Saman päivän iltana, joulukuun 24 päivänä, siis jouluaattona, oli
Flora-paviljongissa vastaanotto.
Koska kuningatar ei mielinyt järjestää vastaanottoa luoksensa, otti
prinsessa de Lamballe vastaan vieraat hänen puolestaan ja esiintyi
emäntänä, kunnes kuningatar saapuisi.
Kuningattaren saavuttua kaikki sujuisi niinkuin iltahetki olisi
vietetty Marsan-paviljongissa eikä Flora-paviljongissa.
Päiväsaikaan nuori parooni Isidor de Charny oli palannut Torinosta ja
tulonsa jälkeen käynyt heti kuninkaan, sitten kuningattaren puheilla.
Molempien taholta hänet oli otettu vastaan erikoisen ystävällisesti,
mutta kuningattarella oli kaksikin syytä korostaa huomaavaisuuttaan.
Ensinnäkin Isidor oli Charnyn veli ja koska Charny itse oli nyt poissa,
tunsi kuningatar suurta mielihyvää tavatessaan edes hänen veljensä.
Toisaalta Isidor toi Artoisin kreivin ja prinssi de Condén terveiset,
jotka sointuivat liiankin hyvin hänen oman sydämensä kuiskaamiin
viesteihin.
Prinssit suosittelivat kuningattarelle markiisi de Favrasin
suunnitelmia ja kehottivat häntä käyttämään hyväkseen tuon urhean
aatelismiehen uhrautuvaisuutta ja pakenemaan sekä tulemaan heidän
pariinsa Torinoon.
Isidor oli saanut sen ohessa tehtäväkseen lausua Favrasille prinssien
olevan myötätuntoisia hänen aiheilleen ja että he tekisivät voitavansa
sen onnistumiseksi.
Kuningatar viivytti Isidoria luonansa kokonaisen tunnin, kutsui hänet
illaksi rouva de Lamballen seurapiiriin ja salli hänen poistua vasta
kun tämä pyysi lupaa päästä toimittamaan asiansa markiisi de Favrasille.
Kuningatar ei maininnut mitään varmaa pakohankkeestaan. Mutta hän antoi
Isidorin tehtäväksi toistaa Favrasille ja tämän puolisolle, mitä hän
oli heille sanonut silloin kun oli ottanut markiisittaren puheilleen
ja kun hän oli ilmoittamatta astunut kuninkaan huoneeseen, markiisin
ollessa tämän puheilla.
Kuningattaren luota lähdettyään Isidor meni heti tapaamaan markiisi de
Favrasia, joka asui Royale-aukion 21:ssä.
Parooni de Charnyn otti vastaan madame de Favras. Tämä sanoi aluksi,
että hänen miehensä oli mennyt ulos. Mutta kun hän kuuli vieraansa
nimen, keiden kuninkaallisten henkilöitten puheilla hän oli hetki
sitten ollut ja ketkä toiset hän oli tavannut viisi kuusi päivää
varemmin, hän tunnusti, että hänen miehensä olikin kotosalla, ja
kutsutti hänet huoneeseen.
Markiisi tuli kirkassilmäisenä ja hymyilevänä. Hänelle oli ilmoitettu
asiasta suoraan Torinosta, joten hän tiesi, miltä taholta Isidor tuli.
Viesti, jonka kuningatar muun ohessa oli antanut nuoren miehen
vietäväksi, teki salavehkeilijän ilon täydelliseksi. Kaikki sujui
tosiaankin hänen toivomuksensa mukaan. Hanke kehittyi suurenmoisesti.
Tietyt tuhatkaksisataa ratsumiestä olivat kerääntyneet Versaillesiin.
Kunkin heistä piti värvätä yksi jalkamies joukkoon, joten saataisiin
kokoon kaksituhattaneljäsataa tuhannenkahdensadan asemasta.
Neckern, Baillyn ja Lafayetten kolmoismurhan, joka oli suunniteltu
suoritettavaksi niiden kolmen miesjoukon toimesta, joista yksi tulisi
Pariisiin Roulen, toinen Grenellen ja kolmas Chaillotin tulliportista,
annettiin raueta, koska arveltiin riittävän, jos Lafayette
toimitettaisiin pois tieltä. Siihen yritykseen taas riittäisi hyvin
neljä päättävää, hyvin asestettua miestä. Nämä odottelisivat hänen
vaunujaan illalla yhdentoista aikoihin, hetkellä, jolloin Lafayette
tavallisesti lähti Tuileries-palatsista. Kaksi miehistä kulkisi
kadulla, yksi kummallakin sivulla, toiset kaksi asettuisivat vaunujen
eteen. Toinen näistä heiluttaisi kädessään jotakin paperia, viittaisi
ajajaa pysäyttämään ja sanoisi, että hänellä olisi jotakin tärkeää
ilmoitettavaa kenraalille. Vaunut pysähtyisivät, kenraali kurkistaisi
ulos oviaukosta ja siinä samassa hänet ammuttaisiin pistoolilla.
Siinä olikin ainoa huomattavampi ohjelmanmuutos. Kaikki muu kävisi
aikaisempien suunnitelmien mukaisesti. Rahaa oli jaeltu, miehet
tiesivät tehtävänsä. Kuninkaan tarvitsisi vain sanoa: »hyväksyn»,
Favras antaisi sovitun merkin ja koko juttu olisi selvitetty.
Muuan seikka oli huolestuttanut Favrasia: kuninkaan ja kuningattaren
äänettömyys. Tämän äänettömyyden oli kuningatar nyt katkaissut
lähettämällä Isidorin mukana viestinsä, ja vaikka tämän esittämät
terveiset markiisi Favrasille ja hänen puolisolleen tuntuivatkin kovin
epämääräisiltä, lähtivät ne toki kuninkaallisesta suusta ja olivat
sikäli hyvin merkittäviä.
Isidor lupasi vielä samana iltana lausua kuningattarelle ja kuninkaalle
markiisin alamaisen tervehdyksen.
Kuten tiedämme, oli nuori parooni lähtenyt Torinoon samana päivänä kuin
oli saapunut Pariisiin. Hänellä ei ollut siis nyt muuta asuntoa kuin
se huone, missä hänen veljensä asusti Tuileries-palatsissa. Koska tämä
veli oli matkoilla, käski hän kreivin palvelijan avata itselleen tämän
huoneen.
Kello yhdeksän hän astui prinsessa de Lamballen salonkiin.
Häntä ei ollut koskaan esitetty prinsessalle. Tämä ei siis tuntenut
häntä. Mutta koska kuningatar oli päivällä maininnut hänestä, nousi
prinsessa heti kun airut oli huutanut nuoren paroonin nimen ja viehkeän
suloisesti, mikä oli hänelle luonteenomaista, opasti hänet heti
kaikkein valituimpaan piiriin.
Kuninkaalliset eivät olleet vielä saapuneet. Monsieur, joka näytti
huolestuneelta, puheli nurkassa kahden henkiystävänsä, de la Châtren ja
d'Avarayn, kanssa. Kreivi Louis de Narbonne siirtyi ryhmästä toiseen
sulavasti kuin mies, joka tuntee liikkuvansa perheen keskuudessa.
Tähän perhetuttujen ryhmään kuului nuoria aatelismiehiä, jotka
uhmailivat maastamuuton villitystä. Heitä olivat de Lamethit, jotka
saivat monesta hyvästä kiittää kuningatarta ja jotka eivät vielä
olleet siirtyneet vastustuspuolueeseen, d'Ambly, aikakauden nero
tai häijyläinen, kuinka vain lukija haluaa, de Castries, kreivi
Fersen, Suleau, henkevän lehden _Apostolien Teot_ päätoimittaja,
kaikki jalosydämisiä, mutta pikapäisiä miehiä, toiset suorastaan
hullunrohkeita.
Isidor ei tuntenut ainoatakaan näistä nuorista miehistä. Mutta hänen
hyvin tunnettu nimensä ja se erikoinen suopeus, jota prinsessa oli
suvainnut osoittaa häntä tervehtiessään, vaikuttivat, että kaikki
ojensivat hänelle kätensä.
Hänhän toi sitäpaitsi vereksiä uutisia siitä toisesta Ranskasta, joka
eli ulkomailla. Jokaisella oli sukulainen tai ystävä prinssien hovissa.
Isidor oli nähnyt koko sen maailman, hän oli kuin toinen sanomalehti.
Olemme jo maininneet, että Suleau oli ensimmäinen.
Suleau kannatteli keskustelua ja kaikki nauroivat äänekkäästi. Suleau
oli ollut päivällä kansalliskokouksen istunnossa. Guillotin oli
noussut puhumaan, oli kiitellyt keksimänsä koneen lempeää toimintaa,
maininnut, kuinka suurenmoisesti saman päivän aamulla suoritettu
koe oli onnistunut, ja pyytänyt, että hänelle suotaisiin kunnia
korvata keksinnöllään kaikki kuoleman kojeet — teiliratas, hirsipuu,
polttorovio, silpominen — jotka jatkuvasti olivat kauhistuttaneet
Grève-toria.
Kansalliskokous, jota tämän uuden koneen sametinpehmeys oli hurmannut,
oli ollut valmis hyväksymään sen.
Suleau oli sepittänyt kansalliskokouksesta, tohtori Guillotinista ja
hänen koneestaan Exaudet-menuetin säveleeseen sovitetun laulun, joka
julkaistaisiin hänen lehtensä seuraavan päivän numerossa.
Tämä laulu, jota hän hyräili ympäröivälle iloiselle joukolle,
herätti niin kovaäänisen naurun, että kuningas, joka paraikaa saapui
kuningattaren seurassa, kuuli sen jo eteisessä ja koska hän —
kuningas-parka! — ei enää useinkaan nauranut, päätti hän tiedustella,
mikä näinä surullisina aikoina voi aiheuttaa moisen iloisen mielialan.
On sanomattakin selvää, että airueen ilmoitettua kuninkaan saapuneen ja
toisen ilmoitettua kuningattaren tulleen tyrehti kuiskailu, keskustelu
ja nauru kuin taikaiskusta ja vaihtui kunnioittavaksi hiljaisuudeksi.
Kuninkaalliset astuivat sisälle.
Mitä enemmän vallankumouksen henki julkisesti riisti kuninkuudelta
arvovaltaa, sitä enemmän — se täytyy myöntää — kasvoi yksityisesti
todellisissa kuningasmielisissä kunnioitus, jolle antoivat uutta
voimaa kuningasparia kohdanneet vastoinkäymiset. Vuosi 89 näki syvää
kiittämättömyyttä, vuosi 93 näki mitä ylevintä uhrautuvaisuutta.
Madame de Lamballe ja madame Elisabeth ottivat kuningattaren haltuunsa.
Monsieur meni kuningasta vastaan häntä kunnioittavasti tervehtiäkseen
ja sanoi kumartaen:
»Veljeni, emmeköhän voisi, te, kuningatar, minä ja joku läheisimmistä
ystävistänne, järjestää jotakin erikoispeliä, jotta whistin turvin
saisimme hieman keskustella luottamuksellisesti?»
»Varsin mielelläni, veljeni; järjestäkää asia kuningattaren kanssa.»
Monsieur lähestyi Marie-Antoinettea, jolle Charny paraikaa esitti
kunniatervehdystään sanoen hyvin hiljaa:
»Madame, olen tavannut markiisi de Favrasin ja minulla on esitettävänä
teidän majesteetillenne mitä tähdellisimpiä uutisia.»
»Rakas sisareni», virkkoi Monsieur, »kuningas haluaa neljän miehen
whistipeliâ. Me asetumme kuninkaan kanssa teitä vastaan ja hän antaa
teidän valita puoluelaisenne.»
»Hyvä on», vastasi kuningatar, joka aavisti, että whistipeli oli
vain veruke, »olen jo valinnut. Herra parooni de Charny, tulkaa te
neljänneksi. Pelatessamme voitte kertoa Torinoa koskevat uutisenne.»
»Ah, te tulette Torinosta, parooni?» sanoi Monsieur.
»Niin tulen, monseigneur. Torinosta palattuani olen käväissyt
Royale-aukiolla ja tavannut siellä miehen, joka on kuninkaan,
kuningattaren ja teidän korkeutenne harras ystävä.»
Monsieur punastui, rykäisi ja poistui. Hän oli vehkeilevä, arka luonne;
paroonin suora, täsmällinen esiintyminen kiusasi häntä.
Hän loi silmäyksen de la Châtreen, joka lähestyi häntä, kuiskasi tälle
joitakin ohjeita, minkä jälkeen de la Châtre poistui.
Sillaikaa kuningas tervehti aatelismiehiä ja niitä harvoja naisia,
jotka yhä nähtiin Tuileriein seurapiirissä, ja otti vastaan heidän
kunnianosoituksensa.
Kuningatar meni tarttumaan hänen käsivarteensa ja vei hänet pelipöydän
ääreen.
Kuningas tavoitteli katseellaan neljättä pelaajaa, mutta näki vain
Isidorin.
»Ahaa, herra de Charny», sanoi hän, »veljenne poissaollessa te tulette
neljänneksi. Se sopii mainiosti, olkaa tervetullut.»
Ja kädenliikkeellä hän kehoitti kuningatarta istuutumaan, istuutui
sitten itsekin ja Monsieur hänen jälkeensä.
Kuningatar puolestaan teki Isidorille kehoittavan kädenliikkeen ja
nuori parooni asettui paikalleen viimeisenä.
Madame Elisabeth polvistui kuninkaan takana olevalle kahden
istuttavalle sohvalle ja nojasi molemmin käsivarsin nojatuolinsa
selkään.
Pelattiin pari kolme vuoroa puhumatta muuta kuin peliin kuuluvat
välttämättömät sanat.
Sitten, yhä pelaten ja huomattuaan, että muu seurapiiri oli
kunnioittavasti loitonnut kuninkaallisten pöydästä, kuningatar sanoi
Monsieurille:
»Veljeni, parooni mainitsi teille tulleensa Torinosta?»
»Niin», myönsi Monsieur, »hän mainitsi siitä jotakin».
»Hän sanoi teille, että Artoisin kreivi ja prinssi de Condé olivat
hartaasti kehoittaneet meitä tulemaan heidän pariinsa?»
Kuningas liikahti kärsimättömästi.
»Veljeni», kuiskasi madame Elisabeth enkelimäisen suloisesti,
»kuunnelkaa, olkaa hyvä».
»Kuunteletteko tekin, sisareni?» sanoi kuningas.
»Minä hartaammin kuin kukaan muu, rakas Ludvig, sillä enemmän kuin
kukaan toinen minä rakastan teitä ja olen huolissani.»
»Mainitsin lisäksi», uskalsi Isidor huomauttaa, »että tulin
Royale-aukion kautta ja viivyin hetken aikaa kahdessakymmenessäyhdessä».
»Kahdessakymmenessäyhdessä?» kummasteli kuningas. »Mitä se merkitsee?»
»Kahdessakymmenessäyhdessä, sire», vastasi Isidor, »asuu muuan
aatelismies, teidän majesteettinne ja meidän kaikkien harras ystävä,
joka on valmis kuolemaan teidän kuten meidän kaikkien puolesta ja joka
meitä muita toimekkaampana on laatinut erään suunnitelman».
»Minkä suunnitelman, herra parooni?» kysyi kuningas kohottaen päätänsä.
»Jos minä onnettomuudekseni pahoitan kuninkaan mieltä kertomalla hänen
majesteetilleen mitä tiedän siitä suunnitelmasta, niin minä vaikenen
heti.»
»Ei, ei, herra parooni», ehätti kuningatar sanomaan, »puhukaa vain.
Liiankin monet laativat suunnitelmia meitä vastaan. Meidän täytyy toki
oppia tuntemaan ne, jotka laativat suunnitelmia hyväksemme, jotta
antaessamme anteeksi vihollisille osaisimme kiittää ystäviä. Herra
parooni, kuka on se aatelismies?»
»Markiisi de Favras, madame.»
»Ah, hänet me tunnemmekin. Ja te luotatte hänen uhrautuvaan mieleensä,
herra parooni?»
»Hänen uhrautuvaan mieleensä, kyllä, madame. Enkä minä ainoastaan
luota, olen siitä varma.»
»Varokaa, herra parooni», virkkoi kuningas, »olette liian innostunut».
»Sydän arvostelee sydämen mukaan, sire. Minä vastaan markiisi
de Favrasin alttiudesta. Hänen suunnitelmansa kelpoisuus ja sen
mahdollisuus onnistua, ah, se on toinen juttu! Olen liian nuori ja
koska kysymyksessä on kuninkaan ja kuningattaren pelastus, olen kyllin
järkevä uskaltaakseni lausua siitä omaa käsitystäni.»
»Entä minkälainen on se suunnitelma?» sanoi kuningatar.
»Madame, se on toteutettavissa, ja jos kuningas suvaitsee lausua yhden
sanan, tehdä myöntävän merkin, on hän huomenna tähän samaan aikaan
Péronnessa.»
Kuningas oli vaiti. Monsieur rutisteli herttasotamies-parkaa, joka ei
voinut auttaa asiaa.
»Sire», virkkoi kuningatar puolisolleen, »kuulitteko, mitä parooni
sanoi?»
»Kuulin kyllä», vastasi kuningas ja rypisti kulmakarvojaan.
»Entä te, veljeni?» kysyi kuningatar Monsieurilta.
»En ole kuningasta kuurompi.»
»No, mitä te arvelette? Se on minun käsittääkseni ehdotus.»
»Epäilemättä», myönsi Monsieur, »epäilemättä».
Sitten hän virkkoi Isidorille:
»No, herra parooni, toistakaa äskeinen kaunis laulunne.»
Isidor vastasi:
»Minä sanoin, että kuninkaan tarvitsee vain lausua sana, tehdä vain
myöntävä kädenliike ja markiisi de Favrasin toimenpiteitten avulla hän
on neljänkolmatta tunnin perästä turvassa uskollisessa Péronnessaan.»
»No, veljeni», virkkoi Monsieur, »eikö paroonin ehdotus tunnu
houkuttelevalta?»
Kuningas kääntyi äkkiä Monsieuriin päin, loi häneen tutkivan silmäyksen
ja sanoi:
»Jos minä lähden, lähdettekö te kanssani?»
Monsieurin hahmo muuttui, hänen poskensa värähtelivät, sillä hän ei
kyennyt masentamaan mielenliikutustaan.
»Minäkö?» sopersi hän.
»Te juuri, veljeni», sanoi Ludvig XVI, »minä kysyn teiltä, joka aina
kehoitatte minua lähtemään Ranskasta: 'lähdettekö kanssani, jos minä
lähden?'»
»Mutta», sopersi Monsieur, »minä en aavistanut, en ole tehnyt
minkäänlaisia valmistuksia...»
»Mitä, ettekö ole aavistanut», ihmetteli kuningas, »ja te kuitenkin
olette rahoittanut herra de Favrasin! Ette ole tehnyt minkäänlaisia
valmistuksia ja kuitenkin tiedätte hetkelleen, milloin salahanke on
aiottu toteuttaa!»
»Salahanke?» toisti Monsieur ja kalpeni.
»Niin, salahanke... sillä se on salahanke, vieläpä niin ilmeinen,
että jos se paljastuu ennen aikojaan, niin herra de Favras
vangitaan, pannaan Châteletiin ja tuomitaan kuolemaan — ellette
vaikutusvallallanne ja rahalla saa häntä pelastetuksi, kuten me
pelastimme herra de Besenvalin.»
»Mutta jos kuningas on pelastanut herra de Besenvalin, pelastaa hän
myöskin herra de Favrasin.»
»En, sillä mitä olen voinut tehdä yhden hyväksi, en ehkä voikaan enää
tehdä toisen hyväksi. Herra de Besenval oli sitäpaitsi minun mieheni,
kuten herra de Favras on teidän. Kukin pelastakoon omansa, veljeni, ja
siten kumpikin meistä täyttää velvollisuutensa.»
Tämän sanottuaan kuningas nousi.
Kuningatar tarttui hänen nuttunsa liepeeseen ja sanoi:
»Sire, hyväksytte tai epäätte, mutta teidän on annettava herra de
Favrasille vastaus.»
»Minunko?»
»Niin. Mitä parooni de Charny saa vastata kuninkaan puolesta?»
»Vastatkoon», sanoi Ludvig XVI irroittaen takkinsa kuningattaren
kädestä, »vastatkoon, ettei kuningas voi sallia, että hänet ryöstetään».
Ja hän poistui.
»Se merkitsee», virkkoi Monsieur, »että jos markiisi de Favras
ryöstää kuninkaan vastoin hänen lupaansa, on se hyvin tervetullutta —
edellyttämällä tietysti, että yritys onnistuu, sillä ken ei onnistu,
on tomppeli ja politiikassa tomppelit ansaitsevat kaksinkertaisen
rangaistuksen.»
»Herra parooni», sanoi kuningatar, »rientäkää hetkeäkään aikailematta
vielä tänä iltana herra de Favrasin luokse ja toistakaa hänelle
kuninkaan omat sanat: 'Kuningas ei voi sallia, että hänet ryöstetään.'
Joko hän ymmärtää ne ilman muuta tai te selitätte ne hänelle. Menkää.»
Parooni, joka vallan oikein piti kuninkaan vastausta ja kuningattaren
kehoitusta kaksinkertaisena suostumuksena, otti hattunsa, poistui
salongista, hypähti kadulla ajuriin ja huusi kuskille:
»Royale-aukio, kaksikymmentäyksi!»