilta hyökkäyksiltä.
Vastustaja, joka oli tullut vastaukseksi jättiläisen huutoon, ei ollut
niin eriskummaisen näköinen, ja sen muodot olivat säännöllisemmät.
Pituudeltaan se ei ollut paljon kolmattatoista jalkaa, ja häntä oli
vain pieni kiemura. Se oli kenties seitsemän jalkaa korkea, hyvin
lujarakenteinen, mutta ei niin mahdottoman suuri kuin sen peloittava
vastustaja. Sillä oli elefanttimaiset jalat, ja sen liikkeet olivat
hyvin nopeat. Mutta kuten kuningas Dinosauruksenkin oli sen pää tärkein
osa ruumiista. Se oli pitkä, voimakas ja tylppäkuonoinen. Paitsi kuutta
sarvea, jotka olivat parittain, oli siinä myös pari vahvoja, alaspäin
taipuvia torahampaita niinkuin mursulla, mutta paljon lyhyemmät,
terävämmät ja voimakkaammat.
Ensimmäinen pari noista kuudesta sarvesta oli leveän kuonon päässä. Ne
olivat vain luisia nystyröitä, kelvottomia aseiksi, ja omistaja käytti
niitä turpeitten tonkimiseen maata kaivavan sian tavoin. Toinen pari,
joka oli noin puolivälissä pitkiä kasvoja, juuri silmien yläpuolella,
oli noin kahdeksantoista tuumaa pitkä ja kyllin hirvittävä tehdäkseen
muut aseet tarpeettomiksi.
Kolmas pari oli kuitenkin yhtä peloittava, ja se oli aivan pään
takana kuten antiloopin sarvet. Silmät, kuten jo on kerrottu,
olivat pienet, sisäänpainuneet ja kostonhimoiset. Lisäksi oli sen
väri pahaa-ennustavan musta, kun se peloittavan nopeasti ilmautui
keltaisenvihreän bamburuoko-ryhmän keskelle.
Nämä kaksi petoa seisoivat muutamia minuutteja katsellen toisiaan, ja
vähitellen kasvoi vaistomainen viha niiden hitaissa suonissa. Kuningas
Dinosauruksen mielestä oli tämä muukalainen luvattomasti tullut
sen omistamalle maalle, jossa ei mikään muu eläin, paitsi sen omaa
heimoa, koskaan ennen ollut julkeasti vastustanut sitä. Mustan eläimen
äkillinen ilmautuminen suututti sitä myös. Ja sitä inhoitti heti
vastenmielisen kitkerä haju, joka ensimmäistä kertaa tuli sen herkkiin
sieraimiin. Se oli niin erilaista kuin sen oman heimon pistävä moskun
haju.
Dinoceras puolestaan oli kovin raivoissaan. Se oli yksinäinen, vanha
koiras, joka oli pahan sisunsa vuoksi ajettu pois tovereittensa
hauskasta laumasta ja paloi halusta saada purkaa kiukkuaan. Lauma oli
vaeltaessaan saapunut juuri lähelle suuria laguuneja, ja eläin oli
mielettömässä rauhattomuudessaan tietämättään sen etujoukkona.
Se ei tosin koskaan ollut mielessään kuvaillut niin kauheata
vastustajaa kuin tuo ruskean ja keltaisen kirjava peto sen edessä oli.
Mutta se ei ollut sillä tuulella, että se olisi harkinnut tilannetta.
Sokeasta raivostaan huolimatta se oli aina ollut voimakas taistelija.
Huomatessaan, ettei kutsuja liikahtanutkaan, päästi se kovan, pitkän
karjunnan niin kuin raivokas sikalauma. Sitten se työnsi sarvisen
kuononsa maahan ja heitti ilmaan kokonaisen turvepilven.
Kuningas Dinosauruksen mielestä se oli sietämätöntä herjausta. Mylvien
lähti se liikkeelle hitaasti juosta lönkyttäen niin, että maa tuntui
tärisevän. Karjuen uudelleen syöksyi musta eläin sitä vastaan, pää
alaspäin painuneena kuten hyökkäävällä piisonihärällä.
Ne kohtasivat toisensa mahdottoman suuren hoyapuun laajojen oksien
alla. Mutta ne eivät iskeneet toisiinsa siten kuin Dinosaurus oli
luullut, pää päätä vastaan. Jos niin olisi käynyt, olisi taistelu
tullut ratkaistuksi siinä paikassa, sillä mustan pedon sarvet ja
suojukseton etuosa eivät merkinneet mitään kuninkaan valtaavan pään
vahvoihin varustuksiin ja teräviin aseisiin verrattuna. Mutta niin
ei käynyt. Musta muukalainen oli kyllin viekas. Viimeisessä hetkessä
väistyi se syrjään, pyörähti kokoiselleen eläimelle ihmeteltävällä
nopeudella ympäri ja heittäytyi hurjalla vauhdilla jättiläisen niskaan.
Mutta se iski tuohon vahvaan suojukseen, laajaan sarvikaulukseen. Ja se
olisi yhtä hyvin voinut iskeä kallion kylkeen. Tuo suunnaton ruumis,
jolla oli pylväsmäiset jalat, melkein horjui hetken, ryki harmissaan
iskusta ja kääntyi ympäri ehkäistäkseen peloittavilla sarvillaan
toisen sellaisen hyökkäyksen. Musta peto oli sillä välin vetäytynyt
kauemmas pettyneenä yrityksensä epäonnistumisesta. Se seisoi repien
maata ja karjuen uhkaavasti, toivoen houkuttelevansa jättiläisen uuteen
hyökkäykseen.
Tätä ihmeellistä taistelua seurasi kaksi tarkkaavaista katselijaa.
Lähimmän puun latvassa istui kummallisen näköinen lintu, kooltaan
kuin fasaani, väriltään sininen ja ruusunpunainen kuin papukaija. Sen
pyrstö oli kuin sisiliskon häntä, pitkä ja täynnä niveliä, ja joka
nivelestä lähti pari ohutta sulkaa aina päinvastaisiin suuntiin, ollen
täydellisesti suuren punaisen akaasiapuu-lehden näköinen. Siipien
tyvissä oli sormimaiset, suuret kynnet, jotka muistuttivat lentävien
matelijoiden kynsiä, ja suora, vahva nokka oli varustettu terävillä
hampailla. Se aukoi ja sulki nokkaansa kiihkeästi ja päästi teräviä
huutoja, ikäänkuin kutsuakseen jotakin katselemaan taistelua.
Toinen katselijoista ei ollut ensinkään kiihdyksissä. Se oli suuri,
apinan näköinen mies, jota olisi pikemminkin ehkä nimittänyt ihmisen
näköiseksi apinaksi, jollei silmien katsetta olisi näkynyt.
Tämä ihmeellinen olento istui oksalla aivan taistelupaikan yläpuolella
ja piteli toisella voimakkaalla, karvaisella kädellään kiinni ylemmästä
oksasta. Tiheä, ruskea karva kuin turkki peitti sen päästä jalkoihin
saakka, mutta päässä oli oikeita hiuksia, pitkiä ja aaltoilevia.
Hartiat olivat vahvat, rinta leveä, käsivarret niin pitkät, että jos
hän olisi seisonut suorana, olisivat ne ulottuneet polviin asti, ja
jalat lyhyet, voimakkaat ja hyvin käyrät. Kädet olivat karvan peitossa
sormien toiseen niveleen asti, mutta ne olivat ihmisen kädet eikä
apinan, sillä iso peukalo oli muita sormia vastassa eikä samassa
rivissä niiden kanssa. Pää oli takaraivosta matala, otsa matala ja
kapea ja nenä leveä, litteä ja suurisieraiminen. Leuat olivat vahvat
ja kovasti ulkonevat. Mutta tuuheiden, korkeitten silmäkulmien alla
olevissa silmissä oli aivan erilainen ilme kuin Dinosaurus-jättiläisen
kylmä, tuijottavan jäykkä katse tai mustan tulokkaan räpyttelevä,
kostonhimoinen tuijotus. Ne tarkastelivat taistelua jonkinlaisella
etevämmyyden tunnolla, varovasti, vähän ylenkatseellisesti, huolimatta
siitä tosiseikasta, että kumpikin noista kahdesta, niin kauan kuin
pelkkä ruumiin koko ja urhoollisuus olivat kysymyksessä, olisi
voinut hävittää hänet, asettamalla yksinkertaisesti vain jalan
päälle. Vapaalla kädellään hän kaappasi akaasiapuun oksan, jossa
oli suunnattomia neulamaisia piikkejä. Hän kosketteli niitä vähän
väliä, ikäänkuin tuumien, mitä hyötyä niistä voisi olla. Hän ei sillä
hetkellä ollut kummankaan taistelijan puolella. Molemmat pedot olivat
hänen vihollisiaan ja taistelun ihanteellinen päätös hänen mielestään
olisi ollut se, että kumpikin olisi hävittänyt toisensa. Mutta jos
hän oli mieltynyt jompaan kumpaan, niin silloin pikemminkin mustaan
imettäväiseen. Jättiläissisilisko oli hänestä liian outo, käsittämätön
ja saavuttamaton hänen miettimiinsä sotasuunnitelmiin nähden.
Noin pari minuuttia pysyi kuningas paikallaan kääntyen ketterän
raskaasti vastustajaansa päin, joka pyöri hänen ympärillään noin
kymmenen, kahdentoista kyynärän päässä etsien tilaisuutta hyökätäkseen
sen suojattomaan kylkeen. Tuo kääntyminen ja pyöriminen saattoivat
kylmän katselijan puussa kärsimättömäksi. Hän katkaisi suuren oksan ja
heitti sen koko voimallaan kuninkaan kasvoja vasten. Kuninkaan mielestä
se oli toinen loukkaus mustan vihollisensa puolelta, ja se raivostui
uudelleen. Karjuen se hyökkäsi eteenpäin päättäen painaa maahan tuon
viekkaan vihollisen ja pusertaa sen hengiltä.
Silloin sai musta peto sopivan tilaisuuden. Ottaen kovan
vauhdin niinkuin villi karju, hyökkäsi se ja osui suoraan
jättiläisvastustajansa kylkeen. Sysäys pusersi ilman hirviön
keuhkoista, se rykäisi kovasti ja räjähtävästi ja pysähtyi
hämmästyneenä, mutta pysyi kuitenkin jaloillaan. Mutta jättiläisen
nahka näytti olevan liian sitkeätä, jotta musta eläin olisi voinut
työntää sarvensa sen läpi. Huomattuaan sen kääntyi hyökkääjä ja
iski kaksi kauheata torahammastaan vihollisen kylkeen. Ne menivät
läpi, mutta eivät työntyneet niin syvälle ja sillä tavoin kuin
niiden omistaja oli aikonut Ja sillä aikaa kuin se yritti irtautua
hyökätäkseen uudelleen, selvisi jättiläinen hämmästyksestään.
Hyökkääjä oli ottanut huomioon vain ne aseet, joita kuningas
Dinosauruksella oli hirvittävässä päässään, eivätkä ne tällä
hetkellä voineet saavuttaa sitä. Mutta se oli unohtanut voimakkaan
ja peloittavan hännän. Samassa se läiskähti melkein puolen tonnin
painoisena ja suuren juntan voimalla. Se löi mustaa eläintä jalkoihin
ja kaatoi sen maahan.
Ennenkuin se ehti nousta, saavutti Dinosaurus sen ja työnsi kaikki
kolme sarveaan sen kurkkuun ja rintaan. Se heitti henkensä ulvoen
korviaviiltävästi vihasta ja tuskasta. Jättiläinen kiskoi itsensä
vapaaksi veren vuotaessa sen sarvista ja leveästä kauluksesta,
ja sitten se musersi uhrinsa kuin vyöryvä vuori tallaamalla sen
jalkoihinsa.
Tultuaan varmuuteen siitä, että sen voitto oli täysin varma, vetäytyi
kuningas askeleen tai pari taaksepäin ja tarkasteli tallattua
läjää kylmin, muuttumattomin ilmein. Sitten se haisteli sitä
ylenkatseellisesti, pisteli sitä kuonossa olevalla sarvellaan ja repi
sitä kummallisella papukaijannokallaan. Mutta kun se oli ainoastaan
kasvissyöjä, ei se ajatellutkaan maistaa punaista lihaa. Lihan hajukin
oli sen mielestä inhoittava, ja pian se siirtyi kauemmas puitten
suojaan puhdistamaan nokkaansa, kuten lintu, suureen ruohomättääseen.
Kun se näin taivutti päätään, kohosi sen sarvikaulus korkealle
paljastaen nahan poimut niskan takaosassa. Äänetön mies yläpuolella
olevalla oksalla huomasi heti sopivan tilaisuuden. Hän oli tyytymätön
jättiläisen voittoon. Hän halusi myös nähdä, olisiko hänellä kykyä
vahingoittaa niin jättiläismäistä ja hyvin varustettua petoa. Riippuen
alaspäin jaloistaan ja toisesta kädestään heitti hän piikkisen
akaasiapuun oksan syvälle kaulasuojuksen alle. Peto kohotti äkkiä
päänsä ällistyneenä tästä arvaamattomasta hyökkäyksestä, ja samalla
veti se pitkät piikit syvälle kauluksensa sisälle.
Silloin se tuli mielettömäksi vihasta ja tuskasta. Ulvoen niin, että
sinisen ja punaisen kirjava lintu puun latvasta lensi säikähtyneenä
pois, pudisteli se hurjasti päätään ja yritti melkein seisoa sillä.
Se alkoi piehtaroida maassa selällään, toivoen siten vapautuvansa
tuosta suojuksensa alla olevasta ärsyttävästä esineestä, mutta heti
ensimmäisen yrityksen jälkeen huomasi se parhaaksi lopettaa. Sen
vääntelemiset olivat niin hurjia, että mies varovaisena vetäytyi
korkeammalle oksalle ja suu venyi irvistykseen, kun hän huomasi
voivansa vahingoittaa sellaista vastustajaa kuin kuningas Dinosaurusta.
Koe oli onnistunut paremmin kuin hän oli luullutkaan. Niinkuin Luoja,
kokeili hänkin lakkaamatta, vaikkei tietysti aina tyydyttävillä
tuloksilla.
Äkkiä pötki peto laguunin rannalle, pitäen päätään niin alhaalla kuin
mahdollista. Sitten se jatkoi kulkuaan kovasti pärskyttäen sieraimiaan
ja katosi veden alle. Hetkistä myöhemmin se tuli jälleen veden pinnalle
ja ui nopeasti ruokojen peittämää vastakkaista rantaa kohti kenties
toivoen löytävänsä jonkun sopivan, kuivuneen puun kannon, jonka avulla
voisi repiä pois piikin kauluksen alta. Ruohikon reunassa se tapasi
toisen eläimen, samanlaisen kuin se itsekin, mutta pienemmän. Kenties
se oli naaras Dinosaurus, ja yhdessä ne hävisivät kovasti räiskien
tiheään rämeikköön.
Mies kiipesi alas turvapaikastaan kädessään painava puun oksa, jota hän
piteli kömpelösti ikäänkuin tottumattomana tällaisten aseiden käyttöön.
Hän näytti käyttävän sitä nuijanaan ja lyömäaseenaan. Taistelun aikana,
kun hän kokeili piikkisen oksan kanssa, oli tämä- ase todennäköisesti
piilotettuna johonkin turvalliseen puun haarukkaan. Ja nyt hän
käsitteli sitä suurella huolella.
Kun hän seisoi suorana, olisi häntä helposti voinut luulla
pienikasvuiseksi ja soreavartaloiseksi gorillaksi, jollei hänellä olisi
ollut oikeita ihmisen käsiä ja silmissään varmaa, syvämielistä, terävää
katsetta. Hän meni ja tarkasteli Dinoceraksen ruhjottua ruumista,
koetteli sarvia ja torahampaita erittäin huolellisesti ja veti kaikin
voimin saadakseen irti toisen viimemainituista, ikäänkuin toivoen
voivansa käyttää sitä johonkin. Sitten hän ylen tarkasti valitsi palan
uhrin runnellusta lihasta, haisteli ja nypisteli sitä ja heitti sen
sitten menemään. Hän saattoi syödä ja nauttia liharuokaa nälissään.
Mutta juuri nyt oli hedelmiä yllinkyllin, ja hedelmät, munat ja hunaja
olivat hänen mieliruokiaan. Seisoessaan siinä mietiskellen ruhjotun
läjän vieressä kuuli hän huudon ja kääntyen nopeasti näki vaimonsa
lapsi karvaisella käsivarrellaan seisovan puun juurella ja viittovan
häntä tulemaan luokseen. Ja heti kun hän näki, että mies ymmärsi
ja lähti liikkeelle, heilahdutti hän itsensä kevyesti puuhun. Mies
juoksi puun luo ja kiipesi latvaan asti, missä vaimo odotti häntä.
Puu oli suurin niillä seuduin ja sieltä näki selvästi yli ketojen,
jotka ulottuivat lähes kilometrin laguunin takapuolelle. Vaimo osoitti
innokkaasti sinne päin. Mies näki siellä laumoittain suuria, mustia
eläimiä, joilla oli sarvet ja torahampaat kuten sillä, jonka häviön
hän juuri oli nähnyt. Ne olivat kulkevia Dinoceras-laumoja, jotka
olivat juuri saapuneet uusille laitumilleen. Mies katseli niitä
tyytymättömänä. Hän oli nähnyt juuri näytteen niiden luonteesta, ja hän
oli mielissään siitä, että hän ja hänen vaimonsa voivat elää puissa.
Mies oli juuri äskettäin tullut suuren laguunin rannoille. Paikka
miellytti häntä erinomaisesti runsaitten hedelmiensä vuoksi. Pitkin
laguunin rantoja oli lukemattomia pieniä viikunapuistikkoja, joiden
ravitsevat hedelmät olivat hänen parasta herkkuaan. Eikä hän ollut
nähnyt jälkeäkään vaarallisimmista vihollisistaan, jättiläiskokoisesta,
armottomasta mustasta luolaleijonasta, punaisesta karhusta ja
miekkahampaisesta tiikeristä.
Sellaista vastustamatonta, kolmisarvista jättiläiskuningasta hän
ihmetteli ja vihasi, mutta hänen mielestään ei ollut paljon syytä
pelätä sitä. On helppo kiertää vuorta, jos on kekseliäs.
Huomattuaan paikan hyväksi ja päätettyään jäädä tänne oli mies
rakentanut suojan itselleen ja perheelleen tähän näkötorniin, korkean
puun latvaan. Punomalla yhteen oksia oli hän tehnyt rosoisen, mutta
vahvan lattian ja peittänyt sen pehmeämmillä oksilla ja lehdillä.
Samanlainen, mutta heikompi, oli yläpuolella kattona. Se ei ollut
vedenpitävä, mutta oli sentään parempi kuin ei mikään, ja muutamat
tuuheat oksat muodostivat seinät. Kaikessa vaatimattomuudessaan oli
se ainakin kodin alkuna. Hän rakasti sitä. Ja puolustaakseen pientä,
ruskeakarvaista vaimoaan ja untuvaista, ruskeata pienokaistaan, jotka
kuuluivat tuohon kotiin, olisi hän taistellut sekä Dinosaurusta että
Dinocerasta vastaan paljain käsin.
Kului muutamia päiviä, eikä noista kahdesta Dinosauruksesta näkynyt
jälkeäkään. Kuningas oli kenties jäänyt asumaan tuonne syvään
ruohikkoon hoidellen siellä haavojaan ja kiukkuaan. Ja Dinoceras-laumat
pysyivät niityillään, sillä laidunmaan läpi hitaasti juoksevassa joessa
oli parempaa juomavettä kuin vähän suolaisessa laguunissa.
Eräänä aamuna oli musta äiti lapsi käsivarrellaan keräämässä viikunoita
lähellä veden rantaa, ja mies sattui olemaan poissa tarkastelemassa
uuden asuntonsa ympäristöä. Vaimo vilkaisi äkkiä ylös, ja tuossa
melkein hänen vieressään oli jättiläishirviö Dinosaurus tuijottaen
häneen kylmillä, ilmeettömillä silmillään. Hän kääntyi paetakseen,
mutta siinäpä seisoi naaras-hirviö, joka ei ollut aivan niin iso,
mutta yhtä hirmuinen. Hänen takanaan taas oli läpipääsemätön
piikkiakaasia-seinä. Oli ainoastaan yksi pakopaikka, puu, liian
heikko kylläkin, mutta tarpeeksi korkea, jotta hän saattoi päästä
noiden hirveiden sarvipäisten petojen ulottuvilta. Hän kiipesi puuhun
ketterästi kuin apina ja kyyristyi vavisten erään haaran suojaan.
Heikko runko heilui hänen painostaan. Hän puristi ruskean pienokaisen
sydäntään vasten, ja hänen huutonsa kaikuivat läpi metsien.
Mies kuuli sen noin puolentoista kilometrin päähän. Hän huudahti
terävästi vastaukseksi ja juoksi äänettömästi, jottei hengästyisi.
Mutta hänellä oli puolentoista kilometrin matka kuljettavanaan. Naaras
Dinosaurus, nopeampi noista kahdesta, heittäytyi puun runkoa vastaan.
Se huojui peloittavasti, mutta ei kaatunut heti. Silloin alkoivat
molemmat kaivaa maata sen juuresta sarvillaan. Siten ne olivat usein
tehneet saadakseen hedelmiä, jotka olivat korkeammalla kuin mihin ne
ylettyivät. Puu kallistui kovin. Jättiläinen työnsi sitä ja latva
painui maahan.
Ruskea äiti otti jättiläishypyn ja kierrellen vältti sarvia, jotka
melkein koskettivat hänen selkäänsä. Hän luuli jo pelastuneensa. Mutta
silloin iski hirveä häntä häneen ja kaatoi hänet tunnottomana maahan.
Hetkinen vielä ja naaraan Dinosauruksen suuri jalka murskasi hänet ja
itkevän lapsen kuoliaaksi.
Mies näki tämän murhenäytelmän pikaisen lopun tullessaan juosten pientä
metsäaukeaa. Hänen ei tarvinnut katsoa tuota kauheata möhkälettä pedon
jalan alla tietääkseen, että kaikki oli lopussa. Hän ei päästänyt muuta
ääntä kuin käheän huokauksen. Mutta mitään ajattelematta, sillä hän ei
ollut koskaan vielä käyttänyt tällaista keinoa, iski hän ryhmyisellä
nuijallaan lähintä petoa. Nuija kimmahti kuin lapsen leikkikalu
takaisin kovasta, sarvisuojuksisesta päästä, mutta onnellinen sattuma
johti niin, että yksi nuijan terävistä, katkaistuista nystyröistä osui
suoraan Dinosauruksen silmään ja murskasi sen. Se karjahti kauheasta
tuskasta, ja molemmat tulivat muristen häntä kohti.
Mies peräytyi hitaasti. Hänen epätoivoinen tuskansa oli äkkiä
muuttunut katkeraksi vihaksi, ja hän päätti kostaa. Hänen oli helppo
juosta noiden kömpelösti liikkuvien petojen edellä, jotka puhalsivat
pahalle haisevaa henkeään aivan hänen kantapäihinsä. Hän oli tahallaan
kompastuvinaan joka toisella askeleella. Hän antoi niiden luulla, että
ne siinä tuokiossa voivat lävistää hänet. Hän vei niitä eteenpäin, maan
täristessä niiden painavista askelista, kunnes ne noin viidenkymmenen
askeleen päästä olisivat saapuneet niityille. Mutta juuri siinä
paikassa pysähtyi kuningas jurosti, väsyneenä sellaisiin tavattomiin
ruumiinponnistuksiin. Siitähän ei ollut silmä puhki. Se tahtoi luopua
takaa-ajosta. Mutta naaras jatkoi matkaansa haluten kostaa.
Mies ei ollut tyytyväinen yksin sen takaa-ajoon. Syöksyen nopeasti
vähän edemmäksi keräsi hän kaksi kourallista soraa ja hiekkaa, pyörähti
takaisin ja heitti ne kovalla vauhdilla kuninkaan silmiin. Se auttoi.
Tuskissaan ja puoleksi sokaistuna unohti jättiläinen väsymyksensä ja
hyökkäsi raivoissaan toverinsa jälkeen.
Raivo teki sisiliskokuninkaat erittäin tyhmiksi. Koska tuollainen
vähäpätöinen ihmisolento kulki kompastellen melkein niiden ulottuvilla,
luulivat ne saavuttavansa sen. Se että hän kierteli tiheiköt, jotka
ne sokeasti tallasivat, ja jälleen kylmästi ilmestyi niiden eteen, ei
ollenkaan ihmetyttänyt niitä. Niiden tylsä, mutta leppymätön viha oli
jälleen kiihtynyt, ja niin kauan kuin hän oli näkyvissä ja ne jaksoivat
liikuttaa raskaita, pylväsmäisiä jalkojaan, tahtoivat ne jatkaa
takaa-ajoa.
Ne seurasivat miestä viimeisen tiheän pensaikon läpi aukealle, lyhyttä
heinää kasvavalle niitylle, suurten oksien katkeillessa niiden tieltä.
Mies kulki yhä eteenpäin niityn keskelle asti ja pedot seurasivat
hiljaa muristen.
Mustat Dinoceras-laumat lopettivat heti syömisensä, nostivat rumia
päitään ja tuijottivat tulijoihin.
Laumassa oli lukemattomia naaraksia, sarvipäisiä kuten koiraksetkin,
mutta pienempiä ja ilman raatelevia torahampaita. Siihen vuodenaikaan
olivat kaikki naarakset poikineet. Kauan ja tarkasti tuijotettuaan
noihin kahteen täplikkääseen jättiläiseen, jotka olivat tulossa niitä
kohti, alkoi lauma liikkua. Miestä ne tuskin huomasivat, hän näytti
niin mitättömältä.
Miehen silmät, jotka katselivat kaikkea kylmästi ja tarkasti,
huomasivat lauman liikkuvan järjestyksen mukaisesti. Mustat eläimet
asettuivat taitavasti kohtaamaan vaaraa. Koirakset asettuivat
eturiviin. Se oli kauhea rintama, joka olisi voinut peloittaa
jättiläismäisiä Dinosauruksiakin. Mutta nämä olivat nyt liian
tylsistyneet vihasta, jotta olisivat huomanneet, mitä ympärillä
tapahtui. Naarakset työnsivät sillä välin poikasensa taakseen yhteen
joukkoon ja muodostivat itse toisen rintaman. Se oli varajoukko,
pienempi ja heikompi kuin koirasten, mutta voittamaton äidillisessä
kiihkossaan.
Mies juoksi pelottomasti suoraan kokoutuneen koiraslauman läpi. Lähin
koiraksista tuuppasi häntä välinpitämättömästi, eikä häneen kiinnitetty
sen enempää huomiota. Niiden rivin takana, piilossa takaa-ajajiensa
katseilta, hän kääntyi ja kiertäen naarasten rivin juoksi nopeasti
oikealle ja tuli siten takaisin rivin päähän nähdäkseen, miten kävisi.
Hänen sydämensä oli tuskasta pakahtua, kun valtava viha vähitellen
lauhtui.
Kun nuo kaksi raivoavaa Dinosaurusta kadottivat saaliinsa näkyvistään,
pysähtyivät ne äkkiä ällistyneinä. Silloin ne huomasivat mustat
eläimet rintamassa hyökkäysasennossa. Se näky sai jättiläisten raivon
kääntymään niihin. Ne syöksyivät huojuen uusia vihollisiaan kohti.
Samassa mieskin tuli esiin mustan rintaman takaa, pysähtyi äkkiä ja
nauroi.
Tuo nauru oli outoa ja kummallista, ja lähinnä oleva Dinoceras väistyi
siitä hämmästyneenä, syrjään ja töytäsi naapuriaan käsittämättömässä
hämmingissä.
Samassa nuo mahtavat jättiläiset olivat paikalla. Ne kulkivat suoraan
mustien koirasten rintaman läpi repien niitä sarvillaan ja nokallaan,
tallaten niitä maahan kuin viljaa ja survoen niitä jaloillaan. Molemmin
puolin hyökkäsivät koirakset vihollistensa kupeisiin, voihkien,
kiljuen mielettömästi ja repien suurilla torahampaillaan. Mutta kun
tämä hirvittävä ryntäys tapahtui yht'aikaa molemmilta puolilta, eivät
nuo kaksi jättiläistä päässeet kaatumaan. Melkein pysähtymättä, kuten
näytti, kulkivat ne suoraan eteenpäin huitoen vahvoilla hännillään ja
jättäen jälkeensä voimattomia uhreja. Ja niin ne saapuivat suoraa päätä
naarasparven luo.
Mutta siihen oli niiden pysähdyttävä. Vasikat olivat tuon rintaman
takana.
Mustat naarakset yksinkertaisesti keräytyivät yhteen kasaan noitten
pistävien sarvien ja suojustetun eturuumiin päälle painaen niitä
alaspäin, tukahduttaen ja tuupaten niitä ja puristaen niitä hurjasti
kiljuen yhä alemmas painavilla ruumiillaan. Sillä välin koirakset
repivät, purivat ja pistelivät niiden kylkiä ja ruumiin takaosaa.
Dinosaurukset katosivat kokonaan näkyvistä. Vuorenkokoiset,
jättiläismäiset, kiemurtelevat olennot nytkähtelivät puistatuksen
tapaisesti muutamia minuutteja. Sitten Dinosauruksien pylväsmäiset
jalat näyttivät murtuvan painon alla. Kauhea taisteleva joukko painui
alas ja hajosi, ja nyt nähtiin, miten oli käynyt kahdelle varhaisen
maailman jättiläishallitsijalle. Kaksi hirvittävää, muodotonta
olentoa liikkui vielä, nytkähteli ja vääntelehti hurjasti, mutta se
oli vain turhaa sätkimistä. Sokea elämä koetti vastustaa ratkaisevaa
loppuaan. Haavoittuneet Dinocerakset vetäytyivät syrjään kuolemaan tai
paranemaan, niinkuin Luoja tahtoi määrätä. Eloon jääneet naarakset
lähtivät katsomaan, olivatko vasikat vahingoittumatta. Ja suuret,
mustat koirakset, jotka eivät olleet saaneet mitään erityistä vahinkoa
taistelussa, seisoivat piirissä ympärillä pistellen ja repien noita
vastustelemattomia lihavuoria. Kun ne olivat vuoron perään päässeet
varmuuteen siitä, että voitto oli täydellinen ja ettei enää tarvinnut
taistella, heittäytyivät ne syömään saalistaan. Ne söivät tavallisesti
kasvia ja juuria, mutta olivat kuten siat, rotat ja ihmiset enemmän
tai vähemmän kaikkiruokaisia. Ja niistä näytti Dinosauruksien liha
maistuvan hyvältä ruohojen kanssa.
Mies seisoi liikkumatta vain viidenkymmenen askeleen päässä noista
taistelevista joukoista ja tuijotti eteensä mietteissään. Hän ei
pelännyt niitä. Hän tiesi voivansa helposti karttaa niitä. Vaikka
hän olikin niin vähäpätöinen, etteivät ne kiihdyksissään huomanneet
häntä, niin pieni, ettei hän kooltaan ollut suurempi niiden pienimpiä
vasikoita, halveksi hän siitä huolimatta noita jättiläiselukoita ja
tunsi itsensä niiden herraksi. Hän oli leikkinyt kahden koko varhaisen
maailman hallitsijan kanssa, kuljettanut niitä perässään ja hankkinut
niille sellaisen turman, että hänen tuskansa oli melkein lauhtunut
tuosta täydellisestä kostosta. Mustia Dinoceras-laumoja oli hän
käyttänyt kostonsa välikappaleina. Jos olisi tarpeellista, voisi hän
epäilemättä käyttää niitä uudelleen samanlaiseen tarkoitukseen.
Hän käänsi niille selkänsä tietäen, että hänen tarkka korvansa
kuulisi heti, jos joku niistä lähtisi ajamaan häntä takaa, ja hiipi
varovasti metsää kohti. Mutta hän karttoi asuinpuutaan. Hän ei tahtonut
milloinkaan enää mennä lähelle tyhjää kotiaan. Hän tahtoi lähteä
takaisin laguunin toiselle puolen, josta voi löytää hajalla asuvia
heimolaisiaan. Hän halusi uutta vaimoa, ja hänessä heräsi halu saada
uusia perillisiä, erittäinkin poikia, jotka olisivat tiedonhaluisia ja
kekseliäitä kuten hänkin. Metsän reunassa hän kääntyi ja loi pitkän,
miettivän katseen noihin mustiin voittamattomiin laumoihin, joita
hän oli käyttänyt hyväkseen. Perilliskysymys täytti uudelleen hänen
mielensä. Hänen sieluunsa hiipi heikko aavistus äärettömän suuresta
työstä, mikä hänen olisi tehtävä. Mutta hän ei lannistunut. Hän tahtoi
ainakin tehdä jotakin. Ja hän tahtoi niin opettaa lapsensa, että ne
kenties voisivat voittaa tiikerinkin julmuuden ja tehdä turhaksi suuren
punaisen karhun kiukun.
Kolmas luku.