minä nousin jälleen pienen ladakilaishevoseni ja Robert punaruskean
tibetiläishevosensa selkään, ja auringon tehdessä laskuaan lähdimme
ratsastamaan, Rabsang edeltäjuoksijana, Niang-laaksoon. Pian eksyy
maisemassa, joka on pelkkiä keltasavesta muodostuneita holvipolkuja ja
kouruja. Opasta emme kuitenkaan tarvitse, sillä monia vaeltajia ja
aasinajajia on vielä kulkemassa; he antavat meille tarvittavia tietoja,
eikä yksikään ole nurjamielinen. Hiukan vasempaan tiestämme juoksee
_Njan-tshu_, Gyangtsen joki ja Tsangpon etelästä tulevia suurempia
haaroja, jonka rannoilla nähdään useita kyliä. Alkaa hämärtää; tunnen
sydämeni kiivaasti sykkivän; jokohan tässä todellakin onnistutaan?
Tulee pimeä; suuri valkoinen tshorten kohoaa aavemaisena aivan tiemme
oikealla puolella. Rabsang kysyy eräältä yölliseltä vaeltajalta,
pitkältäkö vielä on matkaa, ja saa vastauksen: "seuratkaa vain tietä,
silloin tulette kohta jollekin kadulle." Oikealla kohoaa kumpu, ja sen
huipulla kuvastuvat _Shigatse-dsongin_, raatihuoneen, piirteet heikosti
taivasta vastaan. Nyt olemme valkeitten talojen keskellä ja seuraamme
muuatta kapeaa katua, jolla on vieläkin pimeämpi. Etäällä avoimella
paikalla seisoo moniaita kiinalaisia, jotka silmäävät meitä. Äkäisiä
koiria tulee pihoista haukkumaan meitä. Mutta muuten nukkuu kaupunki,
eikä missäkään ole väkijoukkoa sisääntulomme todistajana. Mutta missä
ovat miehemme? Emmehän tiedä, minne he ovat majoittuneet. Mutta kas
tuollahan jo seisoo Ramgjal näyttämässä meille tietä, ja vie meidät sen
muurin portille, jonka takana sijaitsee Kung Gushukin puutarha.
Täällä tulevat Muhamed Isa ja kaikki toiset vastaan ja tervehtivät
meitä, aivan kuin tahtoisivat minua onnitella riemuvoittoni johdosta.
Me laskeudumme satulasta ja astumme pihan poikki siihen rakennukseen,
jonka Kung Gushuk on antanut käytettäväksemme. Mutta se on kylmä ja
kolkko kuin vankila, ja minä pidän puiston poppelien alle pystytettyä
telttaani parempana. Odotellessamme Tseringiä istumme ison risuvalkean
ympärillä, ja pian saapuu sinne useita tibetiläisiäkin. Minä en luo
heihin lainkaan huomiota; olen liiaksi syventynyt omiin ajatuksiini.
Onnistuttu oltiin, ja minä olin kuusikuukautisen matkan jälkeen koko
Tibetin halki saavuttanut ensimäisen päämääräni! Myöhemmin illalla
valmistui päivälliseni -- se olikin minulle sangen tervetullut, sillä
venematkalla ei meillä ollut ruokaa lainkaan mukana. Ja sitte oli
minulla vielä kaksi runsasta tuntia aikaa valmistaa päivän kuluessa
tekemäni muistiinpanot.
Kun seuraavakin päivä kului, eikä kukaan, hengellinen tai maallikko,
meistä vähintäkään välittänyt, lähetin Muhamed Isan _Tashi-lunpoon_,
jonka kultaiset katot eräällä aivan puutarhamme lähellä -- joka oli
Shigatsen eteläisessä etukaupungissa -- sijaitsevalla vuorenrinteellä
kimaltelivat ilta-auringon hohteessa kuin tulenloimot. Oivallinen
karavaaninjohtajani etsi käsiinsä erään korkea-arvoisen laman, joka
antoi vastata, että hän huomenissa lähettäisi jonkun ottamaan tarkempaa
selkoa minusta ja aikeistani, ja että hän sitte antaisi enempiä
tietoja. Samassa tuokiossa tuli vieras, eräs ylhäinen kiinalainen
nimeltä Ma. Hän esitti itsensä minulle "lansan" eli 140-miehisen
kiinalaisen sotaväenosaston päälliköksi, joka oli Shigatsen
varusväkenä. Ma, joka oli dungani ja tunnusti Islamin oppia, tuli ensi
hetkestä lähtien aivan erikoiseksi ystäväkseni, joka suopeudesta ja
hyvätuulisuudesta lakkaamatta myhäili. Hän oli tullut viisi päivää
sitte Lhasasta ja tulisi viipymään täällä niin kauvan, kunnes amban,
Lien Darinin kenraalikuvernööri, hänet jälleen kutsuisi pois.
"On käsittämätöntä", sanoi Ma, "mitenkä teidän on onnistunut päästä
tunkeutumaan Shigatseen kenenkään estämättä."
"Niin, suoraan sanoen olinkin odottanut kaikellaisia rettelöitä, ja
jollei ennen, niin ainakin ollessani vain yhden tai parin päivämatkan
päässä täältä."
"Minä en ole kuullut sanaakaan teidän tulostanne; mutta jos olisin
tiennyt teidän lähenevän kaupunkia, niin olisi virkavelvollisuuteni
vaatinut minua pidättämään teidät."
"Sittehän on minulle onni, että te vielä olette vieras täällä."
"Niin, mutta ikävintä on se, että minun tulee käymään huonosti, jos
amban saa tietää teidän aivan asuvan täällä Shigatsessa! Mutta nyt se
on liian myöhäistä, sitä ei voi enää korjata."
"Sanokaas minulle, Ma daloi, luuletteko että tashi-lama tulee
päästämään minut puheilleen?"
"Sitä epäilisin. Heti tänne tuloni jälkeen pyysin päästä suurlaman
puheille, mutta hän ei ole edes nähnyt hyväksi lähettää minulle mitään
vastausta. Ja kuitenkin olen kiinalainen virkamies."
Tämä kuulosti sangen vähän rohkaisevalta minun korviini, joka olin
muukalainen, tullut tänne ilman lupaa pohjoisesta käsin, ja jonka
personasta ja aikeista ei kukaan täällä tiennyt rahtuakaan. Ja sitte on
huomenna uudenvuodenjuhla, jonne voin sitä vähemmän ilman muuta mennä,
kun tashi-lama itse on juhlassa läsnä. Mutta jotakin täytyi hänen
sentään minusta tietää, miten muuten voin selittää Ngurbu Tundupin
lähettämisen minulle postia tuomaan?
Odotimme kuitenkin tapahtumain kehitystä ja lähdimme paperilyhdyt
kädessä ulos katsomaan yhtä hevosistamme, joka pilttuussaan oli
heittänyt henkensä ja sen vuoksi oli saatettava pois. Miksi se ei enää
voinut eloon jäädä, kun soimet olivat niin täynnä ohria, heiniä ja
hakkelusta kuin ei vielä koskaan ennen, ja eläimet saivat seista
pilttuissaan muurin vierellä, suojassa pakkaselta ja tuulelta, ja
lepoaika niitä nyt odotti? Viisi veteraania ja viimeinen Poonchissa
ostettu muuli olivat enää hengissä! Siinä rippeet siitä uljaasta
karavaanista, joka kuusi kuukautta takaperin oli lähtenyt Lehistä!
Kaikki muut viruivat Tshang-tangissa, myrskyjen kohistessa ylitsensä.
Puutarhassamme oli meidän nyt kaikinpuolin hyvä olla. Minun telttani
kummallakin puolella seisoivat Robertin ja Muhamed Isan teltat, vähän
edempänä ladaklilaisten teltta, ja molempain viimemainittujen edustalla
roihusi tavallisuuden mukaan valtava rovio. Muuan mies ja vaimo Kung
Gushukin väestä asuivat kurjassa hökkelissä portin vierellä, ja he
hankkivat meille kaiken mitä tarvitsimme. Vaimo oli vanha ja raihnas,
mustaksi maalattu, mutta vallan ylitse vuoti ystävällisyyttä.
Lakkaamatta hän tuli telttaani, kumarteli ja kikatteli ja vivisteli
pelkästä hyväntahtoisuudesta.
Helmikuun 11. päivänä herätettiin minut jo puoli 7:ltä sillä tiedolla,
että kaksi herraa heti paikalla tahtoi päästä puheilleni. Hiilipannu ja
lämmintä vettä tuotiin ja minä puin itseni kaikella kiiruulla, telttaa
siivottiin, ja sitte pyydettiin vieraita käymään sisään. Toinen heistä
oli korkea-arvoinen ja kookasvartaloinen lama nimeltä _Lobsang
Tsering_, ja oli hän tashi-laman sihteerejä, toinen, _Duan Suän_, oli
nuori kiinalainen, jolla oli hienot ja jalot kasvonpiirteet. Molemmat
olivat erinomaisen kohteliaita, osottivat maailmanmiehen tapoja.
Juttelimme kaksi tuntia yhtä mittaa kaikesta mahdollisesta; merkillistä
kyllä, näytti tuloni Shigatseen olleen molemmille herroille aivan
tietymätön asia. He kyselivät uudelleen nimeni, kulkemaani tietä ja
tarkotustani, pienestä Ruotsi-parasta eivät he luonnollisestikaan
olleet koskaan kuulleet, mutta kirjoittivat sen muistiin sen
ruotsalaisen, englantilaisen ja kiinalaisen nimen.
"Aijon tänään olla läsnä uudenvuodenjuhlassa", sanoin. "En voi lähteä
Shigatsesta, näkemättä suurinta kirkollisista juhlista."
"Europpalainen ei vielä koskaan ole ollut läsnä juhlissamme, jotka
ovat tarkotetut ainoastaan tibetiläisille ja meidän uskoisille
pyhiinvaeltajille, eikä europpalainen siihen koskaan lupaa saisikaan."
"Pantshen Rinpontshen ('pyhä opettaja', tashi-lama) täytyy kuitenkin jo
kaksi kuukautta sitten olla kuullut minun tulostani! Hänen pyhyytensä
on myöskin tiennyt, miltä taholta tulisin, sillä muuten hän ei olisi
voinut lähettää postiani Dangra-dshum-tsohon."
"Pantshen Rinpontshe ei milloinkaan sekaudu maallisiin asioihin; niitä
hoitaa kaikkia hänen veljensä, herttua (Kung Gushuk)."
"Mutta sittekin täytyy minun saada nähdä pyhä isä itsensä; minä tiedän,
että hän odottaa minua."
"Vain pienelle joukolle kuolevaisia on sallittu näyttäytyä pyhän
kasvojen edessä."
Silloin muistui mieleeni kiinalainen passini. Kun se sinisine
kehyksineen ja punaisine leimoineen levitettiin nuoren kiinalaisen
kasvoin eteen, tuli hän hyvin tarkkaavan näköiseksi, ja mitä pitemmältä
hän sitä luki, sitä suuremmiksi kävivät hänen silmänsä. Hän luki sen
vielä uudelleen läpi ja käänsi sitten sisällön hitaasti Lobsang
Tseringille.
"Miksikä", kysyivät sitte molemmat, "ette heti kohta näyttäneet meille
tätä paperia? Se olisi säästänyt kaikki päänvaivat!"
"Sen vuoksi, että passi on osotettu Itä-Turkestania eikä Tibetiä
varten", vastasin niinkuin asianlaita oli.
"Se nyt on vallan sama juttu, kuu kerran jo olette täällä. Teillä on
hyvin hieno kiinalainen passi ja olette sen vuoksi Kiinan suojeluksen
alainen!"
Nuori kiinalainen otti passin ja katosi se mukanaan, ja Lobsang Tsering
kyseli minulta vielä sekä katseli aseitamme ja muita esineitä. Mutta
viimein kysyin häneltä, eikö hän tahtoisi katsella puutarhaammekin, ja
söin hänen poissa ollessaan aika kiiruulla aamiaiseni. Sitte
kiinalainen palasi ja selitti lyhyesti, että minä saan tulla juhlaan,
että minulle ja kahdelle miehelleni varataan erityiset paikat, ja että
kamariherra Tashi-laman hovista tulee noutamaan meidät, kun aika on!
Siunasinpa minä nyt kiinalaista passiani, jonka aikanaan suurella
ajanhukalla olin Srinagarissa ollessani hankkinut kreivi Wrangelin
kautta, kiinalaiselta lähettiläältä Lontoossa, hänen hallituksensa
myönnytyksellä.
Tällainen oli nyt tuloni Shigatseen ja tällaiset ensi kokemukseni
siellä. Ei kissakaan ollut minua estänyt, ei yhtään uteliaita ollut
kokoutunut kaduille meitä töllistelemään. Mutta nyt, kun jo olimme
alkaneet kotiutua kaupungissa, herätti läsnäolomme siellä niin yleistä
ihmetystä, kuin olisimme pudonneet suoraan taivaasta! Että tämä temppu
oli niin hyvin onnistunut aivan ilman minun ansiotani, se riippui
"erityisistä asianhaaroista". Hladshe Tsering oli selittämättömistä
syistä päästänyt minut kynsistään ja itse avannut säkin, johon oli
meidät työntänyt. Ne päälliköt taasen, jotka asuivat etelään päin
Ngangtse-tsosta, olivat kai arvelleet: "Kun kerran Naktsangin
kuvernööri on ne päästänyt menemään, emme mekään voi niitä pidättää."
Onnenpotkaus oli myöskin minulle, että moniaat näistä päälliköistä
olivat lähteneet Tashi-lunpoon uudenvuodenjuhlaan, ja että me itsekin,
suurelle maantielle tultuamme, hävisimme muiden pyhiinvaeltajain
sekaan. Sillä uudenvuoden päivinä tibetiläiset ovat kuin ukkometsot
kiiman aikaan, jotka eivät näe mitään eivätkä kuule mitään! Ja vihdoin
olin minä, karavaanin ainoa europpalainen, hiipinyt kaupunkiin vasta
sitte, kun yö jo oli levittänyt tumman huntunsa maan yli.
Seitsemästoista luku.
Tashi-laman luona.
Paitsi jokakuukautisia juhlia on lamalaisella kirkolla neljä suurta
juhlaa vuosittain, ja suurin niistä on uudenvuodenjuhla _losar_, jota
vietetään muistoksi siitä, miten Shakja Muni Buddhan pääsi voitolle
kuudesta harhaopista, oikea usko voitolle uskottomuudesta. Se jatkuu
aina helmikuun alkuun ja on sen vuoksi samalla kevään ja valon juhla.
Tästä kaksinkertaisesta syystä on losar erinomaisen suosittu juhla,
irrottaen päiväpalkkalaiset kerrassaan 15 päiväksi työstä,
paimentolaiset jakeistansa ja kauppamiehen myymäläpöytänsä äärestä --
riemun ja huvin aika, mässäysten ja tanssien, vierailujen ja
vastakäyntien, lahjojen ja vastalahjojen, kotien ja temppelien
suursiivouksen ja koristelun kausi, uskonnollinen hartaus kaiken muun
lomassa säestyksenä.
Suuriin temppelijuhliin on kaikilla vapaa pääsy; losar on koko kansan
juhla, lamalais-opin karnevali, kuten vanhassa Roomassa luperkali- ja
saturnali-juhlia pidettiin. Minulla oli onni sattua saapuville
juuri lamalais-opin suurimman juhlan viettoon. Tashi-lunpon
luostarikaupungissa. Puoli-yhdeltätoista saapui "Vatikaanin" nuori
kamariherra _Tsaktserkan_ erinomaisen hienossa keltaisessa
silkkikauhtanassaan hänen pyhyytensä käskystä noutamaan minua juhlaan,
ilmoittaen lama Lobsang Tseringin keralla olevansa määrätty minun
personalliseksi saattueekseni Shigatsessa oleskeluni ajaksi. Mutta hän
pyysikin minua pukemaan ylleni mitä minulla vain hienointa oli
päällepantavaa, koska joutuisin istumaan julkisesti suurlaman palatsin
nähtävissä. Olipa minulla pohjimmaisena eräässä arkussani vanha
hännystakki, useampia silitettyjä paitoja ja kiiltokengät, jotka olin
ottanut mukaani vasiten tashi-laman tähden, ja kun sitte Robert oli
toisesta arkusta penkonut esille parranajovehkeeni, niin esiinnyinpä
Tibetin karussa vuorimaassakin täytenä europalaisena herrasmiehenä. En
sentään tulkkini Muhamed Isan prameutta voittanut; hänen kullalla
kirjailtu turbaaninsa sai varjoon kaikki. Toisista saivat minua saattaa
ainoastaan Robert, Tsering, Rabsang ja Namgjal.
Ratsastimme uusilla Ngangtse-tsolta tuoduilla hevosillamme luostariin,
joka oli vain kahdentoista minuutin matkan päässä. Shigatse-dsong jää
oikealle. Huikea väen paljous kuhisee luostariin päin, muistuttaen
suuria markkinoita. Kohotessaan muuttuu tie varsinaiseksi kaduksi,
jonka varrella munkeilla on kammionsa korkeissa valkeissa rakennuksissa.
Laskeudumme maahan erään ison portin edustalla; korkealle ylitsemme
kohoaa eräs tiilipunainen temppelirakennus, _Tsogla-kang_ nimeltään, ja
kaikkein ylimpänä loistaa Labrangin valkea julkipuoli, jonka
yläreunassa on musta viiru ja ikkunain edessä valkeat katoskaihtimet.
Tulee hämmästelleeksi sen uljasta, omaperäistä rakennetta, joka
esiintyy kaikkine yksityispiirteineen ja tekee hyvin yhtenäisen,
jyhkeän vaikutuksen. Mutta kenties johtuukin minun rakkaudestani
Tibetiä kohtaan se, että pidän tässä ihmeellisessä maassa kaikkea niin
viehättävänä ja suurenmoisena.
Nyt käy nousu melkoisen jyrkäksi, pyhiä asuinsijoja kohti, pitkin
käytäväntapaisia, kivilevyillä laskettuja kujia, kunnes taaskin tukevan
portin alitse kuljettuamme joudumme katon alle ja saamme samota
puolihämäriä, hämäriä ja pilkkosen pimeitäkin käytäviä myöten, jotka
vilisivät punakauhtanaisia lamoja, joutuaksemme valtaisten puupilarien
kannattamalle lehterille, lopulta asettuen istumaan sen kapealle,
puukaiteen reunustamalle kuistille, jonka erottavat lehteristä mustat,
raskaat, jakinvillasta kudotut, alhaalta vaakasuorasti valkeiksi
sivellyt uutimet. Minulle oli varattu europalaiseen tapaan nojatuolikin,
ja olihan se hyvään tarpeeseen kolmetuntisten juhlamenojen aikana.
Siinä siis istuimme kuin katottoman teatterin toisella rivillä, saaden
kerrassaan oivallisen kuvan kaikesta mitä alhaalla kartanolla
esitettiin.
Kaikkialle, altaaneille ja katoille, oli kirjavapukuinen väkijoukko
ahtautunut; vanha korkea-arvoinen lama, joka on osottanut meille
paikkamme, arvioitsee yleisön 6,000:ksi. Vastapäätä sijaitsevalla
ylimmällä altaanilla istuu etumaisena Nepalin konsuli, nuori
luutnantti, päässä pyöreä kultaviiruinen musta lakki. Hän puhaltelee
savurenkaita paperossistaan ja on ainoa, joka sillä tavoin halveksii
paikan pyhää luonnetta. Pitkinä riveinä istuu sitte kaupungin
virkakunta, lehterillä alempana taasen vallassäätyiset naiset
loistavissa, helyisissä tamineissaan, kerrankin juhlan kunniaksi kaikki
kasvonsa pesseitä, jotta joutuu ihmeeseen näkemään vaaleita kasvoja
kuin meilläkin. Meidän kuistimme alle altaanille taasen on sulloutunut
suloiseen sopusointuun kaikenkarvainen rahvas, mikä hörppien teetä
mukana tuoduista puukupeista, mikä tuttavansa päästä täitä hävitellen
tai itse vuorostaan laskien sitä varten päänsä naapurin syliin.
Kuten kumpaisenakin edellisenä vuonna oli uudenvuodenjuhlalla nytkin
tavallista juhlallisempi leima, houkutellen yhä runsaammin
toivioretkeläisiä paikalle, sillä dalai-lama oli englantilaisten
Lhasaan samotessa paennut, ja tämä pelkuri paavi oleskeli nyt
halveksittuna Urgassa, Mongoliassa, jättäen maansa tunkeilevien
naapurien saaliiksi. Moni pyhiinvaeltaja valitsi nyt Lhasan asemesta
Tashi-lunpon, missä pantshen rinpotshe, Tshangin paavi, oli pysynyt
paikallaan maan ollessa vaarassa. Tashi-lama oli nyt Tibetin korkein
prelaatti, Lhasan paavin harhaillessa kodittomana pakolaisena,
syöstyänsä tuhansia kansalaisiaan surman suuhun, ensin vakuuttaen
heidät haavottumattomiksi.
Ylimmiltä kattosilloilta kajahti kumeita, pitkällisiä
torventoitotuksia; pari munkkia siellä puhalteli eriskummallisia
merisimpukoita, kutsuen juhlaan "gelugpan", keltaisten munkkien
veljeskunnan. Vinoon oikealta alkaa kaihtimien verhoamalta lehteriltä
kuulua näkymättömien laulajien kuoroveisuu, luoden mitä juhlallisimman
tunnelman. Lehterin yläpuolella on toinen, kartanolle päin avoin;
ainoastaan keskustaa kaihtaa punaviiruinen, keltaisesta silkistä tehty
esirippu, jonka alareunassa riippuu raskaita kultahetuleita. Esiripun
taakse ottaa paavi sijansa; hän on liian pyhä joutumaan täydellisesti
väkijoukon näkyviin; mutta jotta hän voipi itse katsella juhlamenoja,
on esiripussa pieni suorakulmainen aukko.
Ylhäisten lamain kulkue astuu lehterille, kantaen tashi-laman
ylipapillisia arvomerkkejä. Kunnioittava suhina valtaa kumartavan
yleisön, kun hänen pyhyytensä sitte verkalleen astelee paikalleen ja
istuutuu jalat ristissä parille pielukselle, jättäen vain kasvonsa
näkyviin esiripun aukosta. Hän näyttää nuorelta mieheltä; päässä on iso
keltainen hiippa, joka kuitenkin muodoltaan enemmän muistuttaa kypärää,
yllä keltainen silkkikauhtana, käsissään hän pitelee rukousnauhaa.
Hänen oikealla puolellaan istuu nuorempi veli, herttua Kung Gushuk,
isäntäni, kolmen muun maallisen herran keralla, vasemmalla taasen
valtioministeri Lobsang Tsundo Gjamtso, pikkuinen, pyylevä, kaljupää
kardinaali, ja tashi-laman opettaja sekä hänen kuuromykkä äitinsä, jota
olisin ajellun päänsä takia pitänyt miehenä, ellei minulle olisi toisin
sanottu. Heidän takanaan näkyy hämärässä suuri ryhmä ylhäisiä lamoja,
kaikki keltaisissa kauhtanoissa -- arkiväri on punainen. Heidän
ryhtinsä ja esiintymisensä on kauttaaltaan hienon ylimyksellistä.
Meidän katseemme kohtaavat toisensa usein; hänen pyhyytensä näyttää
tuntevan suurta harrastusta vieraitansa kohtaan. Jo ennen juhlamenojen
alkua oli hän lähettänyt puutarhaani erään laman tuomaan minulle
"tadahiksi" pitkän kaistaleen hienoa valkeata silkkiä, hänen
tervehdyksenänsä ja kohteIiaisuuden-osotuksenansa. Nyt useammat munkit
hiljaisesti kattoivat taakseni pöydäntapaiselle rahille herkullisen
valikoiman hedelmiä ja makeisia kukkuraisiin messinkikulhoihin ja
tarjoilivat paksua voiteetä, ilmottaen virkistykset pantshen rinpotshen
lähettämiksi. Kohdatessani hänen katseensa nousin nyt kumartamaan,
hänen nyökäyttäessään minulle ystävällisesti myhäillen.
Uskonnollisiin juhlamenoihin kuului useampia merkillisiä
naamiotansseja. Yhdentoista pääjumalan lipuilla tervehdittiin
suurlamaa, kukin niistä oman kantajansa pitelemänä; munkkien kulkue
kantoi saattueessa pyhiä temppeliastioita suitsutuksinensa,
jättiläismoinen soittokunta muokkasi vaskipasuuniansa, huilujansa,
rumpujansa ja symbaalejansa. Jäännöksenä muinaisen ajan ihmisuhreista
lienee ollut se meno, että arghamiksi nimitetty naamioittu olento
juhlallisen salaperäisen tanssin jälkeen valoi lehterin kiviportaille
maljallisen vuohenverta -- vaikka buddhalainen käsky kieltää
"sammuttamasta ainoatakaan elonkipinää". Tämä käsky ei kuitenkaan estä
munkkeja syömästä lihaakin, mutta silloin käyttäen tavallisia
teurastajia.
Bagtsham on nimeltään hirvittävään paholaisnaamioon kätkeytynyt
tanssija, joka ohjaa muuatta piiritanssia, ennen kuin korvia huumaavan
pärrytyksen lomissa sekä erään naispuolisen henkiolennon esittäjä että
kamaloiksi kummituksiksi pukeutuneet lamat suorittavat numeronsa,
tehden katselijoihin varsin valtaavan vaikutuksen. Toivioretkeläisten
keskessä tarjoilevat alemman luokan munkit ilmaiseksi teetä. _Panem et
circenses!_ Munkit tietävät, miten heidän on vaaliminen lampaitansa.
Mitäpä merkitsee haaskata joku jakinkuormallinen tiiliteetä kerran tai
kahdesti vuodessa, kun he itse elävät yksinomaan kansan kustannuksella
ja siitä pietarinpenningistä, mikä ehtymättömästi heruu temppeleihin
toivioretkeläisten masseista.
Lopuksi sytytettiin nuotio, jossa juhlallisin taikamenoin leimautettiin
tuhaksi pitkä paperisuikale. Tälle paperille oli kirjoitettuna kaikki
paha, mistä tahdottiin alkavana vuonna vapautua, kaikki häijyjen
demoonien kartettavat juonet ja vehkeet, samalla kun se edusti menneen
vuoden kärsimyksiä ja syntejä. Seisalleen nousseet katselijat puhkeavat
loppumattomaan riemuhuutoon -- nyt on paha voitettu ja mielissä rauha.
Kartanolle ahtautui sitte lamoja niin paljon kuin tanssimaan mahtui, ja
viimein yleisö hälisemättä ja tungeksimatta purkautui alas Shigatseen
takaisin.
Puutarhassa odottivat jo Lobsang Tsering ja Tsakiserkan. He olivat
tuoneet kokonaisen aasinkaravaanillisen muonavaroja hevosillemme --
kerrassaan kuukauden varaston, sekä paperiin käärittyinä 46 hopeatengaa
(noin 25 markkaa), jolla meidän heidän nähdäkseen piti ostaa lihaa,
koskapa tashi-lama tietenkään ei voisi olla missään suhteissa
elonkipinän sammuttamiseen. Ja lähettiläät ilmoittivat myös, että hänen
pyhyytensä odotti minua seuraavana aamuna kello yhdeksän! Illemmällä
saapui luokseni eräs virkamies huomauttamaan, että minua ei hakisi
kukaan audienssille; minun tuli vain itsestään saapua ison pääkäytävän
eteen -- sillä kiinalaiset voisivat muutoin saada epäilyksiä.
Valikoitsin Burroughs Wellcomen isosta matkarohtolasta erilleen kaikki
ne lääkkeet, joita saatoimme vielä itse tarvita; aluminiumista
valmistetut lääkelokerot monine hienoine sairaanhoitotarpeineen
kiillotettiin ja pullistettiin, ja koko komeus käärittiin Muhamed
Isan ostamaan keltaiseen silkkikankaaseen, aamulla ollakseen
ystävyydenlahjanani pantshen rinpotshelle.
Mutta tuo käyntini helmikuun 12. p:nä Labrangissa ja sitä seurannut
päivittäin uudistuva syventyminen 3,800 munkin luostarikaupungin
merkillisyyksiin ansaitsee oman lukunsa.