Syksyllä kotiin.
Syksyllä kotiin, syksyllä yössä,
Syksyllä vetten mustassa vyössä.
Tyrskyjä vastaan, tuulta ja lunta,
Purttani ohjin, mut uinuen unta,
Josta en herää vaaroissa tien.
Vaahti se kannelta syöksyvi ruumaan,
Enkä mä herää, tuskinpa tuumaan
Retkeä vastoin tuulta ja lunta,
Kotiin ma kuljen, mut uinuen unta.
Aallokko, lausu: -- kuollutko lien?
Uskoton, uhmiva aalto, mi viet mun,
Vielä kuin muinoin ystävä liet mun;
Vielä sä viskot, nostat ja heität mun,
Ilkkuen kanssani, ennenkun peität mun:
Vie minut maihin! -- Kuolla en vois!
Katumusretki on tehtävä vielä,
Kerjäten seistävä tuttujen tiellä,
Jotka, kuin aallot, mun nostavat, heittävät,
Ilkkuen kanssani, kunnes mun peittävät
Siunatun unholan mereen pois!
Viuhuvat viimat vihmoen kulkee,
Sankeat aavat silmältä sulkee,
Haahkan ma vain näen pyrkivän pakoon
Juurehen männyn, kallionrakoon,
Missä on untuvasuojansa tuo.
Katumusretkeä, tuulta ja lunta
Siinä en muista, miss' uinun ma unta,
Untani puusta, min juurakon rakoon
Pesäänsä haahka pääsevi pakoon
Neulasten alle ja puolison luo.
Niin vait on ympärilläin.
Kesä multa on mennyt umpeen,
Ja kylvöni korjattu on:
Niin vait on ympärilläin,
Niin vait, kuin jos kaiku lumpeen
Jäis kylkehen kallion.
Jo helkkyvän lauluni siipi
On poikki, ja mykkä oon.
Niin vait on ympärilläin,
Niin vait, kuni missä hiipi
Yön enkeli kammioon.
Jo hilpeät naurut haihtuu,
Jäin seurasta ystävien.
Niin vait on ympärilläin,
Niin vait, että korviini aihtuu
Mun hillityt henkäyksen'.
Ja jo aatokset luokseni palaa: --
Vain noitahan kuulla voin!
Niin vait on ympärilläin,
Niin vait, kuin jos kuolo salaa
Ois ovessa tyhjän ko'in.
Ne saapuvat kaikki sisään
Taas lapsuuden-aioiltain.
Niin vait on ympärilläin,
Niin vait, että äitiä, isää
Ma huudan jo tuskissain.
Mut heiltähän päättyi päivät,
Ja aatosten saapuvan nään.
Niin vait on ympärilläin,
Niin vait, että voitolle jäivät,
Ja alas ma painan pään.
Vaikk' kammoni ensin kiihtyy,
On ainoat rakkaani nää.
Niin vait on ympärilläin,
Niin vait, että täällä ne viihtyy
Ja yöksi mun seuraani jää.
Kera noiden ma riemuitsen silloin,
Ja itken ja hymyyn niin.
Niin vait on ympärilläin,
Niin vait, kuni missä on milloin
Elo hiipunut sammuksiin.
Toivon ja -- vuotan.
Ma toivon ilmaa siiville soiton,
Kun se hyödyn harmaassa laahaa vaan,
Ma toivon laululle kaiun loiton
Ja voimaa, mi järjestä vieden voiton,
Saa rinnat innosta hehkumaan;
Ma toivon mieliä tajuumaan,
Ett' ilon lapsi ja aamukoiton
Maan mullassa syystäkin tallataan.
Ma vuotan kiertoa lakien noiden
Ja harmaata huomista yli maan,
Ma vuotan kiukkua huutajoiden:
"Maan vaaroista laulusi soikoon soiden!"
Ma vuotan kylmiä rientoja vaan
Ja päitä, min järki ei tajuukaan,
Ett' elinehtona lauleloiden
On sinitaivas ja päivä vaan.
Loilu.
Sua sääli on mun,
Mua sääli on sun,
Voi, tuskia mailman turjotun!
Olet lempi mun,
Olen lempi sun,
Mut onnemme näkyy murjotun.
Olo haikea vain,
Elo vaikea vain,
Käy tukkanuotat ja luuta ain.
Päät kuumat vain
Tuo tuumat vain:
Siis, Herra, et suokaan muuta lain!
Jos mulla on aatos, mi viipyä vois.
Jos mulla on aatos, mi viipyä vois,
Kun vihdoin jo saapuvi ilta,
Mua viime tietäni kantais se pois
Yli sointujen, joissa kaikuja ois
Suvimetsistä, lainehilta.
Ma sointujen sillalla leijuisin pois,
Vain viipyin, ja uinuvan lailla,
Suvi väikkyis, ja metsät ja lainehet sois,
Ja minuun ne katseen lempivän lois,
Jota lähtevä muuten on vailla.
Varjojen saari.
Kun ilta on armas ja suurena kuu,
Ja tyyni jo laskevi veille,
Sinut purteeni saan, ja se ajautuu
Päin saarta, mi viittovi meille.
Se meitä jo vuottavi viitoineen,
Min varjoissa oikut ilkkuu,
Mut rastas laulavi siimekseen,
Ja varjoista tähdet vilkkuu.
Mut sentään, jos varjoja kammoksuin
Et kuule helkettä rastaan,
Niin airoin ma lepään ja viihtävin suin
Sua painan ma rintaani vastaan.
Ei vuottava saaremme kauhuja tuo,
Sa vain sitä säikyt vielä,
Siell' onni hiljaisin silmuja luo,
Ja kotimme meillä on siellä.
Mitä mailma ja kitsas jumala sen
Vei orvoilta rakkahilta,
Sen saamme suomana siimesten,
Miss' arkana viipyy ilta.
Sydän jaloin ja kainoisin onni jää
Pois räikeistä riemuista arkaan: --
Vain rahvaan ne turuille kiidättää
Ja purppuran, laakerin varkaan!
Mitä pelkäät, laps, -- tule maihin näin!
Ne on tuttuja, varjojen häivät,
Ja ne nyökkivät meille suopein päin,
Kun mailman aavikot jäivät.
On tyyni, jo yökin jo unelmoi,
On varjoissa äänetön tenho,
Kun keväällä värjyvät murheemme toi
Jo varjojen saareen venho.
Halu meillä on varjojen saarehen,
Se meidän yhtyä antaa
Maill' unhon tähtien tuikkesen,
Ja henkäyksemme se kantaa
Yön tuoksuhun, kukkien kasteesen,
Kunis haivumme tyhjiin sen rantaan.
Tääll', lapsi, kun kuolemme hymyillen,
Ei peitytä aavikon santaan.
"Laureatus-erakko."
Kun käyt suurta erämaata
Kuudanyössä, aavaa santaa,
Harhaan näät, -- ei katsees saata
Viivain, varjoin paikkaa taata
Etäisyyksiss' ilman rantaa.
Mikä totta? Harha missä?
Et nää mitään, mikä antaa
Mittaa äärettömän suureen,
Pientä pitäis nähtävissä.
Vaeltajan jalkain juureen
Häipyy silmä tyhjyyksissä.
Yhtyy likeiset ja loitot!
Suuri, pien' on rajaa vailla!
Loistaa sirppi likimailla
Keltakuun, ja tähtisoitot
Tultaan luo kuin sainiosta
Sylen päässä erakosta, --
Kun taas ensi hiekkaharjat
Haipuu siintämättömihin,
Kuin jos noista pitkät sarjat
Paiskattu ois avarihin.
Tiedä, ettei käyttää koita
Käypää kaavaa mittanansa
Erakko siin' istuissansa,
Arvostellen näitä, noita,
Hän, mi siellä unhollansa
Maksaa runorikostansa,
Maksaa unelmistaan, joita
Kutoi omaan mailmahansa,
Hän, mi, vaikk' on ruhtinaita,
Istuu korpilinnassansa, --
Palvellen, vaikk' ilkkuu kansa,
Oman uskon jumaloita!