viiteeh taalteriih, Ruotsin kultoa, möin naulan.
_Kiinalainen_. Onko tavara hyvä?
_Konttikauppias_. Ja siinä on sjulle pään-iäksi, kuldasein, -- tavaraa
koko elinajaksesi! Ja kyllä se tavara Kiinalaisen suussa mukiiah
menöö. Piästä miut lietsuuh, piästä pyhä velisein! (hypähtää ja
puistaa siipiänsä ikään kuin noustakseen lentoon).
_Tuuterkaivenius_ (pitää kiini Konttisaksaa). Tunnetteko te
Tuuterkaivenius-nimeä?
_Kiinalainen_ (alkaa myöskin hyppiä ja pyristellä siipiänsä). Jos
vaan yrität lentoon, niin kyllä minä kannuksillasi aina pysyn, mene
vaikka maailman loppuun asti!
_Tuuterkaivenius_ (pitää kiini kimalaista toisella kädellään).
Oiikos nimi Tuuterkaivenius tunnettu nimi? Minä rukoilen teitä,
hyvät herrat! sanokaa minulle! sanokaa minulle!
_Kiinalainen_ ja _Konttikauppias_ (hyppien ympäri
esintö-paikkaa). Päästä minua! päästä minua!
_Tuuterkaivenius_ (hyppii heidän kerallansa ja kokee pitää heitä
kiini, huutaen yhtaikaa). Ainoastaan yksi saita, tunnetteko te
Tuuterkaiveniusta? (Sillä tavalla hyppivät he muutamia varvia
ympäri, kunnes kiinalainen ja konttikauppias riistävät itsensä
irti Tuuterkaiveniuksesta ja pääsevät ulos, jonka jälkeen heidät
kohta nähdään lentävän yli esintö-paikan, kohti samaa suuntaa,
josta tulleetkin olivat).
Neljästoista kohtaus..
Tuuterkaivenius. Tuuterkaivenius nuorempi.
(Esintö-paikassa alkaa pimetä vähittäin).
_Tuuterkaivenius_. Pysähtykäät! pysähtykäät! Eikös nyt ketään ole,
kuka tuntisi Tuuterkaiveniuksen?
_Tuuterkaivenius nuorempi_ (ukko, jolla on paljas pää, pitkä hopealle
hohtava parta ja alastomat käsivarret; rumasti puettuna ja suuri
säkki selässä). Kuka se on, kuin huutaa minun nimeäni...?
_Tuuterkaivenius_ (säikähtää). Mitä! -- onko teidän nimenne
Tuuterkaivenius?
_Tuuterkaivenius nuorempi_. Ompa kyllä, mitäs siitä tahotte?
_Tuuterkaivenius_ (syrjään). Olisiko tuo yksi minun jälkiheimoani,
joku Tuuterkaivenius nuorempi! -- se näyttää hirveän näköiselle!
(kovasti). Suokaa anteeksi pitkämatkaiselle vieraalle, vaan
teidän nimenne on Tuuterkaivenius, ja minun sydämeni sykkää
kaksinkertaisella väkevyydellä tämän ohessa. Te kannatte
loistavata nimeä!
_Tuuterkaivenius nuorempi_. Mitä loistavata nimeä?
_Tuuterkaivenius_. Olli Tuuterkaiveniuksen nimeä, jonka kyllä
tiedätte.
_Tuuterkaivenius nuorempi_. Oletteko te kuulleet puhuttavan Olli
Tuuterkaiveniuksesta?
_Tuuterkaivenius_. Kuka ei olisi sitä kuullut? kuka ei tuntisi
sen miehen nimeä, joka oli suurin muinaisuuksien tutkija ja
muinaisjätteiden kerääjä aikoinansa.
_Tuuterkaivenius nuorempi_ (hymyillen). Semmoinenko se oli? Te
kentiesi tarkoitatte minun iso-isääni. --
_Tuuterkaivenius_ (kiivaasti). Teidän iso-isäänne... Vaan Olli
Tuuterkaiveniuksella oli vaan yksi tytär, eikä yhtään poikaa. --
_Tuuterkaivenius nuorempi_. Hän lienee nainut uudellensa vanhoina
päivinään.
_Tuuterkaivenius_ (itsekseen). Tulinko minä uudellensa vielä
naineeksi! -- yksi poika -- Herra Jumala! (kovasti). Sinä sitte olet
minun poikani poika! (syleilee häntä). Minun poikani poika! minun
pieni poika-raiskani! Silläkö tavalla se on, kuin jälkimaailma
palkitsee sinun iso-isäsi ansioita?
_Tuuterkaivenius nuorempi_ (irroittaa itsensä hänen syleilyksistä).
Oletteko te hulluna, herra?
_Tuuterkaivenius_. Minä olen sinun iso-isäsi.
_Tuuterkaivenius nuorempi_. No, ei se sitä estä. Minun iso-isäni,
Olli Tuuterkaivenius, joka lienee elänyt Jyrängössä noin sata
vuotta sitte, kuoli Helsingissä hullujen huoneessa.
_Tuuterkaivenius_ (säikähtäen). Voi taivaallinen!
_Tuuterkaivenius nuorempi_. Hän hupsutteli niin kauvan
muinaisuuksinensa, että hän lopulta luuli itse olevansa muumia.
Kuolemansa jälkeen täytettiin hänen nahkansa toplingilla, ja
siten saatiin hänestä ihmisen kaavikas -- --
_Tuuterkaivenius_ (tarttuen puheesen). Onko minua sisustettu? --
_Tuuterkaivenius nuorempi_. Ja sitten lahjoitettiin hän
Tiedeseuralle, jonka huoneissa takamaisella puolella hän nytkin
vielä seisoo, suuren rosmon rinnalla.
_Tuuterkaivenius_ (huimistuneena). Suuren rosmon rinnalla -- (karkaa
kohti Tuuterkaivenius-nuorempata ja tarttuu kiini häneen). Onnetoin
sukujättö! miksi piilet ja kierrät sinä ympäri näitä seutuja? mikäs
on sinun toimesi, sinun ammattisi?
_Tuuterkaivenius nuorempi_. Ammattini? Minä olen vähän iso-isäni
tapainen; sillä minä kuleksin ympäri kyliä ja kokoilen luita, joita
sitten myyn kauppamiehille, jotka niitä vievät ulkomaalle, missä
niistä jauhetaan lantaa pelloille ja niituille (menee).
_Tuuterkaivenius_ (ärjyen, lyöpi kämmenellään otsaansa). Haa!
loistava sikiö! (Rummut, pillit ja tykkien-paukaukset pauhavat.
Esintö-paikalla on aivan pimeä, niin että ampuma-tulen väläykset
näkyvät).
Viidestoista kohtaus.
Tuuterkaivenius. Totuus (mies-äänisen laulun jälestä).
_Tuuterkaivenius_ (mieli-vaivoissaan). Sotajoukot virtaavat joka
suunnalta! -- Kuka nyt viepi minut takaisin rauhallisiin aikoihini!
(Sotamarssi laulun kanssa kuuluu esintö-paikan ulkopuolella,
kaupunki vähitellen valaistuu, niin että se lopulta tulee täyteen
valoon).
_Tuuterkaivenius_ (joka sillä ajalla levottomasti hoippuu
edestakaisin). Nyt muuta ei ole enää vajaa, kuin että minä vaan
yhdyn keskelle telmettä, ja että minun pistävät puhki jotkut
keihäsniekat! -- Jos nyt vaan vielä voisin jollakin luonnollisella
tavalla päästä pois tästä kirotusta jälkimaailmasta.
_Totuus_ (tulee esiin).
Unesi on päättyneenä,
Saat jo tulla Tuuterista.
Mitä näit ja nähnyt olet,
Opiksesi se nyt ota,
Ota vastaisen varalle.
Mitä tuolla tulevassa
Ajassa nyt alkavassa
Aina avaran maailman
Tapahtuu, sen Herra tiennee,
Joll' on yksin tieto niistä,
-- Mitä Hän vaan määräileepi.
Kokeet kaikki kuolevaisen
Ovat turhat, kun ovatkin,
Tehdä niistä määriöitä.
Miksi mailma muuttukoonki,
Mullin mallin vanhat kaikki,
Laitokset ja laatimiset,
Niin tuo rakkaus vapauteen
Isänmaassa ihanassa
Aina pysyköön pyhänä
Täällä Pohjolan perillä!
(Väkevän sotasoitannon pauhatessa vajoo Tuuterkaivenius alas
läpi lattian).
Vaihos.
(Sama huone, missä näytelmä alkoi. Vaatteella peitetty pöytä
seisoo keskellä lattiaa).
Kuudestoista kohtaus.
Siivettyinen. Rouva Noukkanen.
_Rouva_ (seisten ikkunan pielessä). Katso, miten he häärivät toinen
toisensa ympärillä; tytär juoksee ikään kuin vimmattu ja tohtori
hänen jälestänsä haju-vettä kädessä.
_Siivettyinen_ (istuen pöydän ääressä, arkki paperia kädessä).
Antaa heidän hääriä, hyvä rouvaseni. Mies on ottanut hengen
itsestänsä; sen minä jo sanoin ensimäisenä silmänräpäyksenä, kun sain
kuulla, että hän ei ollut kotona koko vuorokautena, sillä eilen,
kun hänen kerallansa haastelin, tuntui hänen puheensa hyvin
mielipuoliselle.
_Rouva_. Niin, sen minä tunnustan, että hänen käytöksensä minuakin
kohti eilen oli niinikään hyvin kummallinen. -- Aamusilla kuulin koiran
ulvovan, ja se merkitsee, että taloon ilmaantuu ruumis.
(Menee ja istuikse pöydän ääreen).
_Siivettyinen_. Pitäisi käydä miehissä katselemaan Jyrängön
rannoille. Rauha kuitenkin hänen tomullensa. Se oli vaan onneksi,
että hän ei ottanut testamenttia mukaansa. -- Ehkä nyt luetaan
loput testamentistä. (Lukee). "Sen suuren kivikuvan keskellä
vierashuonetta, niiden muiden suurten muinosjätteiden keralla,
lahjoitan minä Kansallis-muistojen huoneesen Helsingissä, niillä
ehdoilla, että sanottu huone rakennetaan uudesti Santalahden
rannalle, joka on paras ja avea paikka, ja varsinkin näkyvä
kaikille merellä kulkijoille," -- ja niin edespäin, hyvä rouva
Noukkanen. -- Ne muut me tunnemme. -- 1200 markkaa vuosittain
tyttärelle, 600 markkaa vuosittain elinaikaiseksi eläkkeeksi rouva
Noukkaselle, ja muut kaikki minulle, kuitenki sen kunnioittavan mutta
vaivaloisen velvollisuuden kanssa, että mieltäni myöten eli sen
mukaan kuin hyväksi näen, käytän korot rahoista kehoitukseksi
luonnon-tutkijoille ja muinosjätteiden kerääjille... sen mukaan kuin
hyväksi näen... niin... niin, sen mukaan kuin hyväksi näen, se on
tietty se. -- Se onkin hyvä, että minä otan tämän vierasmiesten
todistaman ja siis laillisen testamentin nyt mukaani; mutta erittäin
tahdon minä teille, rouvaseni, osoittaa kiitollisuuttani siitä,
että olen tämän käsiini saanut, ennenkuin sukulaiset pääsivät sitä
haistelemaan. Tunnollisesti tahdon minä täyttää kuolleen viimeisen
tahdon. Levätköön hän vahvassa rauhassa ja saakoon nauttia autuasten
perintöä siellä paremmassa maailmassa.
_Rouva_ (kuivaten silmiänsä). Sen hän kyllä saapi; sillä hyvä
ihminen hän oli. Te, herra nimineuvos, pidätte varmaankin kauniin
ruumispuheen hänestä?
_Siivettyinen_. Siitä saatte olla vakuutettu, te hyvä, te rehellinen
rouva Noukkanen. -- Sen hän ansaitsee. Ja sen minä olen tekevä niin
hyvästi, kuin ikään on mahdollista.
(Pöytä alkaa vähittäin kohoilla).
_Rouva_ (sysää tuoliansa poispäin). Herra Jumala! -- mitäs tämä nyt on?
_Siivettyinen_ (sysää myöskin tuoliansa poispäin). Eihän kukaan
maannekaan pöydän alla?
(Molemmat nousevat tuoliltaan ja kurkistavat pöytäpeitteen reunojen
alite pöydän alle. -- Tuuterkaivenius, kohoten pöydän alta ja nostaen
sitä ylös päällään, ojentaa kätensä kummallekin puolelle ja on
tarttunut kiini Siivettyisen ja Rouvan neniin. Siivettyinen ja rouva
Noukkanen älisevät ja peräytyvät poispäin, pitelevät ja hellittelevät
neniänsä ja juoksevat kiireesti kumpainenkin ovesta ulos).
Seitsemästoista kohtaus.
Tuuterkaivenius. Sitte Ilma ja Heimonen.
_Tuuterkaivenius_ (nostaa pöydän alas päästään). Missäs minä nyt
jälleen olen? minusta tuntui kuin olisin kopristanut kiini
kahdesta _pitkästä_ koukusta, joiden avulla kohosin ylös. Minä
tupsahtelin toisinaan maahan toisinaan nousin taas ylös, ikään kuin
kummitus (katselee ympärillensä). Mutta kotonanihan minä nyt olen,
Jumalan kiitos!... mikäs tämä on tässä? (ottaa paperin, jonka
Siivettyinen kädessään on pudottanut, ja aukasee sitä). Minun
testamenttini! kuka tämän on näppiinsä saanut! (repii palasiksi
paperin ja viskaa palaset lattialle).
_Ilma_ (tullen innostuneena sisään, viskautuu isänsä rinnoille).
Isä! hyvä, rakas isäni!
_Heimonen_ (seuraten Ilmaa, tarttuu molemmin käsin Tuuterkaiveniuksen
käteen). Mikä ihmeellinen onni!
_Tuuterkaivenius_. Ilma!... hyvä lapseni! Herra tohtori! --
_Heimonen_. Täällä on ollut hirmuiset tapaukset.
_Ilma_. Hyvä herttainen isäni, missä olette te olleet koko tämän pitkän
hirmuisen vuorokauden?
_Tuuterkaivenius_. Missä minä olen ollut? olen ollut katsomassa
jälkimaailmaa; vaan jos he saavat minut vielä kerran sinne, niin kyllä
he sitte hiiteen minut vievät. Mites nyt on? näytänkö minä toisen
muotoiselta kuin ennen? näytänkö minä, kuin jos olisin sata
viisikymmentä vuotta vanha? Vai miten? --
_Ilma_. Isä! minun isäni!
_Heimonen_. Herra prohvessori! mitä!
_Tuuterkaivenius_ (tohtorille, tarttuen hänen käteensä). Kuuluttehan te
olevan taitava lääkäri, te? -- voitteko te parantaa? -- (asettaa
tohtorin kättä päähänsä). Tunnetteko mitään kuhmuja -- mitään kuhmuja
nahan alla?
_Heimonen_. En, en suinkaan.
_Tuuterkaivenius_ (kiivaasti). Koetelkaa minua tarkkaan, -- minun
silmäni ovat vähän repeytyneet? eivätkö ole?
_Ilma_. Te pelästytätte meidät!
_Tuuterkaivenius_ (Ilmalle). Olenko minä hillittömän näköinen! niin
kyllä, niin kyllä, alku on hyvä, sen minä huomaan. (Heimoselle).
Vastatkaa minulle totisesti. (Kääntää niskansa hänelle). Koetelkaa
tarkkaan -- -- onko minussa taipumusta hullupäisyyteen?
_Heimonen_. Ei.
_Tuuterkaivenius_. Vaan minuun kentiesi tulnee. -- Herra tohtori,
rakastattehan te minun tytärtäni?... Ottakaa hänet -- ottakaa
minutkin, -- pankaa minut rullatuoliin ja antakaa minun heilua siinä,
kiepua ihan ympäri, -- antakaa minulle seula, antakaa kaksi seulaa
vettä päähäni, niin että selviän, -- antakaa minun ottaa rohtoja --
ottaa sisääni sekä aamuina, puolpäivinä ja iltoina -- joka minuuttina
koko ruokalusikallinen -- kupillinen, kaksi kupillista.
_Ilma_ (tarttuu hänen käteensä). Jumalan tähden, hyvä isä!
_Tuuterkaivenius_ (Ilmalle). Niinpä minä pusken tulevata aikaa, minä
en enempää rupea naimaan, -- sinun pitää vallita minua, -- talossa ei
saa olla mitäkään emännöitsijöitä, ei ketään opettaja-naista eli
kuvernanttia, kuuletkos nyt sen, -- sillä muuten minä en käy
vastaukseen, jos miten kanssani tapahtuu (tohtorille). Herra! -- Onko
mitään rosmoa Tiedeakatemiassa? elkää minua sinne myökö, kuuletteko
sitä, -- haudatkaa minut oikealla tavalla! minä en tahdo tulla
topatuksi, enkä sisustetuksi jälkimaailman pilkaksi!
_Ilma_. Ne onnettomat muinoisuukset ovat ryöstäneet häneltä
ymmärryksen.
_Tuuterkaivenius_ (katselee ympärillensä, jonka jälestä hän tarttuu
Ilman ja Heimosen käsiin). Hyvät lapseni! heittäkää minut yksin!
antakaa minun tulla tuntoihini, -- kaikki on tuleva hyväksi jälleen,
jos minä vaan -- -- kas niin -- -- (johdattaa heidät sivuovelle)
menkää nyt sisälle.
_Heimonen_ (Ilmalle). Menkäämme sisälle, vaan pitäkäämme tarkka
vaari hänestä (he menevät sisään sivuhuoneesen).
(Paikka pimenee).
Kahdeksastoista kohtaus.
_Tuuterkaivenius_. Muinoisuudet! niin, ne ovat ne kirotut muinoisuudet,
jotka ovat syyt kaikkeen tähän! pois semmoiset! pois, minä en
milloinkaan tahdo niitä enää nähdä! (tarttuu savi-askeaan ja laulaa
samalla nuolilla kuin C. A. Gottlundin: "Minä olen poika, jot' ei
surut paljon paina" j.n.e.)
Villitykset luotani jo pojes minä viskaan,
Noiden kanssa päätäni enää en pieksä koskaan.
Ikkunasta pihalle mä tuon nyt heti paiskaan,
Häntä en ihaile tässä -- tuota moukka raiskaa.
Kyllä noita moukkijoita maailmahan säästyy,
Tuhansina vuosina ei niistä ole päästy!
(Viskaa saviaskean ja muita muinaisjätteitä ulos ikkunasta).
Nyt tulee vuoro kreekkalaiselle muinoisjätteelle (tarttuu kiini
kipsipäähän ja laulaa:)
Mitä! etkö sinäkin jo haudo tipo tiehes!
Jos on noukkas lyhytkin, niin minun pitkä lienee.
Ihmismielen ylpeys, se loppuhunsa lankee;
Kauneus ja koreus, ne -- tyhjiksipä raukee.
Kaikki oomme nenättömät sadan vuoden päästä,
Enpä siis mä enempätä sinuakaan säästä!
(Viskaa kipsipään ja muita romuja ulos samasta ikkunasta).
Ulos kaikki tyyni, -- minä olen jo pois luonnostani -- minä riehun;
-- jokainen kappale, minkä viskaan pois, ottaa aina kiven vähemmäksi
sydämeltäni (alkaa taas laulaa yhä samalla nuotilla:)
Hyvä aina hyvänä se iänkaiken säilyy,
Vaikka se ei kullassa ja sametissa häily.
Se on meille onneksi tok hullutuksissamme,
Kun ne kuolemattomiksi ei jää muistoksemme.
Toinen toista torumaan me tottununna oomme,
Haudassa ne sopimaan viel' tottuut meidän luumme!
Nyt on vaan tähteenä tuo kivikuva tuolla peitteen takana -- ulos
sekin; -- tästä lähin tahdon minä suosia ainoastaan -- (juoksee
esivaatteen luo, joka samassa vedetään syrjään, ja nyt tulee
näkyviin hyvin valaistu vaihos, josta Totuuden Jumalatar näkyy
voitollisena, ollen voittanut valheet ja harhailukset). _Totuuden_
Jumalatarta! -- (lankee polvillensa ja ojentaa molemmat
kätensä vaihosta vastaan).
(Vaihosta valaisee vielä kellahtava, punainen tuli,
ja soitanto alkaa; esirippu putoaa verkkaisesti).