Kalvas varjo muinaisuuden, linna aikain menneiden,
Murhemielin pääsi nostat, vetten yli silmäten.
Merkki haudan, johon monet vuosisadat käyneet on
Päänsä raskaan painaaksensa — eikä päässeet lepohon.
Rantaas, muinen ylpeillä, aalto pesee vaikertain,
Ja niin kummallisna kaikuu laulu syvä aatteissain.
Tähti-yössä taivahilta ala» katsoo ijäisyys
Kuink' on pieni ihmis-aatos, ihmistöiden kestävyys.
Hautalaulus aalto laulaa lyöden hiekkarantamaa.
Kuolinsoihdun lailta kuukin nousee tumman metsän taa.
Kilpes murrettiin, ja heikko, aseeton sa olet nyt.
Sulle muiston kaihokyynel enää vain on vierinyt.
Kenen lempeä ei sentään syttäis muuris murretut!
Oothan nähnyt Suomen nousun, välkkeessä sen hohtanut.
Nähdä sait sa maamme, synkän ensi valon koittehen
Autioilla rannoillamme ristin työtä puoltaen.
Ensi oraat sait sa nähdä maamme kyntämättömän.
Warjelit niit' aina lailla voitonvarman, kestävän.
Suomen kaunehimmat muistot luovat sulle seppelen,
Jossa kajastuupi valo, la'it uskon, oikeuden.
Olit kilpi, olit miekka — määräsi ol' ihanaa.
Woiton tähden riemuin annoit teräskintaas musertaa.
Kivet kaatui, teräs ruostui, mutta käsi, ken sun loi,
Yhä johtaa kansain töitä, ijäti sen tehdä voi.
1857.