Nämä kaksi tuntia oli käytetty hyvin.
Sanantuojan perässä oli koppiin tullut kaksi miestä, molemmat
synkännäköisiä, yllä teloittajan asu.
Favras oli ymmärtänyt joutuvansa nyt asioimaan kuoleman edeltäjien,
pyövelin etuvartijajoukon kanssa.
»Seuratkaa meitä!» oli toinen miehistä sanonut.
Favras oli kumartanut myöntymyksen merkiksi.
Sitten hän osoitti tuolilla olevia vaatekappaleita ja kysyi:
»Suotteko minulle aikaa pukeutua?»
»Saatte aikaa», vastasi mies.
Favras meni pöydän luo, jolle oli sirotettu hänen käsilaukkunsa
erinäköiset esineet, ja seinää koristavan pikku kuvastimen edessä hän
napitti paidankauluksen, laskosti siroihin poimuihin röyhelönsä ja
sitaisi kaulanauhansa kaikkein aatelisimpaan solmuun.
Sen jälkeen hän puki yllensä liivit ja takin.
»Saanko ottaa mukaani hatun, herrat?» kysyi vanki.
»Se on tarpeetonta», vastasi mies, joka oli tähänkin saakka puhunut.
Äänettömänä pysynyt mies oli silmäillyt Favrasia kaiken aikaa niin
tarkasti, että se oli herättänyt markiisin huomiota.
Hän oli huomaavinaan, että tämä mies teki hänelle jonkun salamyhkäisen
merkin silmillään.
Mutta tämä merkki oli ollut niin väläyksellinen, että Favras jäi
epätietoiseksi, mitä se merkitsi.
Ja mitäpä tuolla miehellä oli hänelle sanottavaa?
Hän ei piitannut siitä sen enempää, vaan heilautti ystävällisesti
kättänsä vartija Louisille ja sanoi:
»Olen valmis, herrat, menkää edellä, seuraan teitä.»
Ovella odotteli muuan oikeudenpalvelija.
Oikeudenpalvelija kulki ensimmäisenä, sitten Favras, sitten molemmat
synkkäilmeiset miehet.
Tämä synkkä saattue suuntasi kulkunsa ensimmäiseen kerrokseen.
Näiden kahden koppikerrosten välimailla odotteli ryhmä
kansalliskaartilaisia.
Oikeudenpalvelija tunsi saavansa näistä tukea ja sanoi vangille:
»Herra, ojentakaa minulle se Pyhän Ludvigin ritarimerkki.»
»Luulin olevani tuomittu kuolemaan eikä arvon alennukseen», vastasi
Favras.
»Sellainen on määräys, herra», intti oikeudenpalvelija.
Favras irroitti ritarimerkin ja koska hän ei halunnut luovuttaa
sitä tälle oikeuden kätyrille, antoi hän sen kansalliskaartilaisia
komentavalle kersantille.
»Hyvä niinkin», tokaisi oikeudenpalvelija välittämättä enää vaatia,
että ritarimerkki luovutettaisiin hänelle itselleen. »Seuratkaa minua.»
Noustiin arviolta parikymmentä porrasta ja pysähdyttiin kauttaaltaan
raudoitetun tammioven eteen. Se oli niitä ovia, joita katsellessaan
kuolemaantuomitut tuntevat veren suonissaan hyytyvän. Tällaisia ovia
on pari kolme kuolemaantuomitun viimeisellä matkalla. Niiden takana
matkalainen vaistomaisesti arvaa kohtaavansa jonkin kauhean häntä
odottamassa.
Ovi aukeni.
Favrasillec ei suotu aikaa astua sisälle; hänet työnnettiin huoneeseen.
Sitten ovi äkkiä sulkeutui kuin rautakouran painalluksesta.
Favras oli kidutuskammiossa..
»Ah, herrat», huudahti hän lievästi kalveten, »kun ihmisiä aiotaan
tuoda tällaisiin paikkoihin, pitäisi heitä hitossa siihen ennakolta
valmistaa!»
Hän ehti tuskin lopettaa lausettaan, kun häntä seuranneet kaksi miestä
syöksyivät hänen kimppuunsa, riistivät takin ja liivit hänen yltänsä,
taiteellisesti solmitun nauhan hänen kaulastaan ja sitoivat hänen
kätensä selän taa.
Mutta auttaessaan toveriaan tässä tehtävässä kuiskasi se näistä
kiduttajista, jonka Favras oli luullut nähneensä tekevän hänelle
salaisen merkin, hänen korvaansa seuraavat sanat:
»Haluatteko pelastua? Vielä on aikaa.»
Tämä tarjous sai Favrasin huulet hymyyn, sillä se palautti hänen
mieleensä hänen tehtävänsä suuruuden.
Hän ravisti lempeästi päätänsä epäyksen merkiksi.
Huoneessa oli puuhevonen valmiina. Kuolemaantuomittu pantiin pitkälleen
tämän hevosen selkään.
Kiduttaja lähestyi häntä esiliina täynnä tammivaajoja ja kädessä
rautamoukari.
Favras ojensi omasta aloitteestaan tätä miestä kohden hienon jalkansa,
joissa oli puna-anturaiset kengät ja silkkisukat.
Mutta silloin oikeudenpalvelija kohotti kätensä.
»Riittää», sanoi hän. »Hovi armahtaa kuolemaantuomitun kidutukselta.»
»Ah», virkkoi Favras, »hovi näyttää pelkäävän, että minä lavertelisin.
Suuri kiitos. Minä saan mennä hirsipuulle kahdella kelpo jalalla. Se on
jotakin. Ja nyt, herrat, te tiedätte, että olen käytettävissänne.»
»Teidän on vietettävä yksi tunti tässä salissa», sanoi
oikeudenpalvelija.
»Se ei ole virkistävää, mutta se voi olla hauskaa», huomautti Favras.
Ja hän alkoi kävellä salissa ja tutki yksitellen niitä hirveitä
kojeita, jotka olivat kuin mitäkin jättimäisiä rautahämähäkkejä,
suunnattomia skorpioneja.
Katselija tunsi, että määrätyllä hetkellä, kohtalokkaan äänen
määräyksestä koko tämä kojerykelmä heräsi eloon, liikkui ja puri
julmasti.
Niitä oli kaikenmuotoisia ja kaikenaikaisia, Filip Augustin päiviltä
Ludvig XVI:n aikaan saakka. Joukossa oli rautapiikkejä, joilla 13.
vuosisadan juutalaisia oli paloiteltu, ja teilirattaita, joilla oli
silvottu 17. vuosisadan protestantteja.
Favras pysähtyi jokaisen voitonmerkin eteen ja kyseli kunkin kojeen
nimeä.
Moinen kylmäverisyys lopulta kummastutti kiduttajiakin, jotka, kuten
tiettyä, eivät helposti ihmettele mitään.
»Miksi tätä kaikkea kyselette?» tiedusti toinen miehistä.
Vanki silmäili häntä tutun ilkamoivasti, aatelismiehille ominaisin
ilmein.
»Hyvä herra», vastasi hän, »voin tavata edessäni olevalla matkalla
Saatanan, eikä olisi hullumpaa, jos saisin hänestä ystävän
mainitsemalla hänelle kadotettujen kidutukseen sopivia kojeita, joita
hän ei tunne».
Vanki oli juuri lopettanut tarkastuskäyntinsä, kun Châteletin kello löi
viisi.
Kaksi tuntia oli kulunut siitä, kun hän lähti kopistaan.
Hänet opastettiin sinne takaisin.
Saint-Paulin kirkkoherra odotteli häntä siellä.
Kaikesta saattoi nähdä, etteivät nämä kaksi odotustuntia olleet menneet
hukkaan ja että jos mikään, niin hänen äsken kokemansa elämys oli
sopivalla tavalla valmistanut hänet kuolemaan.
Hänet nähdessään kirkkoherra avasi hänelle sylinsä.
»Isä», sanoi Favras, »suokaa anteeksi, etten minä voi avata teille
muuta kuin sydämeni. Nämä herrat ovat järjestäneet niin, että voin
teille avata vain sen.»
Ja hän näytti selän taakse sidottuja käsiään.
»Ettekö voi irroittaa tuomitun käsiä siksi ajaksi, jonka hän viipyy
parissani?» kysyi kirkkoherra.
»Se ei ole meidän vallassamme», vastasi oikeudenpalvelija.
»Isä», sanoi Favras, »kysykää, eivätkö he voisi sitoa niitä
etupuolelle. Se on kuitenkin tehtävä silloin, kun joudun pitelemään
kynttilää kädessäni ja lukemaan tuomiotani.»
Apulaiset katsahtivat oikeudenpalvelijaan. Tämä nyökäytti päätänsä
merkiksi, ettei se olisi mitenkään sopimatonta, ja markiisin
armonanomukseen suostuttiin.
Sitten hänet jätettiin kahden kesken hengenmiehen seuraan.
Kukaan ei tiedä, mitä tapahtui tämän maailmanmiehen ja Jumalan
miehen välisessä viimeisessä keskustelussa. Avasiko Favras uskonnon
pyhyyden edessä sydämensä, joka oikeuden majesteetin edessä oli
pysynyt suljettuna? Kostuivatko hänen ivan kuivaamat silmänsä niistä
lohdutuksista, sen toisen maailman tarjoamista, johon hän oli
astumaisillaan? Kimmelsikö niissä joku hänen sydämensä vuodattamista
kyynelistä? Kyynelistä, jotka hän varmaankin oli vuodattanut rakkaitten
omaistensa takia, jotka hän maailmasta erotessaan joutuisi jättämään
orvoiksi ja hylätyiksi? Sitä eivät ainakaan huomanneet miehet, jotka
viiden tienoissa astuivat hänen koppiinsa ja jotka tapasivat hänet
hymyhuulisena, kuivin ripsin ja suljetuin sydämin.
Hänelle tultiin ilmoittamaan, että kuolinhetki oli koittanut.
»Hyvät herrat», sanoi hän, »pyydän teiltä anteeksi, mutta te olette
antaneet minun odottaa».
Koska hän oli jo takitta ja liivittä ja hänen kätensä oli sidottu,
riisuttiin häneltä nyt kengät ja sukat ja hänen yllensä jätettyjen
vaatteitten päälle vedettiin valkoinen mekkopaita.
Sitten hänen rinnalleen pantiin kirjoitustaulu, jossa oli sanat: