Mitä kuningatar oli karahvissa nähnyt Taverneyn linnassa kaksikymmentä
vuotta takaperin
Noustuaan pelipöydästä kuningas suuntasi askelensa niitä nuoria miehiä
kohden, joiden iloinen nauru oli herättänyt hänen huomiotaan jo
ennenkuin hän oli astunut saliin.
Hänen lähestyessään syntyi mitä syvin hiljaisuus.
»No, hyvät herrat», sanoi hän, »onko kuningas siis niin onneton, että
alakuloisuus kulkee hänen mukanaan?»
»Sire...» mutisivat nuoret miehet.
»Iloisuutenne oli rajaton ja naurunne raikuva, kun kuningatar ja minä
tulimme taloon.»
Sitten hän ravisti päätänsä ja jatkoi:
»Onnettomia ne kuninkaat, joiden läsnäollessa ei uskalleta nauraa!»
»Sire», virkkoi de Lameth, »kunnioituksesta...»
»Hyvä Charles», keskeytti kuningas, »kun te sunnuntaisin tai
torstaisin pääsitte lomalle ja minä kutsutin teidät Versaillesiin
virkistymään, herkesittekö nauramasta, kun minä olin siellä? Sanoin
äsken: 'Onnettomia ne kuninkaat, joiden läsnäollessa ei uskalleta
nauraa!' Minä sanon nyt: 'Onnellisia ne kuninkaat, joiden läsnäollessa
nauretaan!'»
»Sire», sanoi de Castries, »asianlaita on sellainen, että
iloisuutemme aihe ei kenties tunnu teidän majesteetistanne kaikkein
koomillisimmalta».
»Mistä te siis puhelitte, hyvät herrat?»
»Sire», sanoi Suleau ja astui esille, »minä antaudun syyllisenä teidän
majesteetillenne».
»Ah, tekö, herra Suleau! Olen lukenut _Apostolien Tekojen_ eilisen
numeron. Varokaa, varokaa!»
»Mitä sitten, sire?» kysyi nuori sanomalehtimies.
»Te olette hieman liian kuningasmielinen. Voitte joutua ikäviin
rettelöihin neiti Théroignen rakastajan kanssa.»
»Herra Populuksen kanssa?» sanoi Suleau nauraen.
»Juuri hänen. Entä mitä on tullut runoelmanne sankarittaresta?»
»Théroignestako?»
»Niin... En ole kuullut hänestä enää mitään.»
»Sire, minä luulen, että hänen mielestään vallankumouksemme ei
edisty kyllin nopeasti ja että hän on mennyt yllyttämään Brabantin
vallankumousta. Teidän majesteettinne tietää kai, että...»
»En, sitä en tiennyt... Häntäkö äsken nauroitte?»
»Emme, sire. Me nauroimme kansalliskokoukselle.»
»Ohoh, hyvät herrat! Teitte oikein, kun muutuitte vakaviksi minut
huomatessanne. Minä en voi sallia, että minun luonani nauretaan
kansalliskokoukselle. Enhän minä tosin», lisäsi kuningas kuin
perääntyen, »nyt ole kotonani, vaan prinsessa Lamballen luona. Ja
siksi, nauramatta ollenkaan tai nauraen hiljaa, te voitte sanoa
minulle, mikä sai teidät nauramaan niin kovaa.»
»Kuningas tietää, mistä asiasta tänään keskusteltiin
kansalliskokouksessa koko istunnon aika?»
»Tiedän, ja se kysymys oli minusta erittäin mielenkiintoinen. Eikö
ollut kysymys uudesta koneesta, jolla rikolliset mestataan?»
»Ja jonka tohtori Guillotin on tarjonnut kansalle... siitä juuri,
sire», vastasi Suleau.
»Vai niin, herra Suleau, ja te teette pilkkaa herra Guillotinista,
ihmisystävästä? Taidatte vallan unohtaa, että minäkin olen ihmisystävä.»
»Oh, sire, minun käsittääkseni on ero ihmisystävällä ja ihmisystävällä.
Ranskan kansan etunenässä esimerkiksi on ihmisystävä, joka on poistanut
tutkintokidutuksen. Häntä me kunnioitamme ja ylistämme, teemme
enemmänkin, me rakastamme häntä, sire.»
Kaikki nuoret miehet kumarsivat yhtaikaa.
»Mutta», jatkoi Suleau, »on toisia, joilla lääkärinä on tuhansia toinen
toistaan suorempia tai epäsuorempia keinoja poistaakseen sairaat
elämästä ja jotka nyt keksivät keinoja, kuinka saisivat terveet
kuolemaan. Ah, sire, pyydän teidän majesteettianne luovuttamaan heidät
minulle!»
»Entä mitä teette heille, herra Suleau? Katkaisetteko heidän kaulansa
_kivuttomasti_?» kysyi kuningas viitaten tohtori Guillotinin esittämään
väitteeseen. »Annatteko heidän tuntea niskassaan _kevyttä raikkautta_?»
»Sire, sitä minä heille toivon», sanoi Suleau, »mutta sitä en heille
lupaa».
»Mitä, sitäkö heille toivotte?» ihmetteli kuningas.
»Niin, sire. Minun mielestäni on ihan paikallaan, että uusien koneitten
keksijät itse ensin koettelevat niitä. Minä en suuriakaan sääli mestari
Aubriotia, joka koetteli Bastiljin muurien vahvuutta, enkä messire
Enguerrand de Marignytä, joka sai joululahjaksi Montfauconin hirsipuun.
Valitettavasti minulla ei ole kunniaa olla kuningas, onneksi minulla
ei ole kunniaa olla tuomari, on siis todennäköistä, että minun täytyy
kunnioitettavan Guillotinin suhteen pysyä siinä, mitä hänelle lupaan,
ja siinä, mitä olen jo alkanut tehdä.»
»Mitä olette luvannut tai oikeammin mitä olette tehnyt?»
»Mieleeni on juolahtanut, sire, että tuon ihmisyyden suuren
hyväntekijän täytyy saada palkkio hyvästä teostaan. Niinpä huomenna
siinä _Apostolien Tekojen_ numerossa, joka painetaan tänä yönä,
toimitetaan ristiäiset. On oikein, että tohtori Guillotinin tytär,
jonka isä on julkisesti tunnustanut omakseen kansalliskokouksen edessä,
saa nimekseen neiti Guillotine.»
Kuningaskaan ei voinut olla hymyilemättä.
»Ja», lisäsi Charles de Lameth, »koska häitä ja ristiäisiä ei voi
laulutta viettää, on herra Suleau tehnyt kummitytöstään kaksikin
laulua».
»Kaksi?» kummasteli kuningas.
»Sire», selitti Suleau, »kunkin maun mukaan».
»Entä mihin säveleeseen olette laulunne sovittanut? Minun mielestäni
sopii siihen vain sävel _De profundis_.»
»Hyi, toki, sire! Teidän majesteettinne siis unohtaa sen mielihyvän,
jota saa tuta, kun herra Guillotinin tytär katkaisee kaulan; portin
edustalle muodostuu varmasti jono. Ei, sire, toinen lauluistani on
saanut kuosiin tulleen sävelen, _Exaudet_-menuetin nuotin, ja toista
lauletaan sekasävelten mukaan, sillä se on potpourri.»
»Ja saako jo ennakolta maistaa lauluanne, herra Suleau?» kysyi kuningas.
Suleau kumarsi.
»Minä en ole kansalliskokous», vastasi hän, »yrittääkseni rajoittaa
kuninkaan valtaa. Minä olen hänen majesteettinsa uskollinen alamainen
ja minun mielestäni kuningas voi tehdä kaikki mitä haluaa.»
»No niin, minä kuuntelen.»
»Sire», sanoi Suleau, »minä tottelen».
Ja niin hän lauloi puoliääneen, _Exatidet_-menuetin sävelen mukaan,
laulunsa. Nuorten miesten nauru yltyi. Ja vaikka tämä kaikki ei
kuninkaasta tuntunut kovinkaan huvittavalta, ei hän mielinyt ilmaista
mielenliikutustaan, joka vastoin hänen tahtoaan kouristi hänen
sydäntään.
»No niin, hyvät herrat», virkkoi kuningas, »te nauratte, mutta
jospa tämä tohtori Guillotinin kone hyvinkin säästää poloisilta
kuolemaantuomituilta hirveät kärsimykset! Mitä yhteiskunta haluaa,
vaatiessaan rikollisen kuolemaa? Yksilön puhdasta ja yksinkertaista
alistumista. Jos tähän alistumiseen liittyy tuskia, kuten on laita
teilausta, silpomista sovellutettaessa, silloin ei harjoiteta oikeutta.»
»Mutta, sire», huomautti Suleau, »kuka sanoo teidän majesteetillenne,
että tuska lakkaa, kun pää irroitetaan ruumiista? Kuka takaa, ettei
elämä jatku molemmissa typistetyissä ruumiinosissa ja ettei kuoleva
kärsi kaksinkertaisia tuskia tietäessään tämän kaksinaisuuden?»
»Siitä kysymyksestä väitelkööt ammattimiehet», sanoi kuningas. »Mikäli
tiedän, on Bicêtressâ kokeiltu tällä koneella, vieläpä tänä aamuna.
Oliko kukaan teistä mukana tässä kokeessa?»
»Ei, sire, ei, ei», sanoi miltei yhtaikaa kymmenkunta naurajaa.
»Minä olin, sire», virkkoi muuan vakava ääni.
Kuningas kääntyi ja huomasi Gilbertin, joka oli saapunut keskustelun
aikana, lähestynyt miesryhmää kunnioittavasti ja oltuaan tähän saakka
vaiti vastasi nyt kuninkaan kysymykseen.
»Ah, tekö se olettekin, tohtori!» sanoi kuningas hätkähtäen. »Olitteko
te Bicêtressâ?»
»Olin, sire.»
»Kuinka koe onnistui?»
»Kaksi ensimmäistä yritystä suurenmoisesti, mutta kolmannessa, vaikka
niskanikamat katkesivatkin, täytyi pää irroittaa puukolla.»
Nuoret miehet kuuntelivat suu auki ja katse sekaisena.
»Mitä, sire», sanoi Charles de Lameth puhuen ilmeisesti kaikkien
toisten kuten omassakin nimessään, »onko tänä aamuna mestattu kolme
ihmistä?»
»On, hyvät herrat», vastasi kuningas, »mutta ne kolme miestä olivat
Hotel-Dieun sairaalan ruumishuoneesta. Mikä on teidän ajatuksenne,
herra Gilbert?»
»Mistä, sire?»
»Koneesta.»
»Sire, se on ilmeinen edistysaskel kaikkien tähän saakka keksittyjen
saman lajin koneitten rinnalla. Mutta kolmannelle ruumiille sattunut
onnettomuus todistaa, että tämäkin kone kaipaa täydennystä.»
»Kuinka se on tehty?» kysyi kuningas, jossa konesepän vaisto oli
herännyt.
Gilbert yritti parhaansa mukaan selittää, mutta kun kuningas tohtorin
esityksestä ei voinut saada tarkkaa kuvaa koneesta, sanoi hän:
»Tulkaa, tulkaa, tohtori, tuolla pöydällä on kyniä, mustetta ja
paperia... Toivottavasti osaatte piirtää?»
»Kyllä, sire.»
»Hyvä, tehkää koneen luonnos, silloin ymmärrän sen paremmin.»
Ja kun nuoret miehet, kunnioituksen pidättäminä, eivät uskaltaneet
seurata kuningasta kehoitusta saamatta, sanoi Ludvig XVI:
»Oh, tulkaa, tulkaa, herrat, nämä kysymykset ovat mielenkiintoisia koko
ihmiskunnalle.»
»Ja kuka tietää», virkkoi Suleau puoliääneen, »kuka tietää, kelle
meistä on säädetty kunnia joutua neiti Guillotinen puolisoksi. Hyvät
herrat, käykäämme tutustumaan tulevaan morsiameemme.»
Kaikki seurasivat kuningasta ja Gilbertiä sekä ryhmittyivät pöydän
ympärille, jonka ääreen kuninkaan kehoituksesta Gilbert istuutui
voidakseen paremmin piirtää.
Gilbert alkoi tehdä luonnosta koneesta, ja kuningas tarkkasi jokaista
viivaa tavattoman huolellisesti.
Mitään ei puuttunut piirroksesta. Siinä oli lava, lyhyet portaat,
molemmat patsaat, vipulauta, pikku ikkuna ja puolikuun muotoinen terä.
Gilbert oli lopettamassa viimeistä vetoa, kun kuningas keskeytti hänen
työnsä.
»Hitossa!» huudahti hän. »Eipä kumma, että koe epäonnistui, varsinkin
kolmannella kerralla.»
»Kuinka niin, sire?» kysyi Gilbert.
»Se riippuu leikkuuterän muodosta», sanoi Ludvig XVI. »Ei osoita
mekaanikon järkeä, kun tekee esineen, jonka on määrä katkaista
vastustuskelpoinen esine, puolikuun muotoiseksi.»
»Minkä muodon teidän majesteettinne sille antaisi?»
»Yksinkertaisesti kolmion muodon.»
Gilbert aikoi korjata piirrosta.
»Ei, ei, ei noin», sanoi kuningas, »ei noin. Antakaa minulle kynä.»
»Sire», sanoi Gilbert, »tässä on kynä ja tuossa tuoli».
»Odottakaa, odottakaa», virkkoi Ludvig XVI, jonka oli vallannut
konerakentajan into, »rauta on muovailtava vinosärmäiseksi, näin, kas
tällaiseksi... ja minä takaan, että sillä voi katkaista viisikolmatta
kaulaa yhteen menoon eikä terä tee tenää ainoassakaan.»
Hän oli tuskin lopettanut lauseensa, kun vihlova huuto, kauhun, miltei
tuskan huuto kajahti hänen olkansa takaa.
Hän kääntyi nopeasti ja huomasi kuningattaren kalpeana, horjahdellen,
tolkuttomana vaipuvan Gilbertin syliin..
Kuten muita oli kuningatartakin uteliaisuus kiihoittanut ja hän oli
lähestynyt pöytää. Kumarruttuaan kuninkaan tuolin yli hän oli nähnyt
puolisonsa olkapään takaa, juuri kun kuningas korjaili koneen pääosaa,
saman kammottavan koneen, jonka Cagliostro oli hänelle näyttänyt
kaksikymmentä vuotta takaperin Taverney-Maison-Rougen linnassa. [Kts.
_Lääkärin muistelmia_, 15 luku. — Suom.]
Tämän nähdessään hän ei ollut kyennyt muuta kuin päästämään kauhean
parahduksen. Elämä pakeni hänestä ikäänkuin tuo kohtalokas kone olisi
jo käsitellyt häntä, ja kuten jo mainitsimme, hän vaipui pyörtyneenä
Gilbertin syliin.