Tohtori Raynalin tulo helpotti melkoisesti Pitoun lähtöä.
Tohtori Raynal lähestyi potilasta ja huomasi heti sen selvän muutoksen,
joka eilisen jälkeen oli sairaan tilassa tapahtunut.
Catherine hymyili lääkärille ja ojensi hänelle kätensä.
»Oh», sanoi tohtori, »vain senvuoksi, parahin Catherine, että saisin
ilon koskettaa kaunista kättänne, minä koetan valtimoanne. Lyön vetoa,
ettemme saa seitsemääkymmentäviittä iskua enempää minuutissa.»
»Voin tosiaankin nyt paljoa paremmin, herra tohtori, ja teidän
lääkkeenne ovat tehneet ihmeitä.»
»Minun lääkkeeni... hm, hm!» sanoi tohtori. »En parempaa pyydäkään,
rakas lapsi, kuin että parantumisenne luetaan minun ansiokseni. Mutta
vaikka olenkin turhamainen, täytyy minun antaa osa tästä kunniasta
oppilaalleni Pitoulle.»
Kohottaen katseensa hän jatkoi sitten:
»Oi, luonto, luonto, mahtava Ceres, salaperäinen Isis, minkälaisia
salaisuuksia sinussa onkaan niille, jotka sinua tutkivat!»
Hän kääntyi ovelle päin ja huusi:
»Tulkaa, tulkaa, te synkkäkasvoinen isä, te huolestunut äiti, tulkaa
katsomaan rakasta potilastanne. Täydellisesti parantuakseen hän kaipaa
enää vain teidän rakkauttanne ja teidän hellyyttänne.»
Tohtorin kehoituksen kuultuaan isäntä ja emäntä Billot kiiruhtivat
huoneeseen; edellisen piirteissä näkyi vielä epäilyksen merkkejä,
jälkimäisen kasvot säteilivät riemua.
Heidän astuessaan sisälle Pitou poistui — vastattuaan päännyökkäyksellä
Catherinen viimeiseen silmäykseen.
Jättäkäämme nyt Catherine — joka Isidorin kirje sydämellään ei enää
tarvinnut jääkääreitä päänsä ympärille eikä sinappihauteita jalkoihinsa
— jättäkäämme Catherine kunnon vanhempiensa hellään hoivaan, toivoon
ja elämään ja seuratkaamme Pitouta, joka juurikään on yksinkertaisesti
ja vaatimattomasti täyttänyt kristillisyyden vaikeimman käskyn —
kieltäytynyt ja uhrautunut lähimmäisensä hyväksi.
Olisi sanottu liikaa, jos väittäisi kelpo nuorukaisemme lähteneen
Catherinen luota iloisin mielin. Tyydymmekin vain vakuuttamaan, että
hän lähti tyytyväisenä. Vaikkei hän ollutkaan selvillä suorittamansa
työn suuruudesta, tunsi hän silti hyvin, kuullessaan sen sisäisen
äänen onnittelut, joka asustaa jokaisen ihmisen rinnassa, että hän
oli suorittanut hyvän ja pyhän työn, ehkei juuri moraalin kannalta,
joka tuomitsee Catherinen ja varakreivi de Charnyn, toisin sanoin
maalaistytön ja ylhäisen herran, välisen liiton, niin ainakin
ihmisyyden kannalta.
Kertomuksemme aikaan oli ihmisyys muotiin tullut iskusana, ja Pitou
— joka useammin kuin kerran oli lausunut tuon sanan käsittämättä
sen merkitystä — Pitou oli sovelluttanut sen käytäntöön oikeastaan
tajuamatta niin tehneensä.
Hänen suorittamansa teko oli sitä laatua, että hänen olisi pitänyt se
tehdä oveluuttaan, ellei hän olisi sitä tehnyt sydämenhyvyyttään.
Herra de Charnyn kilpailijasta — sillä hetkellä Pitoulle tuiki mahdoton
tilanne — hän oli muuttunut Catherinen uskotuksi.
Catherine ei ollut kohdellut häntä töykeästi, halveksivasti, ei ollut
karkoittanut häntä luotansa, kuten oli käynyt hänen ensimmäistä kertaa
Pariisista palattuaan, vaan oli hellinyt, sinutellut ja hyväillyt häntä.
Uskottuna hän oli saanut, mitä hän kilpailijana ei ollut voinut
uneksiakaan.
Puhumattakaan siitä, mitä hän vastedes vielä saisi sitä mukaa ja siinä
määrin kuin tapahtumat vaatisivat hänen osuuttaan kauniin maalaistytön
salaisessa lemmenkehittelyssä.
Varmentaakseen itselleen tämän rakastavaa hellyyttä lupaavan
tulevaisuuden Pitou vei ensi töikseen muori Colombelle Catherinen
antaman, vaikeasti luettavan valtakirjan, jonka nojalla hän saisi periä
kaikki Catherinelle osoitetut kirjeet.
Tämän kirjoitetun valtuuden lisäksi Pitou esitti Catherinen suullisen
lupauksen, että seuraavana Martinpäivänä Pisseleun palvelusväelle
järjestettäisiin kemut, joissa tarjottaisiin kosolta piparkakkuja ynnä
rintasokeria.
Tämä valtuus ja tämä lupaus, jotka samalla tyydyttivät muori Colomben
omantunnon ja hyödyn vaatimukset, saivat hänet lupaamaan käydä joka
aamu postissa ja tuoda Pitoulle kaikki Catherinelle tulleet kirjeet.
Kun tämä asia oli järjestetty — ja koska _kaupungissa_, kuten
Villers-Cotteretsia mahtailevasti sanottiin, ei enää ollut mitään
tehtävää — lähti Pitou kotikyläänsä.
Pitoun tulo Haramontiin oli merkittävä tapaus. Hänen äkillinen lähtönsä
pääkaupunkiin oli aiheuttanut monenlaisia arvailuja, sillä siitä
hetkestä alkaen, jolloin Lafayetten ajutantti oli Pariisista saamansa
valtuuden nojalla vallannut apotti Fortierin huostassa olleet aseet,
oli Haramontin asukkailla ollut korkea ajatus Pitoun valtiollisesta
merkityksestä. Yhdet arvelivat, että tohtori Gilbert oli kutsunut hänet
Pariisiin, toiset, että kenraali Lafayette oli hänet kutsunut, jotkut
niitä oli tosin pieni vähemmistö — väittivät, että kuningas itse oli
hänet kutsunut!
Vaikkei Pitou tiennytkään, minkälaiseen huutoon hän oli poissaollessaan
päässyt — maineeseen, joka oli kohottanut hänen henkilökohtaista
arvoaan — astui hän silti synnyinkyläänsä niin arvokkaan näköisenä,
että kaikkia ihmetytti tämä ryhdikkyys.
Asianlaita onkin niin, että ihmisten todellinen arvo huomataan vain,
jos heitä katsellaan heidän omalla maaperällään. Apotti Fortierin
pihalla koulupoikana, herra Billotin maatilalla työmiehenä Pitou oli
Haramontissa mies, kansalainen, kapteeni.
Puhumattakaan siitä, että hänellä, paitsi tätä kapteenin arvoa ja
viittä kuutta louisdoria omaa rahaa, oli kuten muistamme viisikolmatta
louisdoria, jotka tohtori Gilbert oli hänelle auliisti lahjoittanut
Haramontin kansalliskaartin varustelua ja vaatetusta varten.
Tuskin hän oli ehtinyt päästä kotiinsa ja rummunlyöjä tulla häntä
tervehtimään, kun hän jo määräsi tämän kuuluttamaan, että seuraavana
sunnuntaina puolen päivän aikaan pidettäisiin Haramontissa julkinen
joukkojen tarkastus, jolloin miesten tuli esiintyä täysissä aseissa ja
varustuksissa.
Silloin kukaan ei enää epäillyt, ettei Pitoulla ollut jotakin tärkeää
ilmoitettavaa Haramontin kansalliskaartille hallituksen taholta.
Monet tulivat puhelemaan Pitoun kanssa saadakseen ennen muita vihiä
tästä suuresta salaisuudesta. Mutta julkisissa asioissa Pitou noudatti
majesteetillista äänettömyyttä.
Illalla — julkiset asiat eivät häirinneet Pitoun yksityisasioita yhtään
enempää, kuin hänen yksityisasiansa häiritsivät julkisia asioita
— illalla Pitou kävi virittämässä jäniksenpaulansa ja lausumassa
tervehdykset ukko Clouisille, mikä ei suinkaan estänyt häntä olemasta
kello seitsemältä aamulla räätälimestari Dulauroyn luona. Sitä
ennen hän oli vienyt kotiinsa kolme kaniinia ja yhden jäniksen sekä
tiedustellut muori Colombolta, oliko Catherinelle tullut kirjettä.
Kirjettä ei ollut, ja Pitou tuli miltei murheelliseksi ajatellessaan,
kuinka ikävää se oli toipilas-paralle.
Pitou oli käynyt mestari Dulauroyn puheilla tiedustellakseen,
suostuisiko tämä valmistamaan Haramontin kansalliskaartille täydellisen
pukukerran ja minkä hinnan tämä vaatisi työstään.
Mestari Dulauroy aloitti — kuten tällaisissa tilaisuuksissa on
tapa — kyselemällä asianomaisten miesten kokoa; näihin kysymyksiin
Pitou vastasi luettelemalla Haramontin kansalliskaartin kuuluvien
kolmenneljättä miehen, upseerien, aliupseerien ja sotilaitten, nimet.
Koska mestari Dulauroy tunsi jo ennestään kaikki nämä miehet, oli
helppoa arvioida miesten koko ja pituus. Kynä ja liitu kädessä
räätälimestari selitti, ettei hän voinut valmistaa kolmeaneljättä
nuttua ja yhtä monta housuparia huokeammalla kuin kolmellaneljättä
louisdorilla.
Eikä Pitou saisi tähän hintaan vaatia vallan uutta kangasta.
Pitou piti hintaa kohtuuttomana ja väitti omin korvin kuulleensa
kenraali Lafayetten itsensä sanovan, että hän oli vaatettanut Ranskan
kansalliskaartin kolme miljoonaa miestä viidelläkolmatta livrellä
miehen, toisin sanoen seitsemälläkymmenelläviidellä miljoonalla koko
joukon.
Mestari Dulauroy vastasi, että niin isosta urakasta hyötyi
kokonaisuudessaan, vaikka pikkuseikoissa joutuikin kärsimään, mutta
kaikki mitä hän voisi tehdä — ja se oli hänen viimeinen sanansa — oli
vaatettaa Haramontin kansalliskaarti kahdellakolmatta frangilla miehen
ja koska hänellä lisäksi olisi puuhasta ennakkokuluja, voisi hän ryhtyä
koko puuhaan ainoastaan käteismaksua vastaan.
Pitou otti taskustaan kourallisen kultarahoja ja selitti, ettei sillä
taholla ollut estettä, mutta hinta oli rajoitettava, ja lisäsi,
että jos mestari Dulauroy kieltäytyisi valmistamasta kolmeaneljättä
nuttua ja kolmeaneljättä housuparia viidelläkolmatta louisdorilla,
menisi hän tarjoamaan tämän työn mestari Blignylle, mestari Dulauroyn
ammattitoverille ja kilpailijalle. Hän oli antanut etusijan mestari
Dulauroylle sen vuoksi, että tämä oli täti Angéliquen ystävä.
Pitoulla ei tosiaankaan ollut mitään sitä vastaan, että täti Angélique
saisi kiertoteitse tietää, että hän, Pitou, loi kultaa lapiolla, ja hän
oli varma, että räätälimestari jo samana iltana kertoisi tädille, mitä
oli nähnyt, toisin sanoin, että Pitou oli äveriäs kuin Kroisos-vainaja.
Uhkaus, että tämä huomattava tilaus annettaisiin jonkun toisen
suoritettavaksi, vaikutti, ja mestari Dulauroy suostui Pitoun
vaatimuksiin. Pitou vaati lisäksi, että hänen pukunsa joka olisi
tehtävä uudesta kankaasta — hän ei välittänyt kankaan hienoudesta, hän
piti enemmän karkeasta kuin hienosta — valmistettaisiin, olkalaput
mukaanluettuina, kaupanpäällisinä.
Tämä vaatimus johti yhtä pitkään ja kiihkeään kiistaan kuin
edellinenkin oli ollut, mutta jälleen Pitou selviytyi voittajana yhä
sen hirveän uhkauksen turvin, että hankkisi mestari Blignyltä, mitä ei
voinut mestari Dulauroylta saada.
Kiistan tulos oli, että mestari Dulauroy sitoutui seuraavaksi
lauantai-illaksi valmistamaan yksineljättä nuttua ja yhtä monta
housuparia sotamiehille, kaksi nuttua ja kahdet housut kersantille ja
luutnantille sekä yhden nutun ja yhdet housut kapteenille, olkalapuin
koristetun kokopuvun.
Jos tilaus ei valmistuisi määrätyksi hetkeksi, saisi räätälimestari
vastata tapahtuneesta vahingosta, sillä Villers-Cotteretsin ja tähän
piirikuntaan kuuluvien kaupunkien yhteinen liittojuhla vietettäisiin
seuraavana sunnuntaina heti mainitun lauantain jälkeen.
Tähänkin ehtoon mestari Dulauroy suostui kuten kaikkiin muihinkin.
Kello yhdeksältä aamulla oli tämä suuri asia saatu päätetyksi.
Kello puoli kymmenen Pitou palasi Haramontiin ennakolta ylpeillen siitä
yllätyksestä, jonka hän valmistaisi kansalaisilleen.
Kello yksitoista rummunlyöjä hälytti kaartin koolle.
Kello kaksitoista kansalliskaarti marssi täysissä aseissa ja totuttuun
tapaansa täsmällisesti kylän torille.
Tunnin kestäneen harjoituksen jälkeen, josta tämä kelpo kansalliskaarti
sai päällikkönsä kiitokset ja eläköön-huutoja niiden naisten,
lapsien ja ukkojen taholta, jotka lopen innostuneina katselivat
tätä liikuttavaa kohtausta, Pitou kutsui luoksensa kersantti Claude
Tellierin ja luutnantti Désiré Maniquetin ja käski näiden koota
miehensä ja kehoittaa heitä hänen, Pitoun, tohtori Gilbertin, kenraali
Lafayetten ja itsensä kuninkaan nimessä menemään Villers-Cotteretsin
räätälin, mestari Dulauroyn luo, jolla olisi heille tärkeää asiaa.
Rummunlyöjä rummutti miehet riviin. Kersantti ja luutnantti, jotka
tiesivät asiasta yhtä vähän kuin miehistökin, esittivät miehilleen
päällikön käskyn sanasta sanaan. Sitten kajahti Pitoun voimakas ääni:
»Hajalle!»
Viittä minuuttia myöhemmin Haramontin kansalliskaartin yksineljättä
rivimiestä ynnä kersantti Claude Tellier ja luutnantti Désiré Maniquet
juoksivat kuin irtipäästetyt ajokoirat Villers-Cotteretsin maantiellä.
Illalla Haramontin molemmat soittoniekat pitivät kapteenille
soittajaiset. Ilmassa sinkoili räjähdyspommeja, raketteja sekä
roomalaisia kynttilöitä ja eräät, tosin hieman humalaiset äänet
huusivat tuolloin tällöin:
»Eläköön Ange Pitou, kansan isä!»