arveluttaakin, paljonko sitte urakka-miehet saanevatkaan, ne jotka
huoneita urakka-kaupalla rakentavat! (katselee ympärillensä).
Komea kartano! Minua juuri arveluttaa mistä Suomi on saanut
rakennus-niekkoja! Nykyseen aikaan lienee oivallinen rakennuksien
ylihallitus toimessa. Olispa tuota hupainen kolkuttaa vähän portille
(kolkuttaa portille).
_Talonvartija_ (puettuna loistavaan aamu-pukuun, astuu ulos, syöden
hyydeltä (glace) ja hämmennellen sitä kullatulla hopealusikalla).
Mitäs pitää?
_Tuuterkaivenius_. Onko se tämän talon isäntäherra, jota minulla on
kunnia puhutella?
_Talonvartija_. Minä olen talonvartija eli paremmin sanoen
portinvartija, hyvä herra!
_Tuuterkaivenius_ (itsekseen). Portinvartija samettisessa yö-nutussa
ja syöpi hyydettä! -- (Kovasti). Minä olen reissuvainen, ja sitte
on jo kauvan aikaa kun olen ollut Jyrängön kaupungissa; -- vaan
mistä kummalta on saatu varoja silata huoneita noin kullalla?
_Talonvartija_. Viisikymmentä vuotta on sitte, kun löydettiin
kultavuori Vierumäestä.
_Tuuterkaivenius_. Kultavuori Vierumäestä! sepä on hyvä kuulla
semmoista! -- Toropovan puoti-kartano on jotensakin muuttunut, näen
minä. Sen vanhalla katolla istui ennen, Tirisovan aikana, kyyhkysiä
parvittain, mutta nyt näen tuossa koko joukon korkeita savu-torvia.
_Talonvartija_. Tämäkö tässä? Se oli ennen vapaaherrojen kokous-huone,
mutta kun niitä ei enää nykyiseen aikaan tarvita, niin kartano
muutettiin ruokalaitos-tehtaaksi, mikä käypi höyryllä.
_Tuuterkaivenius_. Mitä kummaa! puuropatoja puotitavarain sialla.
_Talonvartija_. Se on hyvin hyödyllinen tehdas. Ken tahtoo ruokaa
itsellensä vuoden pitkään, hänen tarvitsee vaan mennä ja heittää
sinne esim. härkä tai lammas, määräten vaan luettelossa mitä laatua
liha-ruokaa hän tahtoo valmistettavaksi. Härkä tai lammas viskataan
heti elävänä, niinkuin se on karvoineen, säärineen ja sorkkineen,
alas suureen masina-kattilaan, ja yhden minuutin kuluttua tulee
sieltä koko se vaadittu laitos: liha-paistit, liha-keitit, suolattuja
potkia potaattien tai tärvättyjen munien keralla, senmukaan kuin
vaan toivotaan ja tahdotaan, -- ja kaikki erinäisissä vatiloissa ja
suppiloissa, jotka myöskin seuraavat mukana samasta kattilasta.
_Tuuterkaivenius_. Se on ihmeellistä se? Ken olisi voinut ajatella
ja mielessään kuvata, että Toropovan vanha puoti olisi muuttunut
vapaa-herrojen kokous-huoneeksi ja vapaa-herrojen kokous-huone
sitte niin hyödyttäväksi paikaksi! -- Suokaa anteeksi, onkos huoneen
vourat kyllä korkeat nykyseen aikaan?
_Talonvartija_. Sitä en juuri voi sanoa. Sitä voipi saada hyvin
kauniin ja tilavan yläkerran 4:jäne huoneineen, kyökkiä lukematta,
40 tuhannella hopeamarkalla vuodessa.
_Tuuterkaivenius_. Neljälläkymmenellä tuhannella! sepä olisi jotain,
esim. jollekulle opettajalle, kellä on 1200 markkaa palkkaa.
_Talonvartija_. Vaan se kellä ei ole varaa maksaa niin paljo, se
voipi aivan hyvin ainakin saada pienen vinttikammarin viidennessä
yläkerrassa 777 markalla 22 pennillä.
_Tuuterkaivenius_. Seitsemällä sadalla seitsemällä kymmenellä ja
seitsemällä markalla ja kahdella kymmenellä kahdella pennillä!
Sitte saanevatkin varmaan tiedemiehet, runoilijat ja muut
taideniekat asua kaduilla ihan vuorokaudet halki?
_Talonvartija_. Sen ne tosin saavat tehdä, jos maksavat tuon pikkuisen
makson, 200 markkaa hopeassa vuodelta, ollen velvolliset senlisäksi
ottamaan osaa vielä katujen rakennus-kulungeistakin eli katujen
ylläpitämisen maksuista.
_Tuuterkaivenius_ (syrjään). Ihanaiset ajat (kovasti). No, puiden
hinta on ainakin samassa suhteessa?
_Talonvartija_. Puita nyt enää ei ollenkaan tarvita eikä käytetä
lämmitykseksi. Kaakeli-uunien asemesta löytyy jokaisessa
huoneessa sähkö-kone. Kun milloin on talvi ja alkaa paleltaa, niin
otetaan sähkeellisiä muksauksia, joita pitkitetään siksi kunne
alkaa ruumista varistaa. Vaan suokaa anteeksi; minun täytyy mennä
sisälle työhöni. Minä pidän kirjallisia puheita eli niinkutsuttuja
luennoita portin avainten historiasta kerran viikossa. Ne hyvin
ovat huvittavia, voinette arvata (menee).
Kuudes kohtaus.
Tuuterkaivenius. Louhetar.
_Tuuterkaivenius_. Portinvartija, joka pitää kirjallisia luennoita! --
sepä jo on liian kurja se (rumpu käypi ulkopuolella). Mitä se on?
_Louhetar_ (puoleksi sota-puvussa ja lyöden rumpua).
_Tuuterkaivenius_. Naiset ovat sotilaita, minä luulen?
_Louhetar_. Minä olen rykmentin rummuttaja Suomen Kaartissa --
minä olen aina himollisesti rakastanut sotilas-säätyä. Vanhempani
tahtoivat minua sivili-virkoihin, että minä, samoin kuin
muutkin naiset, olisin tullut tuomariksi ja juttujen ajajaksi eli
niinkutsutuksi "vulmahdiksi".
_Tuuterkaivenius_. Juttujen ajajaksi...
_Louhetar_. Niin, aivan samallaiseksi näköjäni, kuin tuo joka tuolta
tulee. (Eräs nainen mustassa päällysnutussa ja korkea musta miehen hattu
päässä käypi verkkaisesti poikki teaatterin, suuri vihko paperia
kainalossa ja suuri kirja kädessä, josta lukee, viuhtoen muuten
oikealla kädellään). Tuo on meidän suurimpia juttuniekkoja, -- se nyt
menee raastuvan-oikeuteen, niinkuin luulen.
_Tuuterkaivenius_. Naisihmiset vulmahtiloina, sittenpä sitä oikeuden
edessä varmaan haasteltaneekin koko hirmuisesti! -- Ja entäs teidän
miehenne? --
_Louhetar_. Minun mieheni? se on lempeä-luontoinen, rakastettava
olento -- hoitaa taloutta oikeen hyvästi, ompelee ja pesee pyykkiä
aivan sievästi, -- minulle tuli täytymys naida hänet ja antaa hänelle
nimeni -- vaan minä en siitä pahottele.
_Tuuterkaivenius_ (itsekseen). Mitä nyt tuo taas on, mitä kuulen! --
_Louhetar_. Ah! vaan tuossahan se onkin -- hän tulee, varmaankin
kalatorilta, jossa on ollut kaloja meille puoliseksi ostamassa.
Seitsemäs kohtaus.
Edelliset. Louhettaren Mies.
_Mies_ (suuri kooltaan, mustat poskiparrat ja päässä kaunis
tylli-myssy koreilla nauhoilla, esiliina edessä, kantaen
ruokakoria, jossa kaloja ja ruuvas-kasvuja on sisässä. -- Hän
kumartaa). Sinäkös se olet vaimoseni? --
_Louhetar_ (kurkistaa koriin). Spenattia -- pavun palkoja, näen minä
-- vaan miksi otit ahvenia? tiedäthän sen jo, että minä rakastan
paraittain paistettuja hailia.
_Mies_. Siellä kyllä oli paistettuja hailia, siellä sillan korvalla,
vaan ne eivät olleet eläviä, ja sen suhteen niitä en ottanut.
_Louhetar_. No, yhtä kaikki sitte -- mene nyt kauniisti kotiin
-- (jyrkästi). Vaan muista, että jos tapaat jonkun naisen tiellä,
niin paina kohta silmäsi alas, -- naineen miehen ei sovi kiemastella,
niinkuin eräänä päivänä teit -- -- hyvästi nyt, ystäväni, ja katso
pienosta kotona, kuuletkos sinä!
_Mies_. Hyvä, hyvä, kultaseni (menee).
_Louhetar_ (menee toiselle sivulle ja rummuttaa).
Kahdeksas kohtaus.
Tuuterkaivenius. Marjatta ja eräs nuori mies.
_Nuori mies_ (Muutamia läninkiä toisella käsivarrellaan ja vasu
toisella; Marjatta, tullessaan yhtaikaa, halailee miestä). Antakaa
minun mennä, antakaa olla rauhassa! Ei minulla ole aikaa!
_Marjatta_ (Komeasti ja kiltisti vaatetettuna, ratsaspiiska kädessä,
miekka vyöllä ja sikarri hampaissa). Sinäpä nyt olet ihmeen kova,
suloisin ystäväni, -- kultaseni, kuuleppa, enkö saisi tarita
sinulle käsivarttani vaan vähäksi ajaksi?
_Nuori mies_. Isä on kieltänyt, hän on sanonut, etten saa tarttua
kenenkään tytön käsipuoleen.
_Marjatta_. Isä ja isä! eikö milloinkaan muuta kuin mitä isä lupaa!
Voithan kuitenkin sanoa minulle kuka olet ja mitä sinä, kultaseni,
kotonasi tiet?
_Nuori mies_. Minä asun itsekseni vaan, ja ompelen vaatteita.
_Marjatta_. Sitä oivallisempi se onkin, sinä pieni pujarini. Minä
olen aivan kokonansa rakas ja sulostunut tuommoisiin pieniin
ompelijoihin. Sinä pääset minusta, mutta vaan yhdellä ainoalla
ehdolla.
_Nuori mies_ (luopi silmänsä alas). Ja se ehto!
_Marjatta_. Että saan tietää missä sinä asut.
_Nuori mies_ (itsekseen). Oh! kuinka herjoja ne naiset ovat!
(kovasti). Minä asun Sametti-kadun varrella, talossa N:o 11,
Kiuru-nimisessä korttelissa.
_Marjatta_ Kiitoksia leluseni! (pistää paikan nimen muistiin
tasku-kirjaansa). Sinä saat kuulla minusta! (käsittelee miestä).
Luota siihen!
_Nuori mies_ (koettaen päästä erillensä hänestä). Se nyt on hirmuista,
että kuu vaan joku mies parka lähtee ulos yksinänsä, niin luullaan
hänestä jo kohta jos mitäkin pahaa! (juosta pötkii ulos).
_Marjatta_ (ajaa häntä takaa kulissien väliin). Saanenhan minä
kuitenkin tarita sinulle naulan konfehtia, sinä pieni pippuri-säkki!
_Tuuterkaivenius_ (itsekseen). Miehet ostavat kaloja,
asuvat itseksensä ja ompelevat vaatteita, -- syövät konfehtia
ja muuta namu-ruokaa ja heitä viekotellaan keskellä katua! sepäs
on häväistys koko mies-suvulle! -- Tuo nuori rouvas-nainen tulee
takaisin. Nyt alkaa hän varmaankin pistää näppinsä minuun.
Yhdeksäs kohtaus.
Tuuterkaivenius. Marjatta.
_Marjatta_. Se on varma ja tosi, että tuo sievänen mies-suku panee
meille paljo papuja päähän.
_Tuuterkaivenius_. Ne nyt ovat sitte naiset, jotka nykyseen aikaan
hallitsevat ja vallitsevat.
_Marjatta_. Niin, minusta olisi kumma jos muuten saattaisi olla ja
laatuun käydä! Niitä tosin löytyy naisia, jotka puhelevat miesten
vapauttamisesta; vaan niinkauan kuin minä saatan kohottaa ääntäni
valtiopäivillä, niin panen sitä asiaa vastaan. Hoitakoot miehet
lapsia ja kotisiivoa, hoitakoot jaloa ja kyllä vastuun-alaista
kutsumustansa kotona, hoitakoot perettämme! kyntäkööt meidän ketoja,
ja saakoot he hakata meille puita ja tuutia meidän lapsiamme! tähän
työhön ovat he saaneet luonnollisia voimia. Vaan antaa naisten,
jotka ovat korkeimman neron, ymmärryksen ja mielen edusjäseniä, hallita
ja vallita maailmaa!
_Tuuterkaivenius_. Kiitoksia paljo! vaan kutkas suojelevat maata
vihollisen päälle rynnätessä?
_Marjatta_. Me naiset! tosin otamme me miehiä keralla taisteluun, vaan
me käytämme heitä työhön samalla tavalla kuin Pyrrus ennen muinoin
elefanttiansa.
_Tuuterkaivenius_. Mutta mitenkä Jumalan nimessä te olette saaneet
miehet niin masentumaan?
_Marjatta_. Niin, tee-vedellä ja raittius-seuroilla.
_Tuuterkaivenius_. Naisetko ne sitte nykyiseen aikaan kirjoittelevat?
_Marjatta_. Meidän suurinta sanomalehteä, "Sanomia Turusta", joka on 12
kyynärää leveä ja 24 kyynärää pitkä, toimittavat vaan paljaat naiset.
Alapalstoja ja muita helppolukuisia novellia kirjottelee yksi ja
toinen mies-eläjä, eli niinkutsuttu suippa-saapas. Meillä toki on
yksi mainio kirjoittelija, joka on loistava satunnaisuus, nimittäin
Herra Sokersurvonius. Kas tuoltahan se tuleekin ammoinensa.
Kymmenes kohtaus.
Edelliset. Sokersurvonius (jota amma kantaa).
_Tuuterkaivenius_. Mitä kummia, mikä kirjoittelija se on, jota amma
kantaa.
_Marjatta_ (tervehtien). Hyvää huomenta, Herra Sokersurvonius; näin
varhain liikkeellä?
_Sokersurvonius_ (pitkä piippu kädessä). Aamupuolella on aina
mielenjuoksu vilkkaampi ja ajatuksen voima syvempi. Muuten tahdon
minä nyt mennä Teaatteriin, jossa paraillaan annetaan murhenäytelmää,
joka on viidentoista näytöksen pituinen, ja jonka minä äsken
kirjoitin. Se on vähän nuljakka, vaan tuntoa liikuttavat aineet
siinä ovat voittavimmat.
_Tuuterkaivenius_ (Marjatalle). Kuinka vanha hän on?
_Marjatta_. Kuuden ja puolen vuoden vanha, vaan se on mies, jolla on
hyvin paljo tietoa ja taitoa.
_Tuuterkaivenius_. Mitä hänestä sitte tullee, kun ennättää
korvan-taue kuivahtaa. Mitä hänellä on kädessään?
_Marjatta_. Se on tupakka-piippu.
_Tuuterkaivenius_. Minä luulin sitä maito-sarveksi kuin luulinkin --
voi aikoja! voi tapoja!
_Sokersurvonius_ (Marjatalle). Jää hyvästi, suloiseni! Minä sittemmin
menen Näyte-hallituskunnan luo (amma kantaa häntä ulos).
Yhdestoista kohtaus.
Edelliset, paitsi Survoniusta.
_Tuuterkaivenius_. Kaikki on nyt ylenalasin kääntynyt nykyseen aikaan!
Onkos nyt tieteet ja taiteetkin samoin?
_Marjatta_. Ne ovat menneet ihmeteltävällä tavalla edelleen. Tuolla,
tuossa niin kutsutussa Wuoreliinin talossa, on parran-kone, mikä
käypi höyryllä, ja jonka on eräs nainen keksinyt.
_Tuuterkaivenius_. Parranajo-kone Wuoreliinin talossa. Se löytyi jo
minunkin aikoinani, vaan sen oli keksinyt kuningas Farao.
_Marjatta_. Joka sunnuntai-aamuna käyvät kaikki miehet Wuoreliinissa,
jossa niiltä parrat ajellaan, kymmeneltä tuhannelta kerrallaan.
_Tuuterkaivenius_. No, jos hivukset tulevat liian pitkiksi?
_Marjatta_ (hapuilee oikealla kädellänsä). Oh, siitä pitävät
kyllä naiset huolen. -- Itse olen minä keksinyt valtakunnan
vara-taivaan eli sade-varjon, joka, kun milloin sataa, levitetään
Vuokatin kukkulalle ja peittää koko maan. Muutamat riuvut seisovat
Suomenlahdessa, toiset Pohjanlahdessa, muutamat Vienanmeressä,
muutamat Laatokassa ja niin edespäin.
_Tuuterkaivenius_. No, mutta kuu sitte kuivuus tulee ja siitä
katovuosi?
_Marjatta_. Sitä ollenkaan ei tule katovuotta nykyseen aikaan,
sillä kun aavistetaan katovuotta, niin silloin sitä ei saada. --
(Kolme miestä tulee sisään, kantaen paaria, jotka ovat ladotut
kukkasilla, joiden päällä istuu eräs ihminen, puettuna loistavaan
pukuun ja polttaen tupakka-piippua. Kantajat laskevat paarit alas ja
osoittavat istujalle kaikellaista nöyryyttä ja kohteliaisuutta).
_Tuuterkaivenius_. Kukas se on tuo arvon herra, joka istuu tuolla
kukka-kukkuralla?
_Marjatta_ (nauraen). Arvon herra! nyt minua jo naurattaa.
Kuritushuoneen asukashan se on, joka vaan on ulkona nyt saamassa
raitista ilmaa.
_Tuuterkaivenius_. No mitäs vielä pitää! onkos nykyseen aikaan
tapana kannella pahantekijöitä kukkaispaarilla?
_Marjatta_ Yksi ihmisyyden kauniimpia ajatteita on tullut
toimeen, se nimittäin, että näille onnettomille hankitaan kaikkea
mahdollista huviketta ja mukavuutta. Ne asuvat suurissa
palatsiloissa; heillä on jokaisella pieni sievä asuntonsa ja
yhteinen suuri kokoushuone, jossa he joka ilta yhteen tulevat,
pelaavat piaanoa ja vetävät sormikoukkua, saadaksensa näetse
ruumiillensa tarpeellista liikettä. -- Joka aamu juovat he kahvia,
kastaen Viipurin rinkeliä ja sahrami-leipää, ja puoliseksi
on heille neljää lajia ruokaa paitsi herkkuja ja yksi puteli
sapankaljaa mieheen. Iltaseksi on heille tavallisesti keitettyjä
mateita ja riiskryyyni-puuroa, niinpaljo kuin he vaan jaksavat syödä.
_Tuuterkaivenius_. No, mitä hyötyä heistä sitte on?
_Marjatta_. Niille ei anneta lupaa mitäkään tehdä, sensuhteen että
he sitä pikemmin tulisivat parempiin ajatuksiin. He eivät tarvitse
pidellä veistä eikä kahveliakaan, vaan heitä syötetään aivan
niinkuin pieniä lapsia. (Kantajat etäytyvät kuormanensa).
_Tuuterkaivenius_. Niinpä kantaa sitte tuo uutuus-kiihko, joka minun
aikoinani kukoisti, kauniimpia hedelmiä! No, löytyykös nyt montakin
köyhää nykyseen aikaan?
_Marjatta_. Ei niin yhtään.
_Tuuterkaivenius_. Ja syy siihen?
_Marjatta_. Syy? syy on oikosin ja yksinkertaisin mitä maailmassa
löytynee. -- Nyt, näet, ei enää ole metsä-herroja ensinkään, eikä
yhtäkään vaivaisten-holhokuntaa. (Eräs mies, mielikuvallisesti ja
naurettavasti koristettu, hyppii nelinköntyn, mutta toinen jalka
ilmassa, poikki teatterin ja häviää sillätavoin).
_Tuuterkaivenius_. Mikäs tuo tuommoinen herra ja mestari on?
_Marjatta_. Se on päivän kaunokainen, yksi päivän paraimpia
sankaria, joka on lystäys-kävelyllään aivan saman tavan mukaan,
kuin viimeisin muoti-kuvaus on määrännyt ja osoittanut. Hän
tosin on kuin leijona -- jalka häntänäki; vaan se muoti tulee
peruutettavaksi, sentähden että kadut siitä liioin kuluvat.
_Tuuterkaivenius_ (itsekseen). Mieleni on oikein häiriöksissä siitä
kaikesta, mitä olen nähnyt ja kuullut, niin että minä unohdan
pää-asiani. Minun täytyy saada tietoa, jos nyt näinä aikoina vielä
muistetaan minun nimeäni, ja jos jälkimaailma antaa minulle sen
oikeuden mitä ansaitsen. (Kovasti). Kunnioitetaankos nyt vielä
suurten esi-isien muistoa? -- (Katsoo oikealle puolelle
pitkin rantaa). Minä tuossa näen Porthanin vartalo-kuvan, ja
tuolla etempänä joen penkereellä Agrikolan, jota aivottiin toimeen
saada minun aikoinani. Missä se seisoo teidän muinais-jättöjen
keräys-huone?
_Marjatta_. Sehän se onkin lystillinen rakennus se, sillä se seisoo
pyörillä. Yhtenä päivänä se seisoo Mäntyharjussa, toisena jo
Sysmässä, kolmantena taas Iitissä Lyöttilän kylässä ja neljäntenä se
jo on Orimattilassa, Malluksen tienoilla.
_Tuuterkaivenius_. Aivan niinkuin minunkin aikoinani. Hyvä
liikunto vapaassa Jumalan ilmassa lienee myös terveellistä meidän
kansallisuus-muistoillekin.
_Marjatta_. Vanhoja asioita pidetään korkeassa arvossa; vaan ei
mitään kuitenkaan niin korkeassa kuin tuota vanhaa kateuden kipua.
_Tuuterkaivenius_ (itsekseen). Niinmuodoin käypi minun aikani yhteen
nykysen ajan kanssa kuitenkin yhdessä katsannossa. (Kovasti).
Seikka siis tiede- ja taito-viljelijäin välillä on nytkin -- --
_Marjatta_. Herttaisin mitä maailmassa saattaa olla, -- ne syövät
suuhunsa toinen toisensa niin kerkeästi kuin ikään ennättävät, ja
yleisö on mukana samassa kestissä.
_Tuuterkaivenius_. Vaan entäs kuoleman jälestä.
_Marjatta_. Kerätään yleistä apua heidän hautajaisikseen ja jos
kerättyä rahaa piisaa, niin pystytetään kuvia heidän muistoksensa.
_Tuuterkaivenius_. Jumalan kiitos! Maailma ei ole sitte kuitenkaan
niin ylenalaisin kääntynyt, kuin minä luulin, (syrjäänpäin). Minua
juuri arveluttaa missä minun kuvani mahtanee seisoa! (Kovasti).
Sallikaa nyt minun kysyä yksi kysymys: onkos nimi -- (itsekseen)
sydämeni lyöpi ja sykkää vallattomasti! (Kovasti) onkos nimi
Tuuterkaivenius tunnettu?
_Marjatta_. Tuuterkaivenius? Se on parhain tunnettu nimi näillä
seuduin!
_Tuuterkaivenius_ (syleilee kiivaasti Marjattaa). Häh! -- minä
siunaan sinua, jälkimaailma! Tuuterkaiveniuksen nimi elää siis
nykyseen aikaan, ja on elävä, huolimatta kateudesta. (Hälyrumputus
kuuluu ulkopuolella Esintöpaikkaa).
Kahdestoista kohtaus.
Edelliset. Louhetar.
_Louhetar_ (tullen kiivaasti sisään, rummutta). Aseihin!
sähkölennättimellä on tullut sanoma nyt juuri, että 500,000
koirankuonolaista on viisi minuuttia sitte pyrähtänyt lentoon Tonajoen
varrelta ja että ne nyt lentävät kohti meidän rantoja. He lentävät
siivillä, mitkä ovat ihan uudimpaa keksintöä, -- ja voivat
siis olla täällä vielä ennen iltaa. Kaikki naiset seisovat jo
asehissa, varustettuina meidän äsken keksimillä sähkö-pyssyillä,
jotka ampuvat tuhat laukausta minuutissa; ja myöskin miehet pitää
saada aseihin. Matami Hoilander, joka on komentajana Taavetin
kaupungissa, pyytää lisäväkeä (huomaa Marjatan). Marjatta! te täällä,
minun kotini vaiheilla!
_Marjatta_. Millä oikeudella kysytte te sitä minulta?
_Louhetar_. Te väijytte minun miestäni joka paikassa missä hän
kävelee, tanssiloissa kievutte te hänen ympärillänsä yhtenään; te
laulelette sulo-lauluja hänen sänky-kammarinsa ikkunan takana; te
lähetitte hänelle näinä päivinäkin silkkisen nenäliinan ja naulan
sokeri-ryyniä; te turmelette huoneellisen rauhan, (vetää miekkansa
tupesta). Mutta minun miekkani on opettava teitä kunnioittamaan
miehen viattomuutta ja uskollisuutta.
_Marjatta_ (vetää kanssa miekkansa). Niinkuin tahdotte, minä olen
valmis! se onkin tismallensa jo kaksikymmenes kaksintaistelu
minulle tämä, mitä nyt on miekallani (he hosuvat keskenänsä).
_Tuuterkaivenius_ (juoksee väliin ja eroittaa heidät). Armolliset
naiseni! Eikös se nyt saattaisi käydä laatuun kynsillä, tämä
tepastaminen teidän välillänne, kynsillä miekkojen asemesta... se
olisi paljo viattomampaa se...
_Louhetar_. Se ei sovi miehelle, sekautua meidän vakaisiin leikkilöihin
(Marjatalle). Me tapaamme toistamme Lusin kankaalla.
_Marjatta_. Minä seuraan teitä.
_Tuuterkaivenius_ (koettelee pysytellä Marjattaa asemillaan).
Viipykää kaiken mokomin. Viipykää silmänräpäysaikaa! te sanoitte,
että Tuuterkaiveniuksen nimi --
_Marjatta_. Minun miekkani janoo verta! heti kurittamaan tuota
varovaista vaimoa, ja sitte vihollisia vastaan, Porvariston kepeän
hevois-väen esilinjassa (menee).
Kolmastoista kohtaus.
Tuuterkaivenius. Sittemmin yksi Kiinalainen ja yksi Konttikauppias.
_Tuuterkaivenius_. Naiset ovat tulleet hulluiksi, siitä päivin kun
miehiksi ovat muuttuneet. Ne ovat perineet meidän oikeudet; vaan
myöskin meidän kunnottomuudet. -- Mutta mitäs minä siitä, kun minulla
on se ilo, ettei minun nimeäni vielä ole unohdettu; minun muistoni,
niinkuin jo edelläpäin ennustin, on piirustettuna kuolemattomuuden
temppeliin! -- Jälkeiseni -- minun lasteni lasten lapset -- tulevat
ihan varmaan olemaan valtakunnan korkeimmissa kunnia-viroissa,
ja elävät minun kunnioitetun nimeni voimilla. --
(Konttikauppias ja kiinalainen lentävät poikki teaatterin,
jälkeinen seuraten edellistä, huutaen: "pysäy, pysäy;
ota kiini, ota kiini!")
_Tuuterkaivenius_. Mitä laatua lintuja ne nyt nuo ovat! mutta niinkuin
vasta kuulin, tuntuu minusta ikäänkuin siivetkin olisivat muodissa
nykyiseen aikaan.
_Konttikauppias_ (siivet selässä, hyppien sisälle). Auta, auta, pyhä
veli!
_Kiinalainen_ (ajaen häntä takaa, yhtäläisesti siivet selässä). Pidä
häntä kiini, pidä kiini häntä! (saapi tonttikauppiasta niskasta kiini).
_Tuuterkaivenius_ (itsekseen). Vieläkös niitä nytkin on, noita
konttikauppioita? Se on sitkeä-henkinen suku se -- tuo ruskea-partanen
suku, ja vieläpä enkeli-siivillä kulkeva; -- sitä minä en milloinkaan
luullut näkeväni.
_Kiinalainen_ (pitäen kiini konttikauppiasta). Anna pois rahat ja ota
tavara takaisin.
_Konttikauppias_. Kah, midä pakitset! Mie hyvän siulle annoin tavaran,
a sie valetta pakitset, kuldasein -- mie helppooh möin, lipo sie
vaan shilmällä katso, kuin helmellä; a, kun shilmät ummessa piät:
piä auki pumasniekka, -- vot sjulle.
_Kiinalainen_ (Tuuterkaiveniukselle, vetäen perästänsä
Konttikauppiasta). Sinä näytät minusta rehelliselle miehelle, --
tuomitse meidän välillämme, niin koko taivaallinen valtakunta on
siunaava sinua.
_Tuuterkaivenius_ (itsekseen). Se varmaankin on ensi-kertaa, kuin
muinois-aisa istuu ja tuomitsee jälkimaailmaa (kovasti). No,
mitenkäs asian laita on?
_Kiinalainen_. Tänä aamuna tuli tuo konttikauppias "Arkangelin
tavara-rikkaasta maasta" Kiinaan, lintu-tietä. Heinä-torilla
Kanttonin kaupungista ostin minä häneltä topan sokuria. -- Minä
heti söin suuhuni puolen siitä ja lahjoitin lopun vaimolleni ja
yhdeksällekymmenelle ja yhdeksälle lapselleni. Vaan arvatkaa sitä
kauhistustamme, kun pääsimme perille että se oli markkuljumia, jota
hän meille oli tunkenut. Minä heti vourasin itselleni parin siipiä
eräältä nahka-kauppiaalta Kanttonissa, ja aloin lentää löyhytellä
tämän konttisaksan jälestä. Kohta hänet tapasinki Araratin vuorelta
Länsi-Aasiassa, jossa hän istui linnun niskassa ja söi, huolimatta
sen kiljuvasta parkumisesta. Hän huomasi minut, ja läksi lentoon.
Minä seurasin jälestä. Tiellä tuli meille vastaamme lentäviä
tullimiehiä. Minä huusin heille ottamaan tuota hyväkästä kiini,
vaan hän pujotteli itsensä ihan sukkelasti niiden läpi. Hän
lienee tottunut luikertelemaan ja pujahtelemaan läpitse
tullipaikoista. Kiireissäni hankasin minä polvi-lumpioni verille
yhtä Alppitunturin kukkulaa vasten, ja kadotin nuuskatuusani
Välimeren selälle. Tuntikauden takaa ajettuani, kun jo olin pian
henkihieverissä, tulimme Suomeen. Jos hänellä vaan ei olisi siipiä
ollut, olisin minä kyllä hänet käsiini tavannut. -- Se on hirmuista,
että ihminen saattaa väärin käyttää aikakauden ihanampia keksintöjä,
sitä jaloa lintu-vapautta.
_Tuuterkaivenius_ (konttikauppiaalle). No, mitäs sinulla on vastaamista
tuohon?