Châteletin portilla odottelivat häntä rattaat isolukuisen vartioston
ympäröiminä.
Näillä rattailla oli sytytetty tuohus.
Kuolemantuomitun nähdessään joukko alkoi taputtaa käsiään.
Kello kuudesta aamulla oli tuomio ollut tiedossa ja väkijoukon mielestä
aika kului perin verkkaisesti tuomion ja teloituksen välillä.
Kaduilla liikuskeli ihmisiä anellen juomarahoja ohikulkijoilta.
»Mitä juomarahoilla?» utelivat jotkut.
»Herra de Favrasin teloitusta varten», vastasivat nämä kuoleman
kerjäläiset.
Favras nousi lujin askelin rattaille. Hän istahti sille puolelle, mihin
tuohus oli kiinnitetty, sillä hän oivalsi, että tuohus oli nimenomaan
häntä varten.
Saint-Paulin kirkkoherra nousi rattaille hänen jälkeensä ja istuutui
hänen vasemmalle puolelleen.
Teloittaja nousi viimeisenä ja sijoittui hänen taakseen.
Hän oli sama alakuloisen näköinen ja lempeäkatseinen mies, jonka olemme
nähneet Bicêtren pihamaalla tohtori Guillotinin konetta koeteltaessa.
Olemme nähneet hänet, näemme hänet nyt ja saamme tilaisuuden nähdä
hänet myöhemminkin. Hän on sen aikakauden todellinen sankari, johon
olemme astumassa.
Ennenkuin istahti paikalleen, pyöveli pani Favrasin kaulaan nuoran,
jolla hänet hirtettäisiin.
Nuoran toista päätä hän piteli kädessään.
Kun rattaat lähtivät liikkeelle, syntyi väkijoukossa liikehtimistä.
Favraskin käänsi katseensa sinne päin, mistä tämä melu lähti.
Hän näki ihmisten työntelevän toisiaan päästäkseen ensimmäiseen riviin
ja paremmalle paikalle vangin ohi ajaessa. Äkkiä hän vaistomaisesti
hätkähti, sillä ensi rivissä, viiden kuuden toverinsa keskellä, joiden
kanssa oli raivannut kujan väkijoukkoon, hän huomasi hallikantajan
asuun pukeutuneena saman yöllisen vieraan, joka oli sanonut
suojelevansa häntä viimeiseen hetkeen saakka.
Kuolemaantuomittu nyökäytti päätänsä merkiksi, että oli tuntenut
vieraan; muuta hän ei sillä tarkoittanutkaan.
Rattaat jatkoivat kulkuaan ja pysähtyivät vasta Notre-Damen edustalle.
Pääovi oli auki ja sen kautta näkyi kirkon hämärässä peräpäässä
pääalttari hohtavan palavien kynttiläinsä alla.
Uteliaitten tulva oli niin voimakas, että rattaitten oli pakko tuon
tuostakin pysähtyä ja ne pääsivät etenemään vain kun vartiosto oli
raivannut niille tien, jonka heti taas sulki kansanvuo särkien sen
tielle nousseen heikon padon.
Siellä, kirkkoaukealla, voitiin tungoksen uhallakin toimia vapaasti.
»Teidän on nyt astuttava rattailta ja tehtävä julkinen katumus, hyvä
herra», sanoi teloittaja kuolemaantuomitulle.
Favras totteli mitään vastaamatta.
Hengenmies astui rattailta ensimmäisenä, häntä seurasi vanki ja sitten
teloittaja, joka yhä piteli kiinni nuoran toisesta päästä.
Kädet oli sidottu ranteista, joten markiisi voi käyttää kouriaan.
Hänen oikeaan käteensä pantiin tuohus ja vasempaan tuomiopaperi.
Kuolemaantuomittu eteni kirkon portaille saakka ja polvistui.
Ympäröivien ihmisten joukossa hän huomasi etualalla äskeisen
hallikantajan tovereineen, jotka oli nähnyt jo Châteletista
lähdettäessä.
Moinen sitkeys näytti liikuttavan häntä, mutta sanaakaan ei kuulunut
hänen huuliltaan.
Muuan Châteletin virkamies oli paikalla häntä odottamassa.
»Lukekaa, herra», sanoi tämä hänelle kovalla äänellä.
Sitten hän kuiskasi:
»Herra markiisi, te tiedätte, että jos haluatte pelastua, teidän
tarvitsee lausua vain sana.»
Vastaamatta kuolemaantuomittu aloitti lukemisensa.
Hän luki lujalla äänellä eikä hänen äänensä ilmaissut pienintäkään
mielenliikutusta. Kun lukeminen oli päättynyt, puhui hän ympäröivälle
joukolle:
»Valmiina astumaan Jumalan kasvojen eteen minä annan anteeksi niille,
jotka vastoin omaatuntoaan ovat syyttäneet minua rikollisista
hankkeista. Rakastin kuningastani, kuolen uskollisena tälle
tunteelleni. Minä näytän esimerkin ja toivon, että sitä seuraavat
monet ylevät sydämet. Kansa vaatii suurin äänin minun kuolemaani, se
tarvitsee uhrin. Hyvä, olen mielissäni, että kohtalo on valinnut juuri
minut eikä ketään heikkoa sydäntä, joka ansaitsemattoman rangaistuksen
edessä joutuisi epätoivoon. Ellei minulla nyt ole täällä muuta tehtävää
kuin mitä olen jo tehnyt, niin jatkakaamme matkaa, hyvät herrat.»
Matkaa jatkettiin.
Notre-Damen portailta ei ole pitkä matka Grève-torille ja kuitenkin
rattaat laahustivat tätä taivalta kokonaisen tunnin.
Vihdoin saavuttiin torille.
»Herrat», sanoi Favras, »saanko poiketa hetkeksi kaupungintaloon?»
»Haluatteko tehdä jonkun tunnustuksen, poikani?» kysyi hengenmies
vilkkaasti.
»En, isä. Haluan vain sanella kuolintestamenttini. Olen kuullut
kerrottavan, että kuolemaantuomitulle, joka on pidätetty
valmistumattomana, suodaan viimeisenä armonosoituksena tilaisuus tehdä
kuolintestamenttinsa.»
Rattaat eivät ajaneetkaan suoraan hirsipuulle, vaan poikkesivat
kaupungintaloon päin. Väkijoukosta alkoi kuulua kovaa hälinää.
»Hän menee tunnustuksille! Hän menee tunnustuksille!» huudettiin joka
suunnalta.
Tämä huuto pani kalpenemaan erään nuoren, kauniin miehen, joka
oli kauttaaltaan mustiin puettu kuin apotti ja seisoi irtokivellä
Pelletier-rantakadun kulmassa.
»Ah, älkää pelätkö, varakreivi Louis», virkkoi muuan ilkamoiva ääni
hiljaa hänen viereltään, »kuolemaantuomittu ei lausu sanaakaan siitä,
mitä on tapahtunut Royale-aukiolla».
Mustiin puettu nuori mies kääntyi äkkiä; nämä sanat oli lausunut muuan
hallikantaja, jonka kasvoja hän ei voinut nähdä, koska mies oli lauseen
lopetettuaan painanut hattunsa leveän lieren silmilleen.
Nuoren, kauniin miehen epäilykset — mikäli hän jotakin epäili —
hälvenivät muuten väleen.
Ehdittyään kaupungintalon porraskorokkeelle Favras teki merkin, että
hän aikoi puhua.
Siinä tuokiossa kaikki hälinä taukosi ikäänkuin tällä hetkellä
puhaltanut länsituuli olisi vienyt sen mennessään.
»Hyvät herrat», sanoi Favras, »kuulen ympärilläni toistettavan,
että menen kaupungintaloon tunnustuksille. Se ei ole totta, ja jos
joukossanne joku mahdollisesti pelkää minun tekevän paljastuksia,
niin rauhoittukoon, sillä minä menen kaupungintaloon sanelemaan
kuolintestamenttia.»
Ja hän poistui lujin askelin porttikäytävään, nousi portaat ja astui
huoneeseen, johon kuolemaantuomitut tavallisesti opastettiin ja jota
siitä syystä sanottiin tunnustuksien huoneeksi.
Kolme mustiin puettua miestä oli siellä häntä odottamassa, ja näiden
kolmen miehen joukossa Favras tunsi saman virkamiehen, joka oli
puhutellut häntä Notre-Damen edustalla.
Koska kuolemaantuomitun kädet oli sidottu eikä hän siis voinut
kirjoittaa, alkoi hän sanella testamenttiaan.
Paljon on puhuttu Ludvig XVI:n testamentista, sillä kuninkaitten
testamentista puhutaan paljon. Edessämme on herra de Favrasin
testamentti ja me sanomme yleisölle vain seuraavat sanat: »Lukekaa ja
verratkaa.»
Kun testamentti, oli saneltu, pyysi Favras sen lukeakseen ja
allekirjoittaakseen.
Hänen kätensä irroitettiin siteistä. Hän luki testamentin, korjasi
kolme kirjoitusvirhettä, jotka sihteeri oli tehnyt, ja kirjoitti
jokaisen sivun alareunaan sanat: »Mahi de Favras.»
Sen tehtyään hän ojensi kätensä jälleen sidottaviksi. Sen työn suoritti
teloittaja, joka ei ollut hetkeksikään poistunut hänen takaansa.
Testamentin sanelu oli vaatinut aikaa pari tuntia. Aamusta saakka
odotellut joukko hermostui kovin. Mukana oli paljon kelpo porvareita,
jotka olivat saapuneet paikalle tyhjin vatsoin laskien pääsevänsä
haukkaamaan aamiaista teloituksen jälkeen ja jotka olivat saaneet
paastota tähän saakka.
Pian alkoikin kuulua samaa uhkaavaa, hirveää murinaa, jota oli kuultu
tällä samalla torilla silloin kun de Launay murhattiin, Foulon
hirtettiin ja Berthier raadeltiin kuoliaaksi.
Väkijoukko alkoi sitäpaitsi uskoa, että Favras oli päästetty pakoon
jostakin takaportista.
Tässä tilanteessa jotkut jo ehdottivatkin, että Favrasin asemasta
hirtettäisiin viranomaiset ja kaupungintalo hajoitettaisiin maan
tasalle.
Onneksi kellon yhdeksättä käydessä vanki tuli jälleen esille.
Vartiokujan muodostaneille sotilaille oli pantu soihtu käteen. Kaikki
torirakennusten ikkunat oli valaistu. Vain hirsipuu oli jäänyt
salaperäiseen, hirveään pimentoon.
Kuolemaantuomitun esiintuloa tervehti yksimielinen riemuhuuto ja tuo
torin täyteinen viisikymmentuhantinen joukko alkoi liikehtiä.
Nyt oltiin ihan varmoja, ettei vanki ollut karannut eikä enää
karkaisikaan.
Favras silmäili ympärilleen.
Sitten hän puheli itsekseen huulilla hänelle ominainen ivahymy:
— Ei ainoitakaan vaunuja. Ah, ylhäisö unohtaa helposti! Se on ollut
kohteliaampi kreivi de Hornille kuin minulle.
»Se johtuu siitä, että kreivi de Horn oli murhaaja, mutta sinä olet
marttyyri», virkkoi muuan ääni.
Favras kääntyi ja huomasi hallikantajan, jonka hän oli matkallaan jo
kahdesti tavannut.
»Hyvästi, herra», sanoi Favras. »Toivon, että tarpeen tullen todistatte
minun hyväkseni.»
Ja lujin askelin hän laskeutui rattailta ja asteli mestauslavaa kohden.
Laskiessaan jalkansa hirsipuutikkaitten alimmalle portaalle hän kuuli
jonkun huutavan:
»Hyppää, markiisi!»
Kuolemaantuomitun vakava, sointuva ääni vastasi:
»Kansalaiset, minä kuolen syyttömänä. Rukoilkaa Jumalaa puolestani!»
Neljännellä portaalla hän pysähtyi jälleen ja sanoi yhtä lujalla, yhtä
kaikuvalla äänellä kuin äskenkin:
»Kansalaiset, minä pyydän teitä auttamaan minua rukouksillanne... Minä
kuolen syyttömänä!»
Kahdeksannelta portaalta, miltä hänet syöstäisiin alas, hän huusi
kolmannen kerran:
»Kansalaiset, minä kuolen syyttömänä. Rukoilkaa Jumalaa puolestani!»
»Mutta», sanoi toinen teloittajan apulaisista, joka nousi hänen
rinnallaan tikkaita, »ettekö siis halua, että teidät pelastetaan?»
»Kiitos, ystävä», vastasi Favras, »Jumala palkitkoon teille kauniit
aikeenne!»
Sitten hän kohotti päänsä teloittajaa kohden, joka näytti odottavan
hänen määräyksiään sen sijaan että olisi itse antanut määräykset.
»Täyttäkää velvollisuutenne», sanoi hän.
Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun teloittaja sysäsi häntä ja
hänen ruumiinsa alkoi häälyä ilmassa.
Tämä näytelmä synnytti tavattoman kohinan Grève-torilla, jotkut
ensikertalaiset paukuttivat käsiään ja huusivat: »vielä kerran!»
ikäänkuin olisivat kuuntelemassa katuviisua tai suurta oopperalaulua.
Äsken mainitsemamme, mustiin puettu nuorukainen solahti alas kiveltä,
jolla oli seisonut, tunkeutui väkijoukon halki ja Pont-Neufin kulmassa
nousi nopeasti liverittömiin ja vaakunattomiin ajoneuvoihin sekä huusi
ajurille:
»Luxembourgiin ja niin nopeasti kuin ohjaksista pääsee!» Ajoneuvot
lähtivät liikkeelle täyttä neliä.
Kolme miestä odotteli ylen kärsimättöminä näiden ajopelien tuloa.
Yksi heistä oli Provencen kreivi ja toiset kaksi aatelismiehiä, jotka
olemme joskus maininneet näissä kuvauksissamme, mutta joiden nimiä on
tässä turhaa ilmoittaa.
He odottelivat sitäkin kärsimättömämmin, kun heidän oli pitänyt mennä
aterialle kello kaksi ja kun he levottomuudessaan eivät olleet voineet
sitä tehdä.
Keittiömestari puolestaan oli ihan epätoivoinen. Hän oli aloittanut jo
kolmannen päivällisen valmistelun, ja tämä päivällinen, joka kelpasi
nautittavaksi kymmenen minuutin aikana, turmeltuisi neljännestunnissa.
Hetki oli siis äärimmäisen jännittynyt, kunnes vihdoin kuului
sisäpihaan vierivien ajoneuvojen kolina.
Provencen kreivi kiiruhti ikkunaan, mutta hän ehti nähdä vain tumman
varjon ponnahtavan vaunujen alimmalta astinlaudalta palatsin portaitten
ensimmäiselle askelmalle.
Hän siirtyi senvuoksi ikkunan luota ja riensi ovelle päin. Mutta
ennenkuin tämä Ranskan tuleva kuningas hidasliikkeisenä ennätti ovelle
saakka, aukeni tämä, ja mustapukuinen nuorukaisemme astui huoneeseen.
»Monseigneur», sanoi hän, »kaikki on lopussa. Herra de Favras kuoli
sanaa lausumatta.»
»Me voimme siis kaikessa rauhassa käydä pöytään, kelpo Louis.»
»Kyllä, monseigneur. Hän on totisesti oikea aatelismies, hän!»
»Olen samaa mieltä kuten tekin, ystävä hyvä», myönsi hänen
kuninkaallinen korkeutensa. »Niinpä juommekin hänen kunniakseen
lasillisen Constance-viiniä. Pöytään, hyvät herrat!»
Tällä hetkellä aukenivat kaksoisovet selko selälleen ja nämä ylhäiset
pöytävieraat siirtyivät salongista ruokasaliin.