Billot jatkoi:
»6. Laki on yleisen tahdon ilmaus...»
Billot pysähtyi, kohotti juhlallisesti kätensä ja jatkoi:
»Ystävät, veljet, kansalaiset, ihmiset, kuunnelkaa tarkoin!
Kaikilla ranskalaisilla on oikeus joko henkilökohtaisesti tai
edustajiensa välityksellä ottaa osaa lainsäädäntöön...»
Ja korottaen ääntänsä, niin ettei tavuatakaan menisi hukkaan, hän
jatkoi:
»Laki on sama kaikille, sekä niille, joita se suojaa, että niille,
joita se rankaisee.»
Ja entistäkin kaikuvammalla äänellä hän lisäsi:
»Kaikki kansalaiset ovat sen edessä tasa-arvoisia, ovat siis samalla
tavalla oikeutetut kaikkiin julkisiin arvoihin, virkoihin ja toimiin
_kykyjensä_ mukaan, etuoikeuksina vain heidän _kuntonsa_ ja heidän
_lahjakkuutensa_.»
Kuudes pykälä sai osakseen yksimielisen hyväksymisen.
Billot siirtyi seitsemänteen.
»Ketään ei saa syyttää, pidättää tai vangita muissa kuin lain
määräämissä tapauksissa ja silloinkin vain sen säätämien muotojen
mukaan. Ne, jotka yllyttävät, panevat toimeen tai antavat panna
toimeen omavaltaisia määräyksiä, saavat rangaistuksen. Mutta
kansalaisen, joka lain mukaan haastetaan tai vangitaan, on heti
toteltava. Hangoittelu on rangaistuksen alainen teko.
8. Laki saa tuomita vain ehdottoman välttämättömiin rangaistuksiin
eikä ketään saa tuomita muun kuin ennen rikosta säädetyn ja julkaistun
lain mukaan.
9. Koska jokaista on pidettävä syyttömänä siihen asti kun hänet on
julistettu syylliseksi, ja jos on välttämätöntä pidättää hänet,
kieltäköön laki jyrkästi kaikkinaisen kovuuden, mikäli siihen ei ole
turvauduttava hänen pakonsa estämiseksi.
10. Ketään ei saa vainota hänen mielipiteittensä, ei edes
uskonnollisten, takia, elleivät ne häiritse lain säätämää järjestystä.
Ajatusten ja mielipiteitten vapaa esittäminen on ihmisen
kallisarvoisimpia oikeuksia. Jokainen kansalainen voi siis vapaasti
puhua, kirjoittaa ja julkaista, kuitenkin sillä ehdolla, että he
lain säätämissä tapauksissa joutuvat vastaamaan tämän vapauden
väärinkäytöstä.
12. Ihmis- ja kansalaisoikeuksien turvaaminen vaatii julkista
valtaelintä. Tämä valta on siis perustettu kaikkien hyödyksi eikä
niiden erikoiseduksi, joiden käsiin se on uskottu.
13. Tämän julkisen vallan ylläpitämiseksi ja hallintokuluja varten on
yleinen verotus välttämätön. Verotus on jaettava kaikkien kansalaisten
osalle kunkin tulojen mukaan.
14. Jokaisella kansalaisella on oikeus joko henkilökohtaisesti tai
edustajiensa välityksellä todeta yleisen verotuksen tarpeellisuus,
myöntää se, tarkata sen käyttöä ja määrätä sen suuruus, jakotapa,
periminen ja pätevyysaika.
15. Yhteiskunnalla on oikeus vaatia jokaiselta julkiselta
virkamieheltä tilintekoa hallintotoiminnastaan.
16. Yhteiskunta, jossa ihmisoikeuksia ei ole turvattu tai
hallitusvalta ei ole tarkoin määritelty, on vailla perustuslakia.
17. Koska omistusoikeus on pyhä ja loukkaamaton, ei keltään voida sitä
riistää paitsi milloin yhteinen etu laillisen toteamisen mukaan sitä
vaatii ja silloinkin vain ehdolla, että taataan oikeudenmukainen,
ennakolta arvioitu korvaus.
Ja nyt», jatkoi Billot, »nyt seuraa näiden periaatteiden sovellutus.
Kuunnelkaa, veljet, kuunnelkaa, kansalaiset, ihmiset, jotka tämä
oikeuksien julistus on tehnyt vapaiksi, kuunnelkaa!»
»Hiljaa, vaiti, kuunnelkaamme!» huudahti parikymmentä ääntä
väkijoukosta.
Billot jatkoi:
»Koska kansalliskokous haluaa rakentaa Ranskan hallitusmuodon niille
periaatteille, jotka se on tunnustanut ja julistanut, poistaa se
peruuttamattomasti kaikki laitokset, jotka ovat loukanneet oikeuksiin
perustuvaa vapautta ja tasa-arvoisuutta...»
Billotin jatkaessa muuttui hänen äänensävynsä vihaiseksi ja uhkaavaksi.
»Ei ole enää aatelistoa, ei pääriyttä, ei perittyjä arvoja, ei
arvonmerkkejä, ei läänityshallitusta, ei perintönä kulkevaa
tuomarinvaltaa, ei niitä arvoja, nimityksiä tai etuoikeuksia, jotka
johtuvat läänityslaitoksesta, ei ritarihuonetta, ei niitä järjestöjä
tai kunniamerkkejä, jotka vaativat aateliskirjeen tai edellyttivät
ylhäisen syntyperän, ei muuta ylemmyyttä kuin se, joka koituu valtion
julkisille toimihenkilöille, kun he virkaansa hoitavat.
Julkiset toimet eivät ole enää perittäviä eivätkä lahjuksien varassa.
Millään kansanluokalla tai kellään yksityisellä ei ole muuta
etuoikeutta kuin oikeus, joka on yhteinen kaikille ranskalaisille.
Ei ole enää valan tehneen ammattilaisen arvoja, ei ammattikuntia eikä
ammattipakkoa.
Lopuksi laki ei tunnusta luostarilupauksia eikä muitakaan sitoumuksia,
jotka sotivat luonnollisia oikeuksia ja hallitusmuotoa vastaan...»
Billot vaikeni.
Häntä oli kuunneltu uskonnollisen hartaasti ja ääneti.
Ensimmäistä kertaa kansa sai kummakseni kuulla, että sen
oikeudet tunnustettiin, julistettiin kirkkaassa päivänvalossa,
auringonpaisteessa, kaikkia valtiaan kasvojen edessä, jolta se
ikimuistoiset ajat oli hiljaisuudessa rukoillut tätä luonnollista
perustuslakia, jonka se oli saanut vasta vuosisataisen orjuuden,
kurjuuden ja kärsimysten jälkeen!
Ensimmäistä kertaa ihminen, todellinen ihminen, johon yksinvallan
rakennus, aatelisto oikealla, papisto vasemmalla puolellaan, oli
nojannut kuusisataa vuotta; ensimmäistä kertaa työmies, käsityöläinen,
maanviljelijä tunsi voimansa, arvioi kykynsä, selvitti itselleen
paikan, joka hänellä oli maan päällä, mittasi varjon, jonka hän loi
auringossa maahan, eikä tämä tunnustus tullut sille jonkun mielihaluaan
noudattavan ylhäisen herran taholta, vaan vertaisen miehen suusta!
Ja kun Billot lausuttuaan sanat: »laki ei tunnusta luostarilupauksia
eikä muitakaan sitoumuksia, jotka sotivat luonnollisia oikeuksia
ja hallitusmuotoa vastaan», kun hän nämä sanat lausuttuaan päästi
huudon, joka oli vielä niin uusi, että se tuntui rikolliselta:
»Eläköön kansa!» kun hän levittäen molemmat kätensä painoi rintaansa
vasten, veljelliseen syleilyyn, pormestarin vyöhytnauhan ja kapteenin
olkalaput, niin, vaikka tämä pormestari oli vain kaupunkipahaisen
pormestari ja tämä kapteeni vain vaivaisen talonpoikaisjoukon
päällikkö, niin tämä periaate, jonka edustajat olivat näin
vähäpätöisiä, vaikutti silti suurelta ja kaikki suut toistivat huutoa:
»Eläköön kansa!» Kaikki sylit aukenivat ja sulkeutuivat yhteiseen
syleilyyn, kaikki sydämet sulivat yhdeksi ainoaksi sydämeksi, kaikki
erikoisharrastukset muuttuivat yhteiseksi uhraavaisuudeksi.
Tämä oli niitä kohtauksia, joista Gilbert oli puhunut kuningattarelle
ja joita kuningatar ei ollut ymmärtänyt.
Billot astui isänmaan alttarilta riemuitsevan ja yksimielistä
hyväksymistä huutavan joukon keskelle.
Villers-Cotteretsin soittokunta, johon naapurikylien soittokunnat
olivat yhtyneet, aloitti heti veljeysliittojen sävelen, jota
tavallisesti laulettiin häissä ja ristiäisissä: _Missä on olla parempi
kuin perheen keskuudessa?_
Tästä hetkestä alkaen Ranska oli todella muuttumassa yhdeksi isoksi
perheeksi. Tämän hetken jälkeen uskonnollinen vihamielisyys sammui ja
maakuntain väliset ennakkoluulot lakaistiin pois. Ranskalle tapahtui
mikä kerran tapahtuu koko maailmalle: maantiede sai surmansa, ei ollut
enää vuoria, ei jokia ei esteitä ihmisten välillä, oli vain yksi kieli,
yksi isänmaa, yksi sydän!
Tämä yksinkertainen sävel, jolla koti moinen oli ottanut vastaan
Henrik IV:n ja jolla kansa nyt tervehti vapautta, aiheutti hillittömän
karkelon, joka tuokiossa laajeni loputtomaksi ketjuksi ja vyörytti
eläviä renkaitaan torin keskeltä siitä lähtevien katujen peräpäähän
saakka.
Sitten katettiin pöytiä porttien eteen. Rikas tai köyhä, kukin toi
annoksen, omenaviinipuolikkaan tai oluthaarikan, viinipullon tai
vesikulhon ja koko kansa otti osaa tähän suurateriaan Jumalaa ylistäen.
Kuusituhatta kansalaista aterioi saman pöydän ääressä, veljeyden pyhän
pöydän ääressä!
Billot oli päivän sankari.
Auliisti hän antoi osan tästä kunniasta pormestarille ja Pitoulle.
On tarpeetonta mainita, että karkelossa Pitou keksi keinon, kuinka sai
tarjotuksi kätensä Catherinelle.
Tarpeetonta on niinikään mainita, että ruokapöydässä Pitou keksi
keinon, kuinka pääsi istumaan Catherinen viereen.
Mutta tyttö-poloinen oli alakuloinen. Aamupäivän ilo oli kadonnut
niinkuin raikas, hymyilevä aamurusko haihtuu puolipäivän
myrskyvihureihin.
Taistellessaan apotti Fortierin kanssa ja julistaessaan ihmisoikeudet
hänen isänsä oli uhmannut papistoa ja aatelistoa; se uhma oli sitäkin
hirveämpi kuin se tuli alhaalta päin.
Catherine oli ajatellut Isidoria, joka ei ollut enää mitään muuta kuin
kuka tahansa toinen mies.
Hän ei kylläkään piitannut Isidorin arvonimestä, säädystä eikä
varallisuudesta, hän olisi rakastanut Isidoria, vaikka tämä olisi ollut
vain yksinkertainen talonpoika, mutta hänestä tuntui, että tätä nuorta
miestä oli kohdeltu väärin, epähienosti, julmasti. Hänestä tuntui
lisäksi, että hänen isänsä riistäessään varakreiviltä kaikki tämän
arvonimet ja etuoikeudet oli karkoittanut nuorukaisen ikiajoiksi hänen
läheltään sen sijaan että olisi tuonut hänet lähemmäksi.
Messusta ei puhuttu enää sanaakaan. Apotti Forteille miltei suotiin
anteeksi hänen vastavallankumouksellinen purkauksensa. Mutta kun
hän seuraavana päivänä astui miltei tyhjään luokkahuoneeseensa,
oivalsi hän, minkä kolauksen hänen kansanomaisuutensa oli saanut
Villers-Cotteretsin isänmaallisten vanhempien silmissä sen johdosta,
että hän oli kieltäytynyt toimittamasta messua isänmaan alttarilla.