Kimaltaa tähdet taivahan ja tummui metsä, maa,
Ja hongan partaa vihreää jääkyynel kaunistaa.
Niin hiljainen ja kaamea on nummi luminen.
Wain karhu, susi jouluaan viettääpi helmass' sen.
Waan silloin raskaat askeleet saa metsän kaikumaan.
Ken tänne; kauvas kylästä, pois yksin joutuikaan!
Ken hongan rauhaa häiritsee ja tuulta jäätävää.
Ken tohtii lumen timantit suliksi hengittää?
On Suomen sodan viimeisen soturi vanha hän,
On varjo urho-»aikojen, laps' ajan synkeän,
Waan ylhä hän ja lämmin on, ja minne katsahtaa
Niin nietos kiiltää, honkakin se tekee kunniaa.
Hän istuu sammalkivelle; pää painuu valkoinen
Niin kaunihisti aatteissaan, soi huoju honkien,
Ja kyynel vierii poskelle, vaan silmä riemuisaan
Se katsoo juhlaa tähtiyön ja hiljaisuutta maan.
Hän puhun: "Sua tervehdin, sä sydämein morsian,
Sa tumma honka, kaunis yö tään nummen hohtoisan.
Ma tunnen maani, tunnen sun, vaan tokko sinäkin
Minussa urhosulhos näät näin hapsin harmajin?
Oi, kauvan siit' on, tämmöisen kun yön mä nähdä sain.
ma vanhenin ja kalpenin — ja ikinuor' oot vain!
Niin kaunis, nuor' kuin silloin kun tartuin miekkahan,
Kun suukoin kuumin multa veit sä veren palavan.
Niin kauvan, kauvan siitä on; on saatu mieli uus,
On suvun uuden huostassa nyt Suomen vastaisuus.
Ei toista heidän ole vain; tie minne kulkekoon,
Niin Oravaisten kentällä ma muistoissani oo!
Ma suvun uuden joukossa oon ollut äskettäin,
Ja toivon, onnen elpyvän mä Suomen maassa näin.
Waan vielä, Suomen talvi-yö, sua nähdä kaipasin,
Sun kunniakses itkeä kuin muinen taistelin."
Niin puhuu — hiljaa hymyillen hän katsoo armastaan,
Maat' isien, mi kauniina on juhlapuvussaan.
Hän katsoo — vierii silmästään jo kyynel kaunoinen,
Kuin kaikki elinvoimans' ois sulanut loistoon sen.
"Sun valoa, järves, metsäsi mun lumos loistollaan.
Oi kiitos, Herra, että mä myös täällä kuolla saan.
Ma Suomen valkorinnoille saan käydä uinumaan.
Kuin muinen pyssy uupunut lepoa saadakseen.
Ja metsä ympärilläni on muistomerkkinäin
Mut vanhan harmaan soturin mi oudoksi jo jäin,
Ja juhlavirren hongisto se laulaa haudallain
Yö vaipan heittää. — Suojassa oo Herran, maani, ain!"
Ei puhunut hän enempää; hän turkkiin kietoutuu
Ja vaipuu uneen ikuiseen kuin lapsi hymysuu.
Waan hänen kuolinvuoteellaan on metsä kimmeltäin
Ja oksat vihreet välkkyy lailla joulukynttiläin.
1850.