Jos mikä kohtaloksein jää,
Yks ystävä on mulla.
Hän nerokas on, ymmärtää.
Ei pettäjäks voi tulla.
Jos minne käyn, hän ainiaan
On läsnä, jakaa neuvojaan.
Niin jouduin tässä tuonnoisin
Ma naima-aatelmihin.
Hän huusi: mitä! varmaankin
Se päättyy — rukkasihin.
Ja näin kun kuljin epäillen,
Niin toinen vei sen tyttösen.
Niin silloin runon kirjoittaa
Ma aioin lohdukseni.
Hän ensi rivin nähdä saa:
Woi, viljon veljyeni,
Tuo tyhmää on, sua nauretaan!
Ma heitin runon unholaan.
Mä päätin rahaa kasvattaa
Ja mietin: tehas tuottaa.
Hän huus: et voittoa sa saa
Ja vararikko vuottaa!
Löin arkun kiinni, maljasen
Join kera viiniveikkojen.
Ma viran ottaa aattelin.
Hän neuvoi heti jälleen:
Saa siitä paljon huoltakin
Ja kiusaa elämälleen!
Ja siten siinä tuumattiin
Ja hakuaika loppui niin.
No, lausuin, ainiaaksi jää
Siis ystäväksein! — Tuosta
Hän heti riidan virittää —
Mun käski hiiteen juosta.
Sen aikaa oisin tehnyt mä,
Waan itse oon se ystävä!