Kevät oli tullut. Taivas kaareili väkevän sinisenä ja lauhkea
etelätuuli veteli juovia järvenselkiin. Laitumilla helisivät karjan
kellot ja pelloilla kylvettiin ja kynnettiin.
Oli kyntäjän ja kylväjän iloisin aika. Jalka painuu pehmeään multaan
kuin siunaten maata, joka antaa elämän kaikille.
Hannes katseli lupaavaa orasta, johon tuuli veteli tummia juovia.
Hyvältä näyttää, kun vain sadetta ja kauniita ilmoja riittäisi.
Valoisa ilme oli Hanneksen kasvoilla tarttuessaan taas kylvövakkaansa.
Pikku Pentti astui vakavana hänen perässään. Äiti oli ommellut pienen
pussin, josta Pentti siroitti siementä maahan niinkuin näki isänkin
tekevän. Se oli melkein liikuttavaa katsella. Poikanen sanoi tahtovansa
rakastaa maata niinkuin isänsäkin.
Puutarhassa penkoi äiti lavoja ja pieni konttaileva Pauli oli hänen
mukanaan. Pellolle, jossa Hannes asteli kylvövakkoineen, kuuluu Liisan
laulu puutarhasta.
Elämä kulki nyt tasaisena ja riemurikkaana Hakalassa. Ei kertaakaan
ollut sattunut sitten viime syksyn mitään vakavaa perhekohtausta. Liisa
tahtoi tuhlailemalla osoittaa luottamustaan Hannekselle.
Pelto oli tullut kylvökselle ja Hannes aikoi mennä pihaan auttamaan
Liisaa istutuksessa. Tiellä tuli häntä vastaan nuori mies, huonosti
puettu ja kulkurilta näyttävä. Arkaillen hän lähestyi isäntää.
— Olisiko sitä asiaa?
Mies kertoi olevansa työnhaussa. Oli käynyt kaikissa taloissa tien
varrella, pääsemättä yhteenkään työansiolle.
Hannes tahtoi tietää, miksi mies oli joutunut kuljeksimaan ja miksi
häntä ei tehtaan työ huvittanut.
Mies kertoi vaiheistaan. Ei sanonut tehtaaseen menevänsä, vaikka
nälkäkin pakottaisi.
Joukossa on monenlaista, mietti Hannes. On miehiä, jotka pakenevat
maatyötä, on sellaisiakin, jotka kaipaavat maan kanssa askartelua. Ehkä
tämäkin edustaa niitä, jotka ikänsä kaipaavat maata, saamatta sitä
ennenkuin kirkkotarhassa oman ruumiinsa pituuden ja leveyden.
— Kyllä sinä meillä työtä saat, jos vain teet sitä niinkuin mies. Osaat
kai sinä ojaa kaivaa?
— Kyllä. Minä olen mökkiläisen poika.
— No et tahtonut olla mökissä?
— Kyllä, mutta isäntä ajoi pois.
Se oli vanha satu. Isäntä ajoi pois, kun mies oli saanut mökkinsä
hieman jotain antamaan. Tuhansia oli siten joutunut kiertolaisiksi.
Annettuaan lapion miehelle meni Hannes Liisan luokse puutarhaan. Siellä
oli jo Pentti auttamassa äitiä, niinkuin hän innokkaasti selitti.
— Kuulehan Liisa, minä olen nyt juuri keksinyt jotain. Anna nyt sen
olla ja tule tänne istumaan, että saan puhua. Minä perustan työkoulun.
Hannes keskeytti ja odotti uteliaana, mitä Liisa sanoisi.
Liisa seisoi siinä posket hohtavina, kädet mullassa.
— No?
— Niin minä teen. Äsken otin kuljeksivan miehen työhön ja tästälähtien
otan niin monta kuin tulee. Kyllä Hakalassa maata on, vaikka sata
miestä perkkaisi. Minä opetan heille työnteon taitoa ja siitä koituu
siunausta monelle. Katso nyt, Liisa, miten hyviksi työmiehiksi meillä
ovat kaikki oppineet. Ja kaikki ovat tyytyväisiä. Tupa tuvan viereen
kohoaa nyt useammille heille ja he saavat aivan omakseen pienen
palstansa, jota viljellen oppivat rakastamaan maata ja opettavat
lapsensakin sitä tekemään. Uskohan vain, että tulevaisuudessa tulee
näin käymään joka paikassa, mutta me aloitamme nyt jo. Saammehan olla
uranaukiasijoita. Mitä sanot Liisa?
— Sinä olet niin hyvä... kunpa minä voisin siinä auttaa sinua.
— Kyllä sinä voit.
— Mutta enhän minä mitään osaa.
— Osaat kyllä. Sinä opastat uuden »onnentupayhteiskuntamme» vaimoja ja
lapsia.
— Oletko sinä jo sille nimenkin keksinyt! Mutta eihän minulta riitä
aikaa. Omat lapset ja talous... Niissä on työtä.
— Niin kyllä, muta työtä ei ole koskaan liian paljon, eikähän sinun
aina tarvitse.
— Kyllä minä tahdon auttaa sinua, missä vain voin.
Hannes nojasi aitaan ja näytti kiinteästi miettivän.
— Kun nyt sinä vain onnistuisit siinä, sanoi Liisa kuin toteuttamista
epäröiden.
— Miks'en onnistuisi. Kalle saa taas palstan ja rakennushirret. Hänellä
kuuluu olevan tyttö tiedossaan. Jo ensi viikolla aloitetaan rakennus.
Ennen ensi kesää on näitä pikku pesiä jo lukuisasti Hakalan maalla.
Mitä luulet siitä kyläläisten sanovan?
Hannes naurahti iloisesti.
— On hyvä, että heillä on toisenlaista puheenaihetta, virkkoi Liisa.
— Ja muustahan ei enää olekaan, sanoi Hannes ja puristi vaimonsa
multaisia käsiä, siten kiittääkseen häntä kuluneista kuukausista.
Ruokakello helähti pihassa. Pelloilla riisuttiin hevoset ja lukuisa
työväki kerääntyi vainioilta pirttiin ja pihamaalle.
Käki kukahteli hakametsässä. Tuuli toi pelloilta väkevää tuoreen mullan
tuoksua. Hannes sieppasi pojat syliinsä ja nosti korkealle ilmaan.
— Ja näistä kasvatetaan terveitä ja reippaita työmiehiä.
— Niin, tulevaa polvea vartenhan meidän on työskenneltävä, virkkoi
Liisa.