Yön peitoss' on käapiö vuoressaan,
Hän takovi kultaista aarrettaan.
Se hehkuu, se kipinöi, vaalentuu.
Hän laulavi ilkeessä irvissä suu:
Pois lämmöstä, valosta ihmiset
On meidät vuorehen syössehet.
Noit' ylpeitä, ahnaita vihaamme nytl.
Ja kohta he kaikki on myrkytetyt!
Me kultaa taomme leiskuvaa;
Se heidät turmion valtaan saa.
Ja pohassa jyrkkien kuilujen
Se välkkyvi, vilkkuvi vietellen.
Se vetävi kummalla loistollaan
Yhä ihmistä puoleensa, povehen maan. —
Ja ihminen päivästä syöksyvi näin
Alas yötä ja kolkkoa kuoloa päin!
Kädest' urhon se puottavi miekan pois!
Mitä valat sen välkkeessä merkitä vois,
Mitä isien maa, mitä lempikin,
Mitä pyhyys Jumalan alttarin!
Se surmaa neitosen puhtauden,
Sydän uskonsa hukkaapi loistohon sen;
Ja nuorukaiselta pois se vie
Mitä iloa, lämpöä hänellä lie!
Oi, välkkyös, loistava metalli, oi!
Wih vasara, jymisten, jylisten soi!
Suku kurja joutuvi turmiohon,
Ja kerran taas maailma meidän on!
1861.