Ohi kuohujen, kuoleman kuljemme me
Laell' aaltojen hyrskysten,
Ja köyssä, touveissa laivamme
Soi vihurit vinkuen.
Me riennämme Suomen rantaa päin,
Pian riemuiten näemme sen,
Sydän kaihosta syttyvi, välkähtäin
Lyö salamat katseiden.
Kas, graniittikalliot tuossa on
Ne on kiveä Suomenmaan!
Niin tummat ne keskellä aallokon
Oi, paljaina seisoessaan.
Ne on synkkiä nyt kuni silloinkin,
Kun ne viimeksi nähdä sain.
Sadun synkän niistä mä tietäisin,
Jos kuulla sen mielit sa vain!
Kun Wäinämö helmahan aaltojen
Loi kerran Suomemme tään,
Helovirret ja koivujen seppelen
Kesäkukkien välkkynään,
Walon kirkkahan, kuusikon kaunihin,
Sinijärvemme saarineen,
Niin silloin kalliot täältäkin
Ne hymysi luojalleen.
Ja rannan kukkanen pyysi näin:
Oi, neito jos luonani ois,
Jos tulis hän hellien, tervehtäin,
Ja jos povelleen kuolla vois!
Hän saisi mun eloni keväimen,
Ja hän tuoksuni, loistoni sais,
Ja hän saisi mun silmäini kyynelen,
Mi päivässä kimmaltais!
Ja nuorelta maaltansa honka pyys:
Tue, nuorukaisjoukko, oi!
Tule, suuri on tuntoni kestävyys,
Ja myös latvani kestää voi!
Ja koivu: jos seisoa saisin vain
Luon' ihmisten asuntojen
Alas Iehtevät lehväni taivuttain,
Ja ihmistä hyödyttäen!
Ja järvi se huojutti laineitaan
Kuin loimusi illan koi:
Jos pääsisin nuoria keinuttamaan,
Joiss' sävelet lemmen soi!
Jos saisin ma aaltoni vierittää
Luo niittyjen vihreiden,
Ja kuvastaa tähkää heilivää,
Niin olisin onnellinen!
Ja tunturi kohotti rintaansa
Terässuonien paisuttamaa:
Jos saisin ma aarteeni tarjota
Kun on vaarassa kansa ja maa!
Jos saisin ma laatia alttarin
Joka kohoais korkeuksiin,
Ja ylhäälle jumalten ilmoihin
Kaikk' kantaa ihmiset niin!
Waan ääneti, kyynele poskellaan
On Wäinämö yksinään.
Luki kohtalon kirjaa hän hiljaa vaan. —
Rupes virtensä vierimään:
Sadat sydämet sinulle kerran lyö,
Lyö innosta leimuten,
Waan sentään on kohtalos niin kuni yö,
Maa nuori, armainen!
Sinä uinut siinä nyt. rannallas
Meren aaltojen neitonen!
Waan kerran sa heräjät kahleissas
Ja helmahan murheiden.
Wuossatoja vuotat sa vapauttas
Ja taistelet ääneti vain.
Oi, että sun surusi lohtua sais
Sun poikies lemmestä ain!
Waan jos sua kohtalos kauhistaa
Ja jos kuolla sun mielen ois,
Niin silloin meri sun niellä saa.
Ikikohtuunsa ijäksi pois. —
Mut ääneti honka on paikallaan,
Ja tunturit, järvetkin.
Wain rannikon kalliot vastaamaan
Käy mielin uhmaavin.
Meren sylihin heittäös meidät siis,
Sen hurjihin kuohuihin!
Jos nimettä kuolemme, siitä viis.
Ja keväättä, kukittakin!
Jos ihmisjalka ei painaakaan
Saa pintaamme — mitäpä tää!
Me vapaina seisomme, myrsky kun saa
Tai aallokko hymyää.
Ja kallio keskessä kuohujen
Ja myös tyynessä vapaa on,
Ja paljas ja tumma on muoto sen,
Laill' öisen aavikon.
Weri turhaan vuotanut siellä ei,
Ei Katkerat kyynelet,
Siell' etähä ihmisten polku vei,
Majat kaukan' on räuhaiset.
Wihamiehell sa saapuvan nähnyt et
Sun rintaasi musertamaan.
Ei tuttujas tuskan huokaukset,
Waan tiedä et toivostakaan
Ei kulkenut tappara kädessään
Sun luoksesi vihollinen,
Waan ei sinun luonasi lemmitäkään,
Ei huudeta taivaäsen!
Sä katselet tummana ylitse veen,
Näet aavaa, aavaa vain.
Sa katselet synkkänä korkeuteen,
On kylmiä tähdet ain.
Ja ijäti keskessä kuohujen
Noin autio, synkkä sä oot. —
Sa, Suomeni, valitsit parhaiten.
Sua taivahat siunatkoot!
1860.