Apotti Fortier antaa uuden todistuksen vastavallankumouksellisesta
mielialastaan
Seuraavana sunnuntaina jo kello viisi aamulla Villers-Cotteretsin
asukkaat heräsivät rummunpärinään, joka melusi vallan mielettömästi.
Minun mielestäni ei mikään ole inhoittavampaa kuin herättää tällä
tavalla kaupungin asukkaat, joiden enemmistö miltei aina, se täytyy
sanoa, mieluummin nukkuisi yönsä kaikessa rauhassa ja käyttäisi
nukkumiseen ne seitsemän tuntia, jotka kansanomaisen terveysopin mukaan
ovat välttämättömiä ihmiselle, jotta hän säilyisi ruumiillisesti
hyvinvoipana ja henkisesti virkeänä.
Mutta kaikkina vallankumouskausina käy samalla lailla ja kun kerran
astutaan niihin edistyksen ja levottomuuksien ajankohtaan, täytyy
tyynesti unikin panna niiden uhrausten joukkoon, jotka itsekukin on
velvollinen isänmaalle tekemään.
Tyytyväiset ja tyytymättömät, isänmaanystävät ja aristokraatit,
lyhyesti, kaikki Villers-Cotteretsin asukkaat herätettiin siis
sunnuntaina lokakuun 18 p. 1789 kello viisi aamulla.
Juhlamenojen piti alkaa vasta kello kymmenen, mutta viisi tuntia ei
suinkaan ollut liian pitkä aika panna kuntoon, mikä vielä oli kesken.
Iso lava oli jo kymmenen päivää seissyt torin keskellä, mutta tämä
lava, jonka nopea kohoaminen todisti rakentajien intoa, oli niin
sanoaksemme vasta muistopatsaan luuranko.
Täksi muistomerkiksi oli suunniteltu isänmaalle pyhitettyä alttaria,
jonka ääreen apotti Fortier oli enemmän kuin kaksi viikkoa sitten
kutsuttu lukemaan messu lokakuun 18 päivänä, sen sijaan että lukisi sen
kirkossa.
Mutta jotta tämä muistomerkki saataisiin vastaamaan kahdenlaista
arvoaan, hengellistä ja yhteiskunnallista, oli koko kunnan rikkauksia
veroitettava siihen tarkoitukseen.
Meidän täytyy myöntää, että jokainen olikin auliisti tarjonnut
rikkauksistaan tätä suurta juhlaa varten: kuka oli lahjoittanut maton,
kuka alttariliinan, yksi silkkiverhot, toinen pyhimystarinaa esittävän
taulun.
Mutta koska lokakuussa sää yleensä on kovin epävakainen ja ilmapuntari
harvoin osoittaa kaunista ilmaa Skorpionin merkeissä, ei kukaan ollut
tuonut lahjaansa ennakolta, vaan jokainen oli odottanut juhlapäivää
kantaakseen silloin roponsa esille.
Aurinko nousi kello puoli seitsemän, kuten sen tapa on tähän
vuodenaikaan, ennustaen säteittensä helakkuudella ja hehkulla sellaista
kaunista syyspäivää, jota toisinaan voi verrata kevään ihanimpiin
päiviin.
Kello yhdeksältä aamulla isänmaan alttari oli vaatetettu uhkealla
Aubusson-matolla, joka puolestaan oli verhottu pitsein koristetulla
vaatteella. Ylinnä oli taulu, joka kuvasi Johannes Kastajaa
saarnaamassa aavikolla. Taulun yläpuolella kaartui samettinen,
kultaripsinen telttakatto, josta riippuivat uhkeat, kirjaillut verhot.
Juhlamessussa tarpeelliset välineet oli tietenkin kirkon toimitettava
paikalle. Siitä puolesta ei siis kukaan huolehtinut.
Lisäksi oli jokainen kansalainen — niinkuin Kristuksen ruumiinjuhlankin
aikana on tapana — ripustanut porttinsa pieleen tai talonsa päätyyn
muratein koristettuja hursteja tai seinävaatteita, joihin oli ommeltu
kukkia tai henkilökuvia.
Kaikki Villers-Cotteretsin ja lähiseudun nuoret tytöt valkoisissaan,
uumilla kolmivärivyöhyt ja kädessä vihreä oksa, oli määrätty
ympäröimään isänmaan alttaria.
Messun jälkeen piti miesten vannoa vala hallitusmuodolle.
Villers-Cotteretsin kansalliskaarti, joka oli seissyt aseissa kello
kahdeksasta saakka, odotti naapurikylien kunnalliskaarteja ja vaihtoi
tervehdyksiä sitä mukaa kuin ne saapuivat.
On sanomattakin selvää, että kärsimättömimmin odotettiin Haramontin
kansalliskaartin tuloa.
Oli näet levinnyt huhu, että Pitoun toimesta ja kuninkaallisen
anteliaisuuden turvin ne kolmeneljättä miestä, jotka muodostivat
kaartin, ynnä heidän päällikkönsä Ange Pitou esiintyisivät oikeissa
asetakeissa.
Mestari Dulauroyn työhuoneet olivat koko viikon olleet täynnä kansaa.
Ulkona ja sisällä oli tungeskellut uteliaita katselemassa kymmenen
työmiehen valmistelevan tätä jättiläistilausta, jonka vertaista ei
Villers-Cotteretsissa ollut miesmuistiin nähty.
Viimeinen univormu, kapteenin — sillä Pitou oli vaatinut, että
hänen pukunsa tekoon ryhdyttäisiin vasta kun toisten olisivat
valmiit — viimeinen asetakki annettiin sopimuksen mukaan omistajalle
lauantai-iltana minuuttia vailla kaksitoista.
Sopimuksen mukaan Pitou niinikään suoritti silloin viimeistä ropoa
myöten viisikolmatta louisdoria herra Dulauroylle.
Kaikki tämä oli omiaan herättämään hälyä piirikunnan keskuksessa, ei
siis ollut kumma, että mainittuna päivänä Haramontin kansalliskaartia
odotettiin kärsimättömästi!
Täsmälleen kello yhdeksän alkoi Largny-kadun päästä kuulua
rummunpärinää ja huilun vihellystä. Ilmoille kajahti voimakas ilon
ja ihailun kirkaisu ja kaukaa näkyi Pitou valkoisen ratsunsa — tai
oikeammin luutnanttinsa Désiré Maniquetin valkoisen ratsun — selässä.
Haramontin kansalliskaarti osoittautui ennakkomainettansa paremmaksi —
mikä ei useinkaan ole laita asioitten, joita on saanut kauan odottaa.
Muistettakoon sitä riemua, jonka samainen kaarti herätti, kun sen
ainoana univormuna oli vain kolmeneljättä samanlaista hattua ja Pitoun
eroitti kaartilaisesta vain kaski ja tavallinen ratsuväen sapeli.
Voi siis kuvitella, mikä sotilaallinen ryhti oli nyt näillä Pitoun
kolmellaneljällä miehellä, joiden yllä oli oikeat asetakit ja
sotilashousut, ja kuinka keikarimainen asento heidän päälliköllään,
jonka pikku hattu oli kallellaan toiselle korvalle, kaulalaatta
rinnalla, »kissankäpälät» olkapäillä ja miekka kädessä.
Largny-kadulta Lafontaine-aukiolle asti kuuluikin yhtämittaista
ihailunsorinaa ja huutoja.
Täti Angélique ei ollut laisinkaan tuntea veljenpoikaansa. Hän oli
sotkeutua Maniquetin valkoisen ratsun jalkoihin yrittäessään katsella
Pitouta ihan läheltä.
Pitou heilautti miekallaan majesteetillisen tervehdyksen ja lausui
juhlallisella äänellä, joka kantoi parinkymmenen askeleen päähän:
»Hyvää päivää, madame Angélique!»
Moinen kunnioittava tervehdys musersi tämän ikäneidon niin kokonaan,
että hän astui kolme askelta taaksepäin, kohotti kätensä, ja huudahti:
»Voi, tuota poika-poloista! Onni on pannut hänen päänsä sekaisin! Hän
ei tunne enää tätiään!»
Huomautukseen vastaamatta Pitou ajoi majesteetillisesti ohi ja
sijoittui isänmaan alttarin kupeella kunniapaikalle, joka oli varattu
Haramontin kansalliskaartille, ainoalle täysissä varustuksissa
esiintyvälle joukolle.
Perille päästyään Pitou hypähti maahan ja uskoi hevosensa eräälle
katupojalle, joka tästä toimesta sai uhkealta kapteenilta kuusi
hohtavaa hopearahaa.
Viittä minuuttia myöhemmin tämä tapahtuma kerrottiin täti Angéliquelle,
joka päivitteli:
»Mutta se poika-parka on siis miljoonamies?»
Sitten hän jatkoi hiljaa:
»Olinpa aika höperö, kun riitaannuin hänen kanssaan. Tädit perivät
veljenpoikansa...»
Pitou ei kuullut tätä päivittelyä eikä tätä mietelmää. Pitou oli
yksinkertaisesti ihan haltioissaan.
Niiden nuorten tyttöjen joukossa, joiden uumilla oli kolmivärinen
vyöhyt ja kädessä vihreä muratinoksa, hän oli huomannut Catherinen.
Catherine oli vielä kalpea vastikään kestetyn sairautensa jäljiltä,
mutta kauniimpi kuin kukaan toinen, joka upeili terveen raikkaassa
kukoistuksessa.
Catherine oli kalpea, mutta onnellinen, sillä tänä aamuna hän oli
löytänyt kirjeen ontosta piilipuusta — Pitoun huolenpidon tuloksena.
Pitou-poloisella oli aikaa kaikkeen, kuten olemme jo maininneet.
Kello seitsemältä aamulla hän oli muun puuhan lomassa käväissyt
muori Colomben luona. Neljänneksen yli seitsemän hän oli ehtinyt
panna kirjeen onttoon piilipuuhun. Kello kahdeksan hän oli täydessä
univormussa astunut kolmenneljättä miehensä etunenään.
Hän ei ollut nähnyt Catherinea sen jälkeen kuin oli jättänyt hänet
maatilan sairasvuoteelle, ja sanomme toistamiseen, että tyttö oli hänen
mielestään niin kaunis ja niin onnellinen, että hän vallan haltioitui
hänet nähdessään.
Catherine viittasi hänet luoksensa.
Pitou silmäili ympärilleen todetakseen, että viittaus tarkoitti häntä.
Catherine hymyili ja uudisti kehoituksensa.
Ei ollut enää tilaa erehtymiselle.
Pitou työnsi miekan tuppeen, otti sirosti kolmikolkkahatun käteensä ja
lähestyi paljain päin nuorta tyttöä.
Kenraali Lafayetten edessä Pitou olisi yksinkertaisesti vain nostanut
kätensä hatun reunalle.
»Ah, herra Pitou», sanoi Catherine, »en ollut sinua tunteakaan! Hyvä
jumala, kuinka asetakkisi pukeekaan sinua!»
Sitten hän kuiskasi:
»Kiitos, kiitos, rakas Pitou! Voi, kuinka hyvä sinä oletkaan ja kuinka
minä pidänkään sinusta!»
Ja hän tarttui kansalliskaartin kapteenin käteen ja puristi sitä
omassaan.
Pitoun silmissä musteni, hattu putosi maahan hänen vapaana olevasta
kädestään ja rakastunut poika-poloinen olisi kukaties vaipunut
polvilleen hatun viereen, ellei samassa Soissons-kadulta päin olisi
kuulunut kovaa meteliä, uhkaavien huutojen säestämänä.
Mikä tämän hälinän aiheuttikin, Pitou käytti hyväkseen tätä
välikohtausta tointuakseen hämmennyksestään.
Hän riuhtaisi kätensä Catherinen käsistä, sieppasi hattunsa ja kiiruhti
kolmenneljättä miehensä etunenään huutaen: »Aseihin!»
Kertokaamme nyt, mikä oli aiheuttanut tämän kovan metelin ja nämä
uhkaavat huudot.
Tiedämme jo, että apotti Fortier oli määrätty pitämään liittomessu
isänmaan alttarilla ja että pyhät astiat ja muut jumalanpalveluksen
koristukset, kuten risti, viirit ja kynttilänjalat, piti tuotaman
kirkosta torin keskelle pystytetyn uuden alttarin varusteiksi.
Pormestari de Longpré oli saanut hoitaakseen tämän puolen
juhlallisuuksista.
Kuten muistamme, oli herra de Longpré jo kerran ennenkin asioinnut
apotti Fortierin kanssa, silloin kun Pitou kenraali Lafayetten antama
valtakirja kädessä oli aseellisen voiman turvin anastanut apotti
Fortierin pidättämät aseet. [Kts. _Ange Pitou_. 36. luku.]
Herra de Longpré siis tunsi, kuten kaikki kaupunkilaiset, apotti
Fortierin luonteen ja tiesi, että tämä oli lujatahtoinen itsepäisyyteen
asti, ärtyisä väkivaltaisuuteen saakka.
Hän aavisti, että apotti Fortier muisti vielä hyvin hänen
esiintymisensä mainitussa asejutussa.
Sen vuoksi hän tyytyikin, käymättä henkilökohtaisesti apotti Fortierin
puheilla ja käsittelemättä kysymystä maallisen ja hengellisen vallan
välisenä asiana, hän tyytyikin, kuten sanottu, lähettämään tälle
kunnianarvoiselle Jumalan palvelijalle juhlan ohjelman, jossa oli m.m.
seuraavat kohdat:
»IV. Herra apotti Fortier pitää messun isänmaan alttarilla;
messutoimitus alkaa kello kymmenen aamupäivällä.
V. Herra apotti Fortierin toimesta siirretään pyhät astiat ja muut
jumalanpalveluksessa tarvittavat koristukset Villers-Cotteretsin
kirkosta isänmaan alttarille.»
Maistraatin sihteeri itse oli vienyt tämän ohjelman apotti Fortierille.
Apotti oli lukenut sen pilkallisen näköisenä ja vastannut äänellä, joka
kuulosti samanlaiselta kuin oli hänen ilmeensäkin:
»Hyvä on.»
Kuten olemme nähneet, oli isänmaan alttari saanut jo kello yhdeksäksi
mattonsa, verhonsa, liinansa ja taulunsa, joka kuvasi Johannes Kastajaa
pitämässä erämaasaarnaansa.
Puuttuivat enää vain kynttilänjalat, sakramenttikaappi, risti ja muut
jumalanpalveluksessa tarvittavat esineet.
Kello tuli puoli kymmenen eikä näitä esineitä ollut vieläkään tuotu.
Pormestari hermostui.
Hän lähetti sihteerinsä kirkkoon tiedustelemaan, joko pyhien astioitten
kuljetusta puuhattiin.
Sihteeri palasi ja ilmoitti, että kirkon ovet olivat kaksinkertaisessa
salvassa.
Sihteeri lähetettiin suntion luokse, joka tietenkin oli saanut
tehtäväkseen esineitten kuljetuksen. Suntio istui huoneessaan jalka
jakkaralla ja hänen kasvonsa olivat vääntyneet kuin rienaajan
riivaamalla.
Suntio-parka oli nyrjäyttänyt nilkkansa.
Sihteeri lähetettiin kiireesti lukkarien luo.
Molemmat olivat huonossa kunnossa. Toinen oli ottanut oksennus-, toinen
ulostuslääkettä. Lääkkeet olivat vaikuttaneet ihmeellisesti ja molemmat
potilaat toivoivat paranevansa ennalleen parissa päivässä.
Pormestari alkoi epäillä salajuonta. Hän lähetti sihteerinsä apotti
Fortierin luo.
Apotti Fortier oli samana aamuna saanut leinikohtauksen ja hänen
sisarensa pelkäsi leinin pian siirtyvän hänen mahaansa.
Herra de Longpré ymmärsi nyt kaikki. Apotti Fortier ei ainoastaan
kieltäytynyt pitämästä messua isänmaan alttarilla, vaan oli lisäksi
tehnyt suntion ja lukkarit työhön kykenemättömiksi ja sulkemalla kaikki
kirkonovet esti ketään muutakaan pappia, mikäli sellainen jostakin
löydettäisiin, pitämästä messua hänen asemastaan.
Tilanne oli vakava.
Siihen aikaan uskottiin vielä, ettei suurina hetkinä maallinen valta
voinut toimia erillään hengellisestä ja ettei minkäänlaista juhlaa
käynyt päinsä suorittaa ilman messua.
Muutamaa vuotta myöhemmin mentiin päinvastaiseen äärimmäisyyteen.
Nämä sihteerin edestakaiset matkat eivät olleet sujuneet niin,
ettei hän olisi jotakin vihjaissut suntion nyrjähtäneestä nilkasta,
toisen lukkarin oksennus- ja toisen ulostuslääkkeestä ja apotin
leinikohtauksesta.
Väkijoukosta alkoi kuulua uhkaavaa murinaa.
Puhuttiin jo, että murtauduttaisiin kirkkoon, otettaisiin sieltä
pyhät astiat ja jumalanpalveluksessa tarpeelliset koristukset ja
laahattaisiin apotti Fortier vaikka väkivalloin isänmaan alttarin
ääreen.
Herra de Longpré, joka oli sopua harrastava mies, tyynnytti tämän
ensimmäisen mieltenkuohun ja lupasi itse mennä neuvottelemaan apotti
Fortierin kanssa.
Hän lähti siis Soissons-kadulle ja kolkutti arvoisan apotin ovelle,
joka oli lukittu yhtä huolellisesti kuin kirkonkin ovet.
Turhaan hän kolkutti, ovi pysyi kiinni.
Herra de Longpré huomasi, että nyt oli turvauduttava aseelliseen
voimaan.
Hän kutsutti paikalle ratsuväenkersantin ja poliisipäällikön.
Molemmat olivat isolla torilla ja riensivät noudattamaan pormestarin
kutsua.
Suunnaton väkijoukko seurasi heitä.
Koska kellään ei ollut mukanaan rautakankea tai muurinsärkijää, joilla
ovi olisi voitu murtaa, lähetettiin yksinkertaisesti sana eräälle
lukkosepälle.
Mutta juuri kun lukkoseppä sovitteli tiirikkaa lukkoon, aukeni ovi ja
apotti Fortier astui kynnykselle.
Ei kuten ennen muinoin Coligny, joka kysyi murhaajiltaan: »Veljet, mitä
te tahdotte?»
Ei, vaan niinkuin Kalkhas, katse palavana ja _karva pörröisenä_, kuten
Racine sanoo _Iphigenie_-draamassaan.
»Pois!» huusi hän ja kohotti kätensä uhkaavin elein. »Pois, te
kerettiläiset jumalankieltäjät, hugenotit, luopiot, amelekit, Sodoman
ja Gomorrhan väki. Poistukaa Herran miehen kynnykseltä!»
Väkijoukosta kuului voimakasta murinaa, joka ei suinkaan ilmaissut
suosiota apotti Fortieria kohtaan.
»Anteeksi, herra apotti», virkkoi pormestari lempeällä äänellään, jonka
hän koetti saada niin rakastettavaksi kuin suinkin.
»Anteeksi, herra apotti, me haluamme vain kuulla, pidättekö vai ette
messun isänmaan alttarilla».
»Haluanko pitää messun isänmaan alttarilla?» huudahti apotti kuohahtaen
pyhään vihaan, joka hänet usein valtasi. »Haluanko pyhittää kapinan,
epäuskon ja kiittämättömyyden? Haluanko rukoilla Jumalaa kiroamaan
hyveen ja siunaamaan rikoksen? Sitä ette liene toivonut, herra
pormestari! Haluatte kuulla, suostunko vai en toimittamaan kaikkea
pyhää loukkaavan messunne? No niin, en, suostu, en, en!»
»Hyvä on, herra apotti», vastasi pormestari, »olette vapaa eikä teitä
voi pakottaa».
»Ah, on kovin hauskaa, että olen vapaa», sanoi apotti, »on kovin
hauskaa, ettei minua voi pakottaa... Olette tosiaan liian ystävällinen,
herra pormestari.»
Ja ilkkuvasti nauraen hän alkoi salvata oveaan viranomaisten nenän
edessä.
Ovi olisi pian näyttänyt — käyttääksemme kansanomaista sanontaa —
puisevaa naamaansa hölmistyneelle joukolle, ellei äkkiä muuan mies
olisi syöksynyt esille ja riuhtaissut jäntevällä kädellä auki kolme
neljännesmatkaa sulkeutunutta ovea, jolloin apotti oli kaatua mukana,
niin voimakas kuin olikin.
Tämä mies oli Billot — Billot, vihasta kalpeana, otsa kurtussa, hampaat
tiukasti yhteen puserrettuina.
Kuten muistettaneen, oli Billot filosofi. Hän halveksi pappeja, joita
hän sanoi mustatakeiksi ja laiskureiksi.
Syntyi syvä hiljaisuus. Ymmärrettiin, että näiden kahden miehen välillä
tapahtuisi pian jotakin hirveää.
Mutta vaikka Billot olikin ovea avatessaan osoittanut vallan tavatonta
kiivautta, aloitti hän keskustelun tyynesti, melkein lempeästi ja sanoi
herra de Longprélle:
»Anteeksi, herra pormestari, kuinka äsken sanoittekaan? Te sanoitte...
olkaa hyvä ja toistakaa sananne... te sanoitte, ettei herra apottia
voitaisi pakottaa, jos hän kieltäytyisi ottamasta osaa juhlaan...
niinkö sanoitte?»
»Niin, tosiaan» sopersi poloinen herra de Longpré, »luulen todella
sanoneeni niin».
»Ah, sillein olette pahasti erehtynyt, herra pormestari, ja nykyisenä
ajankohtana on tärkeätä, etteivät erehdykset pääse leviämään.»
»Pois, pyhänhäväisijä, pois, jumalankieltäjä pois, uskonluopio, pois,
kerettiläinen!» huusi apotti Billotille.
»Soo», virkkoi Billot, »herra apotti, pysykäämme hiljaa tai juttu
päättyy huonosti. Minä varoitan teitä. En tahdo loukata teitä, minä
vain keskustelen. Herra pormestari arvelee, ettei teitä voida pakottaa
pitämään messua. Minä väitän, että teidät voidaan pakottaa.»
»Sinä jumalanpilkkaaja, sinä pääsyntinen!» kirkui apotti.
»Vaiti!» kehoitti Billot. »Minä todistan väitteeni.»
»Vaiti, vaiti!» kertasi väkijoukko.
»Kuuletteko, herra apotti», virkkoi Billot yhä tyynesti, »kaikki ovat
samaa mieltä kuin minäkin. Minä en saarnaa niin hyvin kuin te, mutta
tuntuu kuin minulla olisi tähdellisempää sanottavaa, koska minua
halutaan kuunnella.»
Apotti aikoi vastata jollakin uudella sadatustulvalla, mutta joukon yhä
yltyvä murina alkoi tehota häneenkin.
»Puhu sitten», sanoi hän ilkkuvalla äänellä, »saammepa kuulla, mitä
sinulla on sanottavaa!»
»Sen saatte totisesti kuulla, herra apotti», vakuutti Billot.
»No, ala nyt, minä kuuntelen.»
»Siinä teette oikein.»
Sitten hän loi syrjäsilmäyksen apottiin kuin varmentuakseen, että tämä
tosiaankin olisi vaiti hänen puhuessaan.
»Esitän vain hyvin yksinkertaisen asian», jatkoi hän sitten, »sen
näet, että ken saa palkan hän on velvollinen tämän palkan korvaukseksi
suorittamaan tehtävän, jota varten hänet on palkattu».
»Vai niin, huomaan kyllä, mihin pyrit», sanoi apotti.
»Hyvät ystävät», sanoi Billot puhuen yhtä lempeästi kuin tähänkin asti
ja kääntyi niiden parin kolmen sadan kuulijan puoleen, jotka olivat
tämän kohtauksen todistajina, »kumpaa mieluummin teette, kuuntelette
herra apotin herjaavan vai minun puhuvan?»
»Puhukaa, herra Billot, puhukaa! Me kuuntelemme. Vaiti, herra apotti,
vaiti!»
Billot katsahti apottiin ja jatkoi:
»Sanoin äsken, että ken saa palkan on myöskin velvollinen suorittamaan
työn, johon hänet on palkattu. Tässä meillä esimerkiksi on maistraatin
herra sihteeri. Hänet on palkattu laatimaan herra pormestarin
kirjalliset määräykset, viemään hänen kirjelmänsä ja tuomaan niiden
vastaukset, joille kirjelmät on osoitettu. Herra pormestari lähetti
hänet teidän luoksenne, herra apotti, tuomaan teille juhlan ohjelmaa.
No niin, hänen mieleensä ei juolahtanutkaan sanoa: 'Herra pormestari,
minä en halua viedä juhlan ohjelmaa herra Fortierille.' Vai kuinka,
herra sihteeri, sellainen ei olisi juolahtanut mieleenne?»
»Ei suinkaan, herra Billot», vastasi sihteeri mutkattomasti, »ei vainen
olisikaan!»
»Kuuletteko, herra apotti?» sanoi Billot.
»Pyhänhäväisijä!» kirahti apotti.
»Hiljaa!» kehoitti väkijoukko.
Billot jatkoi:
»Tässä meillä on poliisilaitoksen kersantti, joka on palkattu
huolehtimaan järjestyksestä siellä missä hyvä järjestys on häiriintynyt
tai voi häiriintyä. Kun herra pormestari äsken arveli, että te, herra
apotti, voisitte aiheuttaa epäjärjestystä, ja kutsutti hänet avukseen,
ei herra kersantin mieleen juolahtanut vastata: 'Herra pormestari,
palauttakaa järjestys parhaan kykynne mukaan, mutta palauttakaa se
minun avuttani’. Herra kersantti, ette edes ajatellut vastata sillä
tavalla, vai kuinka?»
»En suinkaan; velvollisuuteni oli saapua», vastasi kersantti
yksinkertaisesti, »minä noudatin kutsua».
»Kuuletteko, herra apotti?» sanoi Billot.
Apotti kiristeli hampaitaan.
»Malttakaa vielä hetki», jatkoi Billot. »Tässä meillä on kelpo
lukkoseppä. Hänen ammattinsa on, kuten nimikin sanoo, valmistaa ja
avata tai sulkea lukkoja. Herra pormestari kutsutti hänet murtamaan
oveanne, herra apotti. Hetkeäkään hän ei tuumaillut vastata herra
pormestarille: 'Minä en halua aukaista herra Fortierin ovea.' Eikö
totta, Picard, sellainen ajatus ei pälkähtänyt päähäsi?»
»Ei ollenkaan», vastasi lukkoseppä. »Otin tiirikkani ja lähdin. Kukin
tehköön tehtävänsä, silloin kaikki käy jullilleen.»
»Kuuletteko, herra apotti?» sanoi Billot.
Apotti aikoi keskeyttää, mutta Billot hillitsi hänet kädenliikkeellä.
»No niin», jatkoi hän, »sanokaapa nyt, mistä johtuu, että kaikkien
toisten täyttäessä velvollisuutensa te yksin, te, joka olette
valittu muiden esikuvaksi, te yksin, kuuletteko, te ette täytä
velvollisuuttanne?»
»Hyvä, hyvä, Billot!» huusi joukko kuin yhdestä suusta.
»Te ette ainoastaan laiminlyö velvollisuuttanne, vaan lisäksi
kehoitatte esimerkillänne epäjärjestykseen ja pahuuteen.»
»Oh», huudahti apotti Fortier, joka huomasi, että hänen täytyi
puolustautua, »kirkko on riippumaton, kirkko ei tottele ketään, kirkko
hallitsee itse itseään!»
»Siinäpä juuri paha onkin» huomautti Billot »siinä juuri, että te
muodostatte maassa vallan, oman valtioelimen valtiossa. Te olette
joko ranskalainen tai ulkomaalainen, te joko olette maan kansalainen
tai ette ole. Ellette ole maan kansalainen, ellette ole ranskalainen;
jos olette preussilainen, englantilainen tai itävaltalainen, jos
herrat Pitt, Coburg tai von Kaunitz maksavat teille palkan, niin
totelkaa herroja Pittiä, Coburgia tai von Kaunitzia. Mutta jos olette
ranskalainen, jos olette maan kansalainen, jos kansa maksaa teille
palkan, niin totelkaa kansaa.»
»Niin, niin», huusi kolmesataa suuta.
»Ja siinä tapauksessa», sanoi Billot, kulmakarvat rypyssä, silmät
välähtäen ja kohotti valtavan kätensä apotin olkapään tasalle,
»siinä tapauksessa minä kehoitan kansan nimessä sinua täyttämään
rauhantehtävän, rukoilemaan taivaan siunausta kaitselmuksen lempeä ja
Herran armoa lähimmäisillesi ja isänmaallesi. Tule nyt!»
»Hyvä, hyvä, Billot! Eläköön Billot!» huudettiin kuin yhdestä suusta.
»Alttarille, pappi alttarille!»
Huutojen rohkaisemana tilanhoitaja veti jäntevällä kädellään oviaukon
suojelevasta holvista esille papin, joka kenties ensimmäisenä Ranskassa
esitti näin avoimesti vastavallankumoukselliset mielipiteensä.
Apotti Fortier oivalsi, että enempi vastustelu oli turhaa.
»Hyvä on», sanoi hän, »minä olen marttyyri, kutsun marttyyriä avukseni,
vetoan marttyyriin!»