Veden pinnalla liikkumattomassa, hieman kirjavan värisessä virrassa
näkyi hyväntahtoinen pää, jolla oli hevosmaiset kasvot, sulkeutuvat
korvareiät ja suuret pyöreät silmät, joissa oli jonkinlaista
tuskallista lempeyttä.
Tuska noissa suurissa silmissä ei ollut aiheeton, sillä niiden
omistaja oli juuri tullut tähän merenlahteen, jossa vesi oli haaleata
ja reheväkasvuista, ja eläimet, joita hän jo oli nähnyt, olivat
sekä outoja että uhkamielisiä. Mutta matalat rannat olivat täynnä
vesikasveja, paljon rehevämpiä ja mehevämpiä kuin mitä hän milloinkaan
oli nähnyt entisellä kotipaikallaan, ja hän oli päättänyt asettua tänne.
Aina kun joku uusi jättiläiseläin tuli näkyviin, kohosi tuo kummallinen
pää ihmeellisesti vinon, pilarimaisen kaulan päässä viiden tai
kymmenen, jopa viidentoistakin jalan korkeuteen paremmin nähdäkseen
uutta tulijaa. Sitten se jälleen vaipui hitaasti lepopaikkaansa veteen.
Sillä kohdalla oli vesi raikasta, sillä merenlahteen, joka oli
runsaasti kolme kilometriä laaja, virtasi siihen aikaan hiljalleen
mahtava joki mannermaan sisäosista. Kaukaisempi ranta oli niin
matala, ettei siitä nähnyt muuta kuin loppumatonta, vaalean vihreätä
jättiläiskaislikkoa. Mutta lähempää rantaa reunustivat, lähes
kilometrin päässä veden rajasta, jyrkät, kauniit, ruosteenpunaiset
kalliot. Tasaisella maalla vedenrajan ja kallioiden välissä,
lukuunottamatta leveätä rantaäyrästä, kasvoi suunnattoman suuria ja
ihmeellisiä mustekalakasveja, puunkaltaisia sananjalkoja, sokeriruokoja
ja palmuja, jotka huojuivat ja ryskivät paikoillaan ikään kuin
jättiläiskulkijoita rynnistäisi niiden läpi. Siellä täällä kallioiden
rinteillä oli suuria eläimiä, joilla oli hirveät, sahahampaiset nokat
ja jotka muistuttivat joitakin linnunsukuisia petomaisia olentoja.
Kaukana veden yläpuolella räpytteli yksi noista olennoista hitaasti
siipiään. Sen siivet, joilla oli pituutta viisitoista jalkaa kärjestä
kärkeen, eivät olleet mitkään linnun siivet, vaan kuten yölepakolla.
Sillä oli peloittavat, kädenmuotoiset kynnet siipien alla, ja sen jalat
olivat kuin sisiliskon.
Tämän kauhistuttavan olennon räpytellessä rantaan päin katseli pää
veden pinnalla sitä huvitettuna, mutta nähtävästi ilman vähintäkään
pelkoa. Ja se näytti kuitenkin kyllin hirveältä herättääkseen pelkoa
useimmissa eläimissä. Sen lento ei ollut linnun säännöllistä, tasaista
lentoa, vaan nytkähtelevää ja rajua. Se kohosi noin kahdenkymmenen
jalan korkeuteen, ja sen suuret, pyöreät silmät eivät näyttäneet
huomaavankaan tuota outoa päätä, joka tarkasteli sitä veden pinnalta.
Se lensi vähän sivulle päin, mutta äkkiä, käheästi ulvoen, se kääntyi
ja syöksyi avonaisin kidoin veden pinnalla ajelehtivaa päätä kohti.
Vaikka hyökkäys olikin nopea ja äkkinäinen, sai hyökkääjä lyödyksi
vain kuohuvaa vettä, johon pää oli kadonnut Sen paikan ympärillä,
mihin se äkkiä hävisi, kuohui vesi yli kahdeksankymmenen jalan
laajuudelta. Mutta tuo suuri lintusisilisko oli joko liian raivoissaan
huomatakseen veden kummallista kuohuntaa, tai sitten se ei ollut
kyllin tarkka ymmärtääkseen sitä. Se räpytteli uudelleen ilmaan ja
liikutteli raivostuneena nokanmuotoisia leukojaan. Raskaasti se lenteli
edestakaisin odotellen, että tuo vahingoittumaton pää tulisi jälleen
näkyviin.
Kävi niinkuin se oli toivonut, ja vielä paremminkin. Pää ei ainoastaan
ilmautunut uudelleen, vaan se kohosi kaarevan, nahan värisen pylvään
päässä suoraan kahdenkymmenen jalan korkeuteen ilmaan. Suuret, lempeät
silmät säkenöivät nyt raivosta. Leveät leuat olivat ammollaan. Ne
tarttuivat hyökkäävän pedon pyrstöön ja huolimatta kirkunasta ja
hurjasta räpyttelemisestä vetivät sen takaperin alas. Vedenpinnalla
kävi kiivas taistelu ja laajat siivet katosivat näkyvistä.
Muutamia minuutteja vielä sen jälkeen kuin tuon lempeän näköisen
pään omistaja kukisti vihollisensa ja painoi sen pohjaan vesikasvien
joukkoon, kuohui ja kohisi vesi, ja pienet laineet loiskivat rannalle
saakka. Sitten kuohu vähitellen asettui ja suuren lintusisiliskon
runneltu, menehtynyt ruumis kohosi jälleen pinnalle, sillä tuon
salaperäisen pään omistaja herkutteli vain vesikasveilla ja mehevillä
ruohoilla eikä syönyt mitään ruokaa, missä oli verta. Ruumis liikahteli
vieläkin ja suuret, mustat, särkyneet siivet räpyttelivät heikosti
veden pinnalla. Mutta ne eivät saaneet kauan räpytellä.
Vesi taistelupaikan ympärillä oli täyttynyt innokkaista katselijoista,
ja nyt se kohisi, kun ne hyökkäsivät voimattoman saaliin kimppuun.
Ahneita, kalan näköisiä eläimiä, puoleksi merisikoja, puoleksi
alligaattoreja, parveili uhrin ympärillä, repien sitä ja toisiaan.
Toiset niistä laahasivat mennessään suun täydeltä mustia siivenosia,
toiset parempia palasia, toisten mielettömästi taistellessa kuohuvissa
pyörteissä keskenään.
Taistelun alkaessa olivat nuo siellä täällä punaisten kallioiden
jyrkänteillä istuvat kauhean näköiset olennot näyttäneet kiihtymyksen
merkkejä, kohotellen korkeita olkapäitään ja puoleksi levittäen
kankeita siipiään. Nähdessään toveriaan runneltavan lähtivät ne
liikkeelle ja lensivät, kirkuen käheästi, palmujen rehevien, vihreitten
latvojen ja höyhenmäisten mustekalakasvien yli. Kierrellen ja
kaarrellen ne piirittivät kauhean taistelupaikan, ja silloin tällöin
hyökkäsi joku niistä alas lävistäen terävällä nokallaan lähinnä
olevan kalapedon pään tai kasvot. Ne pedot, jotka näin tulivat
kykenemättömiksi, repivät toiset kalaeläimet kappaleiksi ja ahmivat
suihinsa.
Noin viidenkymmenen jalan päässä, rannan puolella, katseli tuo
hyväntahtoisen näköinen pää veristä näytelmää, jonka se itse
oli aiheuttanut, ja sen pyöreissä, ihmettelevissä silmissä oli
tyytymättömyyttä. Vielä kerran se hitaasti kohosi kahdeksan, kymmenen
jalkaa veden yläpuolelle, ikäänkuin tarkemmin katsellakseen taistelua.
Sitten, aivan kuin se ei olisi sietänyt kalapetojen läheisyyttä, se
hitaasti painui ja katosi.
Noin sadan jalan laajuisella alueella aikoi siinä samassa käydä kovia
pyörteitä, jotka virtasivat rantaan päin. Pyörteet muodostuivat sitä
kovemmiksi, mitä matalammaksi vesi tuli. Sitten kohosi vedestä näkyviin
nahanvärinen, mahdottoman suuri selkä ja tavattoman suuri olento, jonka
rinnalla isoinkin elefantti olisi ollut kääpiö, nousi hitaasti rannalle.
Tämän ihmeellisen olion ruumis oli kolme tai neljä kertaa suurempi
kuin suurimman elefantin. Sen korkein kohta, takaosa ruumista, oli
hyvinkin kolmetoista jalkaa korkealla, ja takaraajat muistuttivat
kahta pylvästä. Ruumis aleni äkkiä paljon matalammalla olevaan
ja heikkorakenteiseen etuosaan. Kaula oli kuin giraffilla, mutta
kolmattakymmentä jalkaa pitkä siihen luettuna pieni, rauhallinen pää,
joka näytti siltä kuin Luoja olisi yhdistänyt sen piloillaan tuohon
jättiläismäiseen ruumiiseen. Häntä, joka oli mahdottoman paksu tyvestä
kaveten vähitellen ohueksi kuin ruoskansiima, oli lähes viidenkymmenen
jalan pituinen. Kun sen omistaja tuli rannalle, oli tuo kauhistava
häntä kierretty puoliympyrään sen sivulle - kenties siksi, ettei sen
heikko pää, jos se jäisi liian kauaksi, joutuisi minkään vähäpätöisen,
mutta nopsan vihollisen saaliiksi.
Muutamia minuutteja seisoi tuo jättiläinen, joka kuului
Dinosauria-lahkoon [Dinosauria = jättiläisliskot; sukupuuttoon
kuollut, mesotsooisella ajalla elänyt matelijalahko] ja oli nimeltään
Diplodocus, neljällä jalallaan käännellen taipuvaa kaulaansa joka
suunnalle, tarkastellen ympäristöä ja siepaten sieltä täältä
suun täydeltä mehevää, tuoretta ruohoa, jota kasvoi palmujen ja
sananjalkojen välissä. Paikka näytti miellyttävän sitä. Täällä oli
laaja rannikko, auringonpaisteinen ja kaikin puolin sopiva, johon voi
asettua sopivassa tilaisuudessa lämmittelemään. Täällä oli lämpimiä,
ruohon peittämiä aukeita, joilla voi käydä syömässä, piehtaroida
milloin halutti, kätkeä suuren ruumiinsa, jos sattuisi tulemaan niin
pelättävä olento, että piiloutuminen olisi tarpeellista. Tosin kyllä
olivat hurjat hyönteisparvet ottaneet sen huonosti vastaan — kaikista
ilkeimpiä olivat moskito-hyttyset ja kauheasti pistävät kärpäset, jotka
koettivat laskea muniaan sen pehmoiseen nahkaan — mutta giraffimaisen
kaulansa avulla se saattoi purra itseään mistä paikasta tahansa, ja
häntä, joka oli notkea kuin ruoskansiima, karkoitti helposti pois
kiusaajat joka puolelta ruumista.
Sillä välin oli kiihkeä taistelu tauonnut. Lintusisiliskojen viiltävää
kirkunaa ei enää kuulunut, sillä ne lensivät pois etsiäkseen uutta
tai rauhallisempaa metsästysmaata. Silloin kuului äkkiä keskellä
hiljaisuutta kauheata rytinää, kun oksat katkeilivat, ja siihen
ääneen sekoittui läähättäviä huutoja. Hätkähtäen kohosi Diplodocus
takajaloilleen istumaan kuten kenguru, ja suuren hännän tyvi oli
tukena. Tässä asennossa näki sen pää, joka oli neljäkymmentä jalkaa
korkealla, kaikkien puiden latvojen yli, lukuunottamatta muutamia
kaikkein suurimpia, ja se näki sellaista, mikä sai vielä kerran
tuskallisen ilmeen sen pyöreihin, ulkoneviin silmiin.
Syöksyen hurjilla, toivottomilla harppauksilla läpi rehevien
kasvien ja katkaisten heikompien sananjalkapuiden rungot tieltään
aivan kuin kukkakaalit, tuli sieltä eläin, joka oli samanlainen
kuin se itsekin, paitsi kooltaan puolta pienempi ja kaula ja häntä
keskikokoiset. Tämä eläin pakeni mielettömässä kauhussa toista ja
paljon pienempää eläintä, joka kiiti perässä kuin jättiläiskenguru.
Molemmilla niillä oli sisiliskon häntä ja takajalat ja ne
kuuluivat selvästi Dinosauria-lahkoon, mutta pienempi, jolla oli
neliskulmainen, voimakas pää, tiikerin hampailla varustetut leuat ja
hirveät raatelukynnet lyhyissä etujaloissaan, kuului lihaa syövään
Dinosauria-lahkon alalahkoon. Se oli pienimpiä tuon kauhean, raatelevan
Dinosaurus-alalahkon jäsenistä, jotka hallitsivat entisajan metsikköjä,
kuten mustaharjainen leijona hallitsee nykyään Rhodesian rämeikköjä.
Tuolla suurella eläimellä, joka pakeni sitä niin mielettömästi, vaikka
olikin runsaasti kolme kertaa suurempi vihollistaan, oli syytä pelätä
sitä, niinkuin lihava lehmä pelkää sutta.
Hetkinen vain ja tuo peloittava otus syöksyi käheästi ähkien ja
läähättäen aukeamalle, noin viidenkymmenen jalan päähän siitä paikasta,
missä jättiläinen oli. Melkein sen jalkojen juuressa joutui pakolainen
kiinni. Hirveällä hyppäyksellä ja ilosta ulvahtaen hyökkäsi takaa-ajaja
sen niskaan ja kaatoi sen maahan. Siinä se makasi huutaen käheästi
ja huitoen haparoivasti lyhyitä jalkojaan. Voittaja repi sen niskaa
mielettömänä kynsin hampain, ja pian sen huuto muuttui hiljaiseksi
nyyhkeeksi.
Diplodocus oli katsellut näytelmää ihmeellisellä pelontunteella. Nämä
eläimet olivat aivan vähäpätöisiä kokoonsa nähden, kun vertasi niitä
sen omaan jättiläisvartaloon, mutta tuon pienemmän nopeus ja julmuus
peloitti jättiläisen arkaa mieltä.
Sen valtasi äkkiä tulinen viha. Sen häntä, kuten olemme nähneet, oli
kierretty puoliympyrään toiselle sivulle. Nyt se taivutti ruumistaan
sen avulla. Hetken värähteli koko vartalo tuossa kummallisessa
asennossa. Sitten, niinkuin kaari oikenee, ponnahti taipunut ruumis
jälleen entiseen asentoon. Häntä — se painoi ainakin tonnin — antoi
kuolettavan iskun sekä takaa-ajajalle että saaliille ja laahasi ne
molemmat melkein jättiläisen jalkojen juureen. Samassa se oli niiden
luona, ja seuraavat minuutit se purki vihaansa tallaamalla nuo kaksi
ruumista muodottomaksi möhkäleeksi. Sitten se palasi hitaasti veteen,
sinne, missä vesikasveja oli enimmän, kunnes sen koko ruumis oli
jälleen veden alla, lukuunottamatta mitättömän pientä päätä, jonka
se piilotti vesikuusien joukkoon, ja odotti, mitä ihmeellistä vielä
tapahtuisi.
Kauan sen ei tarvinnutkaan odottaa. Tuo kauhea, ruhjottu, verinen
möhkäle keskipäivän auringon helteessä näytti jollakin tavoin tulleen
huomatuksi. Karjuvia ääniä kuului eri osista metsää, ja samassa tuli
näkyviin noin puoli tusinaa hyppiviä, kenguruntapaisia lihansyöjiä.
Ne olivat kaikki erikokoisia. Pituus vaihteli kymmenestä tai
kahdestatoista aina kahdeksaantoista ja kahteenkymmeneen jalkaan
saakka. Ne katselivat toisiaan kateellisella vihamielisyydellä, mutta
nähtyään tuon tallatun möhkäleen huomasivat ne siinä olevan runsaasti
herkkupaloja jokaiselle. Yhtä aikaa käheästi huutaen syöksyivät ne
hyppien eteenpäin ja alkoivat ahnaasti syödä.
Samassa ilmestyi kaksi suurta varjoa taivaalle, hetken siellä
leijaillen, ja pari suurta lintusisiliskoa laskeutui keskelle
möhkälettä. Huutaen julmasti ja siivet puoleksi kohotettuina löivät ne
ympärilleen kauheilla nokillaan, kunnes saivat vallatuksi itselleen
tilaa pitoihin. Muitakin kutsumattomia vieraita saapui lisäksi tiheikön
toiselta puolen, joten tuosta haaskasta lyhyen ajan kuluttua ei
ollut jäljellä muuta kuin kaksi luurankoa, jotka vahvat hampaat olivat
puoleksi särkeneet. Jälkiruoaksi ahmittiin vielä pienin juhlavieras.
Sitten, niinkuin yhteisestä sopimuksesta, vetäytyi kukin äkkiä
kauemmas varovaisesti pitäen naapuriaan silmällä ja livahti metsään.
Ainoastaan nuo kaksi julmaa lintusisiliskoa jäivät. Niillä näkyi olevan
jonkinlaista ymmärtämystä tai toveruutta toisiaan kohtaan, tai kenties
ne olivat pariskunta. Rautaisilla nokillaan ne iskivät luurankojen
niveliin ja rustomaisiin paikkoihin, kunnes ei enää löytynyt
ainoatakaan makupalaa. Sitten ne tyytyväisesti kirkuen levittivät
lepakkomaiset siipensä ja lentää räpyttivät takaisin näkötorniinsa
punertavan kallion huipulle.
Kun kaikki oli jälleen hiljaista, alkoi jättiläiskatselija syödä
maukkaita ja meheviä vesikasveja. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin sen
suuri vatsa täyttyi mitättömän pienen kaulan kautta, ja kun se oli
kylläinen, paneutui se heti levolle. Ruumis oli täydellisesti veden
alla pään levätessä kaislamättäällä vesikuusitiheikön keskellä.
Kun se jälleen heräsi, oli aurinko jo puoleksi painunut länteen ja
rannikko vallan hehkui ilta-auringon kuumuudessa. Kaikkialla oli
kuolonhiljaista. Katselijan vielä unisessa mielessä heräsi ajatus
jättää piilopaikka ja mennä paahtamaan itseään tuossa suloisessa
lämmössä. Se oli juuri lähdössä toteuttamaan aikomustaan, kun sen
tarkat silmät huomasivat tuuheiden puiden lehtien heiluvan. Se vetäytyi
varovaisesti takaisin piilopaikkaansa, josta se oli nähnyt niin paljon
ihmeellistä.
Samassa ilmestyi rannalle hirviö, joka oli vielä ihmeellisemmän
näköinen kuin jättiläiskatselija. Se oli noin neljäkymmentäviisi jalkaa
pitkä, ja sen mahdottoman suurta ruumista kannattivat niin lyhyet ja
käyrät jalat, että vatsa melkein laahasi maata. Sen pieni pää, jota se
piti likellä maata, oli sisiliskomainen, litteä ja heikon näköinen,
leuat halkinaiset ja silmät tylsät. Se oli todella säyseän näköinen
pää sellaiselle suunnattoman suurelle ruumiille. Pään takana olivat
puolustusvälineet, jotka näyttivät melkeinpä kestävän tykin ammuntaa.
Hartioita, kaarevaa selkää ja ruumiin takaosaa aina paksun hännän
puoliväliin saakka peittivät suuret, litteät sarveislevyt, joissa
oli suippo kärki ja terävät reunat. Suurimmat noista levyistä, jotka
suojasivat selän keskiosaa, olivat kolme jalkaa pitkiä ja melkein
yhtä leveitäkin. Häntään päin ne pienenivät melkolailla ja hännän
keskiosassa, mihin ne päättyivät, oli parittain kahdeksan isoa,
neulamaista piikkiä, kaksi suurinta niistä kolmatta jalkaa pitkiä.
Jättiläisen nahka oli täynnä kovia suomuksia ja nystyröitä, jotka
olivat helakan värisiä, mustia, keltaisia ja vihreitä. Tämän vuoksi
eivät viholliset niin helposti huomanneet sen eriskummallista ruumista
sananjalkapensaikoissa, missä se söi.
Tuo kömpelö jättiläinen liikkui hermostuneesti, katsellen vähän
väliä taakseen, ja näytti kiihkeästi pyrkivän veteen. Samassa kävi
ilmi, mistä sen levottomuus johtui. Kaksi julmaa lihansyöjää, joita
vesikasvien joukossa oleva katselija niin vihasi, tuli juosten
leveät hännät komeissa kaarissa, ja ne asettuivat Stegosauruksen
[Dinosauria-lahkoon kuuluva kasvinsyöjä] kummallekin puolelle. Tämä
oli niiden lähestyessä pysähtynyt ja vetänyt päänsä niin syvälle
liikkuvan niskanahkansa sisään, että vain terävä, vahva nokka pisti
esiin ensimmäisen suojuslevyn alta. Toinen pedoista uhkasi sitä edestä
päin koettaen vetää sen huomion kokonaan itseensä, toisen iskiessä
sen suureen, käyrään takajalkaan saadakseen sen vetäistyksi pois
jättiläisen alta ja siten kaadetuksi tämän kyljelleen.
Mutta samassa kalahti panssaroitu takaosa ja tuo hyvin varustettu
häntä läiskähti esiin salaman nopeudella. Julma lihansyöjä päästi
hirveän hätähuudon. Se kaatui selälleen huitoen jaloillaan ilmaa.
Kolme suurta piikkiä oli työntynyt syvälle sen ruumiiseen. Sen
riuhtoessa ja tuskissaan kiemurrellessa yrittäessään päästä vapaaksi
noista piikeistä juoksi toveri apuun. Se heittäytyi koko painollaan
ja voimallaan Stegosauruksen kylkeä vastaan, jota tämä ei nyt voinut
puolustaa hännällään. Sysäys oli niin kova, että jättiläinen kaatui
pelosta voihkaisten kyljelleen. Mutta samalla se tarttui voimakkailla
etujaloillaan ahdistajaansa, puristeli, pieksi ja puri sitä niin, että
se oli iloinen päästessään suurella vaivalla irti siitä.
Päristen ja läähättäen siirtyi se kauemmas ja näki silloin kumppaninsa,
joka vihdoinkin oli päässyt irti piikeistä, laahaavan itseään rannalta
metsää kohti jättäen jälkeensä verijuovan. Naaras seurasi sitä
jurosti, sillä se oli saanut enemmän kuin tarpeekseen tästä huonosti
onnistuneesta yrityksestä. Voittaja pyörähti vaivalloisesti jaloilleen,
murisi närkästyneenä, kalisteli suojuslevyjään, läimäytteli kauheata
häntäänsä edestakaisin nähdäkseen, oliko se vielä kunnossa, ja lähti
kömpelösti tallustelemaan metsään päin toiselle suunnalle kuin
edelliset. Se nähtävästi oli unohtanut aikomuksensa mennä uimaan. Kun
se hitaasti astuskeli, iski julma lintusisilisko alas kalliolta ja
lenteli huutaen sen ympärillä, nähtävästi harmissaan sen voitosta.
Sitävastoin rohkaisi taistelun päätös vesikasvien suojassa olevaa
katselijaa. Se alkoi tuntea jotakin vaarallista halveksimista noita
hyppiviä lihansyöjiä kohtaan, niiden nopeudesta ja julmuudesta
huolimatta. Se itsekin, vaikka olikin vain kasvinsyöjä, oli tallannut
yhden niistä olemattomiin, ja nyt se oli nähnyt, miten kaksi yhtä
aikaa voitettiin ja ajettiin pakoon. Yhä kasvavalla rohkeudella se
tuli esiin piilopaikastaan, nousi uljaasti rannalle, kääri mahdottoman
suuren häntänsä keräksi viereensä ja laskeutui maahan paahtamaan märkiä
kylkiään kuumassa auringonpaisteessa.
Jättiläinen alkoi nyt vihdoinkin kotiutua uuteen ympäristöönsä.
Huolimatta siitä tosiasiasta, että tämä avonainen rannikkokaistale,
jota ympäröi tumman vihreä pensasvyöhyke ja punainen kalliomuuri,
näytti olevan jonkinlainen jättiläismäinen taistelutanner, alkoi se
luottaa siihen, että sen oma, kummallinen ruumis olisi kyllin luja
puolustautumaan kaikkia vihollisia vastaan. Mitäpä haittaisivat heikko
kaula, pieni pää ja voimattomat hampaat, kun hännän peloittava voima
saattoi kaataa viholliset ja se voi musertaa ne heittäytymällä niiden
päälle kuin vuori! Pari lintusisiliskoa räpytteli sen yläpuolella
huutaen pahaa ennustavasti ja tuijottaen siihen suurilla, kylmillä
silmillään, mutta se tuskin viitsi vilkaista niihin.
Lämpöisenä ja kylläisenä, silmät puoleksi suljettuina, tuijotti
se mitään ajattelematta yli heiluvien vesikasvien, yli hitaasti,
huomaamatta virtaavan veden, jonka pinta aika-ajoin kuohahti jonkun
näkymättömän jättiläisen, haikalan tai kalasisiliskon hyökätessä.
Ilta-auringon painostavassa kuumuudessa oli nuori maailma tullut aivan
hiljaiseksi. Lintusisiliskot olivat käärineet siipensä kokoon ja
istuivat jäykkinä ja liikkumattomina punaisen kallion reunamilla. Ei
kuulunut muita ääniä kuin hyökkääjien suhina kaukaa veden alta, jonkun
suuren hyönteisen äkkinäinen surina, kun se lensi ohitse, tai silloin
tällöin puitten pitkien, kähäräin lehtien hiljainen kahahdus, kun
kuuman ilman heikko henkäys liikahdutteli niitä.
Vähän matkan päässä rannasta siellä, missä sananjalka, ja
mustekalapuita kasvoi tiheimmässä, erkanivat lehdet äänettömästi
noin kahdenkymmenen jalan korkeudella maasta, ja kauhea pää pisti
sieltä esiin. Sen leuat olivat sekä pitkät että voimakkaat, ja niissä
oli pitkät, käyrät hampaat, jotka muistuttivat käyriä miekkoja. Sen
kirkkaitten silmien yläpuolella oli luiset levyt ikäänkuin räystäät,
ja leveän kuonon etuosasta kohosi pitkä ja terävä sarvi. Hetken aikaa
katseli tuo hirveä kummitus jättiläistä, joka mitään huomaamatta makasi
rannalla. Sitten se tuli esiin puitten takaa ja hiipi hiljaa rannalle.
Lukuunottamatta sarvista kuonoa ja suojattuja silmiä ei tämä peto
muotonsa puolesta eronnut noista raatelevista Dinosauruksista,
jotka jo aikaisemmin olivat esiintyneet näyttämöllä. Mutta se oli
paljon suurempi, lähes neljäkymmentäviisi jalkaa pitkä, ja kokoonsa
nähden paljon voimakkaampirakenteinen, ja leukavarustukset olivat
paljon hirmuisemmat. Hiipien kömpelön näköisesti, mutta äänettömästi
kuin varjo, suuri häntä kierrettynä ylöspäin, jottei se vetäisi
ja kolistelisi kiviä, kulki se eteenpäin, kunnes se oli noin
viidenkymmenen askeleen päässä torkkuvasta jättiläisestä.
Sillä hetkellä alkoi jättiläinen tuntea hitaissa aivoissaan joitakin
uhkaavan vaaran enteitä, ja se nosti varovasti päätään. Silloin
sarvekas jättiläinen kyyristyi ja hyökkäsi eteenpäin. Kahdella
pitkällä harppauksella oli se makaavan saaliinsa luona. Jättiläisen
kokoonkääritty häntä läiskähti vastustamattomasti auki, mutta hyökkääjä
pelastui siitä hyppäämällä sivulle. Sitten se heittäytyi uhrinsa
selkään ja upotti torahampaansa sen pylväsmäisen kaulan alapäähän.
Nyt vasta jättiläisen valtasi kauhu. Se päästi kimeän, määkivän
huudon — joka tuntui hullunkurisen mitättömältä niin suuren eläimen
ääneksi --, väänteli kaulaansa joka suunnalle ja läiskähdytteli
suonenvedontapaisesti suurta häntäänsä. Mutta se ei voinut irroittaa
tuota voimakasta puristusta niskastaan eikä noiden rautaisten leukojen
lujaa otetta.
Huolimatta monen tonnin painoisesta pedosta, joka riippui sen niskassa,
nousi se ylös ja koetti heittäytyä hyökkääjän päälle. Mutta peto oli
sukkela ja vältti musertumisen päästämättä irti otettaan. Sitten,
määkien peloissaan, niin että punaisilta kallioilta alkoi kuulua ääniä
ja kaikki nukkuvat lintusisiliskot räpyttelivät siipiään, syöksyi se
veteen vieden kauhean vihollisensa pois näkyvistä kuohujen alle.
Sarvekas jättiläinen oli voimakas uimari ja kuin kotonaan vedessä,
mutta se ei sittenkään vetänyt vertoja saaliilleen. Pitäen yhä kiinni
otteestaan joutui se syvälle veteen, ja siellä jättiläisen, joka heti
muuttui nopeaksi ja ketteräksi, onnistui vierittää itsensä sen päälle.
Oltuaan pakotettu irtautumaan puhkaisi se sarvellaan pitkän, syvän
haavan uhrinsa kylkeen ja väänsi itsensä sitten pois jättiläisen alta.
Ilma oli pusertunut aivan loppuun sen keuhkoista ja siksi sen täytyi
nousta veden pinnalle hengittämään. Se lepäsi hetken saavuttaakseen
jälleen mielenmalttinsa. Vastenmieliseltä tuntui luopua taistelusta,
mutta vielä vastenmielisemmältä tuntui joutua uudelleen sellaiseen
puristukseen tuolla syvyydessä. Siinä epäröidessään näki se noin sadan
jalan etäisyydessä jättiläisen pienen, heikon pään äkkiä kohoavan
vedestä ja katselevan pelokkaasti vihollistaan. Se ratkaisi kaiken.
Vihaisesti ulvoen ja iskien voimakkaalla hännällään kiiti se tuota
vahingoittumatonta päätä kohti. Mutta pää katosi samassa ja äkillinen
kuohu, joka muuttuen pyörteeksi eteni torpeedovenheen nopeudella,
osoitti viholliselle, että takaa-ajo olisi turha. Kääntyen äkkiä ui se
takaisin rannalle ja vetäytyi äreänä metsään etsimään vähän helpommin
otettavaa saalista.
Jättiläinen, joka oli niin pahasti haavoitettu, että veri punasi kuohut
sen ympärillä, ui useita kilometrejä yhtä mittaa kauas ulapalle.
Nyt se huomasi tuon aurinkoisen rantapenkereen olevan oikean kuolon
ansan. Mutta lahden keskellä, kaukana kummastakin rannasta, kaukana
sananjalkametsien näkymättömäin, vaanivien kauhujen saavuttamattomissa,
levisi laaja, veden alle vaipunut suo, jossa kasvoi korkeita, vihreitä
vesikasveja ja meheviä vesikuusia. Se kulki suota puoleksi uiden,
puoleksi kahlaten ja tunsi täällä löytävänsä varman turvapaikan ja
ruokaa yllin kyllin. Mutta tuska haavoissa pakotti sitä yhä eteenpäin.
Kuljettuaan kaislikon läpi saapui se pienelle, alastomalle
hiekkasaarelle, joka oli pitkä ja kapea. Tällaista paikkaa se oli
juuri kaivannut, missä voisi levätä rauhassa ja nuoleskella haavojaan.
Innoissaan se laahusti sinne. Vasta tultuaan saaren keskiosaan
huomasi se, miten sen raskaat jalat vajosivat joka askeleelta. Kun
se seisahtui, tunsi se petollisen hiekan vetävän itseään alaspäin.
Kauhun vallassa se ponnisteli päästäkseen irti ja palatakseen veteen,
mutta sen voimakkaat yritykset painoivat sitä vain syvemmälle liejuun.
Se kohosi takajaloilleen ja vajosi heti lanteita myöten. Kun se taas
heittäytyi etujaloilleen, peittyivät ne liejuun lapaluihin saakka.
Silloin se kohotti päätään ja määki surkeasti, samalla kuin häntä
suonenvedontapaisesti pieksi hiekkaa heitellen sitä joka suunnalle.
Nuo julmat, kauheasiImäiset olennot, jotka kyyköttivät kilometrien
päässä kalliohuipuilla, olivat jo huomanneet jättiläisen ponnistelut.
Ja nyt, kuin vastaukseksi sen huutoon, ne tulivat räpytellen uhkaavina
sen yläpuolella. Huomattuaan sen avuttomuuden ne hyökkäsivät sen
kimppuun riemuhuudoin. Niiden terävät nokat repivät sen avutonta
takaruumista ja puhkaisivat tuskissaan kiemurtelevaa kaulaa. Eräs
pedoista, joka oli varomattomampi tovereitaan, joutui pieksevän hännän
lähelle ja paiskautui puoleksi huumautuneena maahan, ja hiekka nieli
sen, ennenkuin se ehti täysin tointua. Se kirkui hirveästi vajotessaan,
mutta toverit eivät välittäneet ollenkaan sen tuhosta. Ja sillä välin
oli saaren ympärille keräytynyt krokodiileja, alligaattoreja ja
kalasisiliskoja, jotka kidat ammollaan katselivat ahnaasti taistelua,
uskaltamatta mennä lähemmäksi kauheaan, vajottavaan liejuun.
Kun alaosa kaulasta oli vaipunut liejuun, ei jättiläinen enää
voinut tarpeeksi nopeasti liikuttaa päätään välttääkseen kauheiden
vihollisteniskuja. Hetkinen vielä, ja se tuli sokeaksi. Sitten se
tunsi, miten tukahduttavat nahkasiivet kääriytyivät pään ympärille
ja vetivät sitä alaspäin. Kerran tai kahdesti saivat sen kaulan
suonenvedontapaiset puistatukset viholliset irtautumaan, ja verta
vuotava, sokea pää tuli jälleen näkyviin.
Mutta ei ainoastaan sen voima, vaan taisteluhalukin väheni nopeasti.
Raskaasti, läähättävästi nyyhkyttäen hengähti se viimeisen kerran, ja
pää vaipui hiekalle. Samassa hetkessä se poljettiin liejuun. Peläten
itsekin vaipuvansa sinne jättivät huutavat mässääjät sen ja siirtyivät
laajan takaruumiin kimppuun. Siinä ne repivät, söivät ja riitelivät,
kunnes noin viidentoista minuutin kuluttua viimeinenkin jalansija
vaipui niiden alta hiekan peittoon. Silloin ne räpyttelivät takaisin
kallioilleen, nokat ja kynnet vielä täynnä aterian jäännöksiä. Ja
hitaasti tasautui juokseva hiekka loistaen mielihyvästä Diplodocuksen
haudan päällä, kätkien ja sinetöiden sen puoleksi miljoonaksi vuodeksi.
Toinen luku.