Kun välkkyvä kulkevi kulkuaan
Luo laineille hopeasillan, —
On metsä korkea aatteissaan
Ja uneksii sylissä illan.
Wene lähestyy, hiljaa keinuen,
Nyt tupaa, mi salmen on suulla,
Soi sävelet siitä helkkyillen,
Soi nurmikon keijujen kuulla:
"Oi luoksemme, Jeesus Kristus, jää
Sun armohos turvaamme aina,
Nyt ilta jo seutuhun leviää,
Waan suojassas surut ei paina!"
Kuu hymyää hopeahohteessaan,
Tuvan ikkunall' loistaa tuli, —
Sävel virren häipyvi, hiljaa vaan
Se ilmojen soittoon suli.
1859.