On luonto raivoissaan. Syys synkkä nyt
Maan rintaan ahneesti on iskenyt,
Ja kuolon-kylmää hurjaan läähättäin.
Siit': imee suven sulon, hengen näin,
Kuin vdren-imijä, ja uhrit tään
Luo kavalasti lumeen pehmeään.
Nyt meri ulvoo; sillä taivaan tuon,
Mi kesä-illan'kullat siihen luo
Ja rauhaisna sen syliss' uinuaa
Pois riistäis syksy, turhaan huutaa saa
Se armastaan, ja turhaan aaltoihin
Ne pyytää — syöksyin surmankuiluihin.
Kas, tammi taisteieepi rannallaan
Se tummanvihreätä kruunuaan
Wain turhaan puistaa, nostaa suuttuen
Käs'vartiaan esteeks myrskyvoimien.
Ne pilkkaa uhkausta väkevän
Ja kuihduttaa sen puvun vihreän.
Ja kukka näkee suurten kohtalon,
Mut armoa ei pyydä, tyyni on,
Se kyynelkuvun kääntää maata päin,
Waan myrsky näkee sen, ja rakein, jäin
Sen ruskii esille, ja kuolemaan
Niin puhtaus, kauneus, tuoksu taltataan.
Jää muistomerkiks' vehryt honka vaan
Ja meri tyyntyy kuohusoitelmaan.
Nyt myrsky työns' on tehnyt, levon saa,
Ja kaikki pilvet kiitävät halkeaa —
Ja tähtitaivas katsoo ikuinen
Waan mykkäin erämaitten puolehen.