Jo kahta päivää myöhemmin sai Cagliostro niiden omituisten tuntosarvien
avulla, joita hänelle oli kaikissa kansankerroksissa, yksinpä
kuninkaankin palveluskunnan keskuudessa, selville, että kreivi Louis
de Bouillé oli tullut Pariisiin lokakuun 15 tai 16 päivänä; hänen
serkkunsa Lafayette oli tavannut hänet 18 päivänä; samana päivänä tämä
oli esitellyt hänet kuninkaalle; 22 päivänä nuorukainen oli tarjoutunut
sepänoppilaaksi Gamainille; oli viipynyt hänen luonansa kolme päivää;
neljäntenä päivänä lähtenyt mestarin kanssa Versaillesista Pariisiin;
oli päässyt esteettömästi kuninkaan puheille; oli palannut asuntoonsa,
jonka oli vuokrannut ystävänsä Achille du Chasteletin huoneiston
vierestä; oli heti muuttanut pukua ja matkustanut samana iltana
postivaunuissa Metziin.
Toisaalta, päivää myöhemmin sen jälkeen kun hänellä oli ollut yöllinen
keskustelu Beausiren kanssa Saint-Jeanin hautuumaalla, hän oli nähnyt
entisen aliupseerin touhuissaan kiiruhtavan Bellevueen pankkiiri
Zannonen puheille. — Palattuaan kello seitsemältä aamulla pelaamasta —
hän oli hävinnyt viimeisenkin louisdorinsa herra Lawin erehtymättömän
martingalen uhallakin — Beausire huomasi kotinsa ihan autioksi. Neiti
Oliva ja pikku Toussaint olivat kadonneet.
Silloin Beausiren mieleen johtui, että kreivi Cagliostro oli
kieltäytynyt lähtemästä hänen kanssansa ulos ja selittänyt, että
hänellä oli jotakin tähdellistä sanottavaa neiti Olivalle.
Oli aihetta seuraavanlaiseen epäluuloon: kreivi oli ryöstänyt neiti
Olivan. Hyvänä vainukoirana Beausire käänsi nenänsä näille jäljille ja
seurasi niitä Bellevueen saakka. Siellä hän oli maininnut nimensä ja
hänet oli heti opastettu parooni Zannonen eli kreivi Cagliostron luo
— lukijan omassa vallassa on, kumpaa nimitystä haluaa käyttää tästä,
ellei juuri kertomuksemme päähenkilöstä niin ainakin esitettävänämme
olevan murhenäytelmän sokkanaulasta.
Astuttuaan salonkiin, jonka me jo tunnemmekin, kun olemme aikaisemmin
nähneet siellä tohtori Gilbertin ja markiisi de Favrasin, ja
jouduttuaan kreivin eteen Beausire tuli hämilleen. Kreivi tuntui
hänestä niin ylhäiseltä herralta, ettei hän uskaltanut tiukata tältä
rakastajatartaan.
Cagliostro puolestaan näytti osaavan lukea entisen aliupseerin
salaisimmatkin ajatukset, koskapa sanoi:
»Herra Beausire, olen huomannut erään asian, sen näet, että teissä on
vain kaksi todellista intohimoa, peli ja neiti Oliva.»
»Ah, herra kreivi», huudahti Beausire, »te siis tiedätte, millä asialla
olen täällä?»
»Vallan hyvin tiedän. Olette tullut tiedustelemaan minulta neiti
Olivaa. Hän on minun luonani.»
»Mitä, onko hän herra kreivin luona?»
»On, Saint-Clauden kadun varrella olevassa asunnossani. Hän elelee
siellä entisessä huoneistossaan, ja jos te olette hyvin järkevä, jos
minä olen tyytyväinen teihin, jos te tuotte minulle haluamani tiedot,
niin jonakin päivänä, herra Beausire, panemme taskuunne viisikolmatta
louisdoria, jotta pääsette esiintymään aatelismiehenä Palais-Royalissa,
ja selkäänne kauniin puvun esiintyäksenne rakastajana Saint-Clauden
varrella.»
Beausirella oli hyvä halu korottaa äänensä ja vaatia neiti Oliva
haltuunsa, mutta Cagliostro oli virkkanut pari sanaa onnettomasta
Portugalin lähetystön jutusta, joka häilähteli entisen aliupseerin
pään päällä kuin Damokleen miekka, ja Beausire oli pysynyt vaiti.
Kun hän lausui epäilevänsä, ettei neiti Oliva ollut Saint-Clauden
kadun asuintalossa, käski kreivi valjastaa vaununsa, ajoi Beausiren
kanssa puistokadun rakennukseen, vei hänet »kaikkeinpyhimpään»,
siirsi seinältä erään kuvan sivulle ja osoitti hänelle taidokkaasti
sommitellusta aukosta neiti Olivaa, joka kuningatarmaisesti puettuna
lojui isossa, kahden istuttavassa sohvassa lukien jotakin siihen aikaan
yleisesti harrastettua huonoa kirjaa. Sellaiset kirjat olivat neiti de
Taverneyn entisen kamarineidon suurin ilo, milloin onnellinen sattuma
salli hänen päästä niihin käsiksi. Hänen poikansa, pikku Toussaint,
joka oli puettu kuin kuninkaanpoika, päässä Henrik IV:n kuosinen,
valkoinen sulkatöyhtölakki ja jalassa taivaansiniset merimieshousut,
joita kannatteli kolmivärinen, kultatupsuinen vyö, leikki uhkeilla
leluilla.
Silloin Beausire tunsi, kuinka rakastajan ja isän sydän laajeni hänen
rinnassaan. Hän lupasi tehdä kaikki, mitä kreivi häneltä tahtoi,
ja sanojensa mittaisena miehenä kreivi päivinä, jolloin Beausire
oli tuonut jonkun mielenkiintoisen tiedon, salli hänen, sen jälkeen
kuin hän oli saanut kreivin kädestä maksun kullassa, mennä noutamaan
palkkansa rakkaudessa neiti Olivan sylistä.
Kaikki oli siis sujunut kreivin toivomusten ja voisi sanoa myöskin
Beausiren toivomusten mukaan, kun joulukuun loppupäivinä, hetkellä,
joka tähän vuodenaikaan oli ihan tavaton, toisin sanoen kello kuusi
aamulla, tohtori Gilbert, joka oli työskennellyt jo puolitoista tuntia,
kuuli oveltaan kolme iskua ja tunsi niiden laadusta, että kolkuttaja
oli joku vapaamuurariveli.
Hänen oli mentävä avaamaan.
Kreivi Cagliostro, hymy huulilla, seisoi oven toisella puolella.
Joutuessaan vastakkain tämän salaperäisen miehen kanssa ei Gilbert
milloinkaan voinut masentaa eräänlaista puistattavaa tunnetta.
»Ah», sanoi hän, »tekö siellä olettekin, kreivi?»
Sitten hän ojensi väkinäisesti kätensä ja jatkoi:
»Tervetuloa, olkoon hetki mikä tahansa ja liikuttepa millä asialla
hyvänsä!»
»Asiani, hyvä Gilbert», selitti kreivi, »on halu saada teidät tulemaan
mukaan erääseen ihmisystävälliseen kokeeseen, josta minulla on ollut
kunnia jo puhua teille aikaisemmin».
Gilbert koetti turhaan muistella, mistä kokeesta kreivi oli joskus
puhunut.
»En muista», sanoi hän.
»Tulkaa silti, hyvä Gilbert, minä en vaivaa teitä suotta, saatte olla
siitä varma. Muuten siellä, minne aion teidät viedä, tapaatte vanhoja
tuttuja.»
»Hyvä kreivi», sanoi Gilbert, »minne tahansa minut haluattekin viedä,
lähden kanssanne ennen kaikkea juuri teidän takianne. Paikka, minne
tulen, ja henkilöt, jotka tapaan, ovat toisarvoisia seikkoja.»
»Kas niin, tulkaa nyt, sillä meillä ei ole aikaa hukattavana.»
Gilbert oli täysissä pukeissa, hänen tarvitsi vain panna kynä pois ja
ottaa hattu.
Kun nämä toimet oli suoritettu, sanoi hän:
»Kreivi, olen määrättävissänne.»
»Lähtekäämme», vastasi kreivi lyhyesti.
Hän meni edellä, Gilbert seurasi perässä.
Miehet nousivat ulkona odotteleviin vaunuihin.
Vaunut lähtivät heti liikkeelle kreivin tarvitsematta antaa
minkäänlaista määräystä. Ilmeisesti ajuri tiesi jo ennestään, minne
matka oli suunnattava.
Neljännestunnin ajon jälkeen, jonka kestäessä Gilbert huomasi vaunujen
kulkevan halki koko Pariisin ja sivuuttavan tulliportin, pysähdyttiin
isoon neliöpihaan, jota ympäröivissä seinissä oli kaksi kerrosta pieniä
ristikkoikkunoita.
Portti, josta vaunut olivat ajaneet sisälle, sulkeutui niiden perässä.
Astuttuaan alas vaunuista Gilbert huomasi olevansa jonkun vankilan
pihamaalla ja silmäiltyään tarkemmin ympäristöään hän tunsi sen
Bicêtren pihaksi.
Tämä näyttämö, luonnostaankin jo synkännäköinen, vaikutti sitäkin
alakuloisemmalta, kun hämärtävä päivä vain vaivoin näytti uskaltavan
tulla tähän pihaan.
Kello lienee ollut neljänneksen yli kuuden aamulla. Talvisaikaan
se päivänhetki on perin ikävä, sillä silloin kylmä tehoo
lujarakenteisimpiinkin ihmisiin.
Hieno tihkusade valui harson lailla alas ja pieksi vankilan harmaita
seiniä.
Keskellä pihaa oli työssä viisi kuusi puuseppää mestarin valvoessa
työtä. Työtä johti muuan pieni, mustapukuinen mies, joka yksinään
liikkui enemmän kuin kaikki muut. Miehet olivat pystyttämässä jotakin
oudonnäköistä, omituista konetta.
Huomatessaan saapuneet vieraat pieni, mustapukuinen mies kohotti päänsä.
Gilbert säpsähti. Hän tunsi miehen tohtori Guillotiniksi, jonka hän oli
tavannut Maratin luona. Tuo kone oli isossa koossa sama, jonka hän oli
nähnyt pienoiskoossa _Kansan Ystävän_ toimittajan kellarissa.
Pieni mies puolestaan tunsi myöskin Cagliostron ja Gilbertin.
Näiden kahden henkilön tulo oli kaikista päättäen niin tärkeä tapaus,
että hän katsoi asiakseen luopua hetkeksi työn johdosta ja lähteä heitä
tervehtimään.
Mutta sitä ennen hän sentään kehoitti puuseppämestaria valvomaan
tarkoin miestensä hommia.
»No, no, mestari Guidon... tuo on hyvä», sanoi hän. »Pankaa ensiksi
kuntoon alusta. Alusta nähkääs on koko rakennuksen pohja. Kun alusta on
valmis, pystyttäkää molemmat pylväät, mutta katsokaa tarkoin, etteivät
rajamerkit tule liian etäälle tai liian lähelle. Minä olen muuten
paikalla enkä päästä teitä näkyvistäni.»
Sitten hän lähestyi Cagliostroa ja Gilbertiä, jotka säästivät häneltä
puoli taivalta.
»Hyvää huomenta, parooni», tervehti hän. »On kovin miellyttävää, että
tulette ensimmäisenä ja tuotte mukananne tohtorin. Tohtori, muistatte
kai vielä, että olin kutsunut teidät Maratin luona katsomaan koettani,
mutta olin unohtanut kysyä osoitettanne... Te näette kohta jotakin
merkillistä, kaikkein ihmisystävällisimmän koneen, mitä milloinkaan on
keksitty.»
Sitten hän kääntyi äkkiä tähän koneeseen päin, rakkaimman huolenpitonsa
esinettä tarkastamaan.
»No, no, Guidon, mitä te nyt teette?» sanoi hän. »Te panette etupuolen
taaksepäin.»
Hän hypähti portaille, jotka kaksi apuria oli juuri kiinnittänyt
neliölautaan, ja oli tuossa tuokiossa alustalla, missä hänen
läsnäolonsa riitti parissa sekunnissa korjaamaan erehdyksen, jonka
tämän uuden koneen salaisuuksiin perehtymättömät työmiehet olivat
tehneet.
»Kas noin», virkkoi tohtori Guillotin katsellen tyytyväisenä, kuinka
työ hänen johdossaan sujui kuin itsestään. »Nyt on enää pantava
leikkuuveitsi uurteeseen... Guidon, Guidon», huudahti hän äkkiä
kuin kauhistuneena, »kuulkaas, miksei uurretta ole vahvistettu
messinkilevyllä?»
»Ah, tohtori, nähkääs, minä ajattelin, että hyvin voideltu kelpo
tammipuu olisi yhtä hyvä kuin messinki», vastasi puuseppämestari.
»Siinä nyt ollaan», sanoi tohtori halveksivasti, »säästäväisyyttä,
kitsautta, vaikka kysymyksessä on tieteen kehitys, inhimillinen hyvä!
Guidon, jos kokeemme tänään epäonnistuu, panen teidät siitä vastuuseen.
Hyvät herrat, otan teidät todistajiksi», jatkoi tohtori puhutellen
Cagliostroa ja Gilbertiä, »haastan teidät todistamaan, että minä olin
pyytänyt tekemään kourut messingistä ja että minä panen vastalauseen,
kun niitä ei ole tehty messingistä. Jos veitsi nyt pysähtyy puolitiehen
tai liukuu huonosti, niin se ei ole minun vikani, minä pesen käteni.»
Kahdeksantoista vuosisataa eroitti sen eleen, jonka tohtori teki uuden
kojeensa tasokkeella, siitä kädenliikkeestä, jonka Pilatus aikoinaan
oli tehnyt palatsinsa parvekkeelta.
Mutta kaikista näistä pikku vastoinkäymisistä huolimatta koje saatiin
pystyyn ja kohotessaan se sai eräänlaisen inhimillisen hahmon, joka
riemastutti keksijäänsä, mutta pani tohtori Gilbertin värisemään.
Cagliostro pysyi tunteettomana. Tuntui siltä kuin Lorenzan kuoleman
jälkeen tämä mies olisi kivettynyt marmoriksi.
Seuraavassa kuvailemme tämän koneen ulkomuotoa.
Alimpana oli ensimmäinen tasoke, jolle päästiin lyhyitä myllyportaita
pitkin.
Tämä tasoke — mestauslava — oli viisitoista jalkaa leveä neliö.
Siltä kohosi, vastapäätä portaita ja suunnilleen kymmenen jalan
päässä niistä, kaksi yhdensuuntaista, kymmenen tai kahdentoista jalan
korkuista pylvästä.
Näihin pylväihin oli uutettu se kuulu kouru, jossa mestari Guidon oli
säästellyt messinkiä; sen säästäväisyyden olemme nähneet aiheuttavan
ihmisystävällisen tohtori Guillotinin kovaääniset huudahdukset.
Tätä kourua pitkin liukui puolikuunmuotoinen leikkuuterä. Kun sitä
kannatteleva jousi päästettiin auki, putosi veitsi vapaasti omalla
painollaan. Lisäpainolla se oli tehty sata kertaa raskaammaksi.
Pylväitten väliin oli tehty pieni aukko, johon sopi ihmisen pää. Kun
tämän reiän molemmat puupuoliskot lyötiin kiinni, muodostivat ne kuin
renkaan kaulan ympärille.
Tavallisen miehen mittaisesta laudasta sommiteltu vipulauta heilahti
määrätyllä hetkellä ja heilahtaessaan se joutui itsestään äsken
mainitun ikkunan tasalle.
Kuten näkyy, oli kaikki tämä mitä nokkelinta keksintöä.
Silläaikaa kun puusepät, mestari Guidon ja tohtori viimeistelivät
kojeen kuntoonpanoa, Cagliostron ja Gilbertin keskustellessa kojeen
enemmästä tai vähemmästä alkuperäisyydestä — kreivi piti riidanalaisena
tohtori Guillotinin keksinnön alkuperäisyyttä huomauttaen hänen
kojeensa muistuttavan italialaista _mannayaa_ ja varsinkin Toulousen
vanneveistä, jolla marsalkka de Montmorency oli mestattu [»Tässä
maakunnassa», sanoo Puységur, »käytetään kahden puupalikan väliin
kiinnitettyä vanneveistä; kun mestattavan pää on painettu pölkylle,
nykäisee joku nuorasta, veitsi putoaa ja irroittaa ruumiista pään»]—
saapui pihalle uusia vieraita, jotka nekin epäilemättä oli kutsuttu
olemaan mukana tässä kokeessa.
Heitä oli ensinnäkin meille ennestään tuttu vanhus, joka on esittänyt
toimekasta osaa pitkän kertomuksemme vaiheissa. Vaikka häntä vaivasi
sairaus, joka pian vei hänet kuolemaan, oli hän virkaveljensä
Guillotinin kutsua noudattaen poistunut huoneestaan ja, varhaisesta
aamuhetkestä ja huonosta säästä piittaamatta, tullut katsomaan, kuinka
kone toimisi.
Gilbert tunsi hänet ja riensi kunnioittavasti häntä tervehtimään.
Hänen seurassaan oli herra Giraud, Pariisin kaupunginarkkitehti, joka
sai kiittää hoitamaansa virka-asemaa hänelle tulleesta erikoiskutsusta.
Toiseen ryhmään, joka ei ollut ketään tervehtinyt ja jota kukaan
ei ollut tervehtinyt, kuului neljä miestä, kaikki neljä hyvin
yksinkertaisissa pukimissa.
Pihalle päästyään nämä neljä miestä olivat heti siirtyneet
mahdollisimman etäälle siitä paikasta, missä Cagliostro ja Gilbert
seisoivat, ja pysyttelivät sopessaan, nöyrinä, puhellen kuiskaavalla
äänellä ja sateesta huolimatta pidellen hattua kädessään.
Se heistä, joka näytti päälliköltä tai jota muut kolme kuuntelivat
kunnioittavasti, kun hän puhui heille matalalla äänellä, oli
viidenkymmenen tai kahdenkuudetta vuoden ikäinen, kookasvartaloinen,
suopeasti hymyilevä ja avomielisen näköinen mies.
Tämä mies oli Charles-Louis Sanson. Hän oli syntynyt helmikuun 15
päivänä 1738. Hän oli nähnyt isänsä teloittavan Damiensin ja ollut
apuna, kun isällä oli ollut kunnia katkaista herra de Lally-Tollendalin
kaula.
Hänellä oli tavallisessa käytännössä nimityksenään _Monsieur de Paris_,
»Pariisin herra».
Muut kolme olivat hänen poikansa, joka myöhemmin sai kunnian auttaa
häntä Ludvig XVI:n teloituksessa, ja hänen kaksi apulaistaan.
Monsieur de Parisin, hänen poikansa ja hänen kahden apulaisensa
läsnäolo antoi herra Guillotinin koneelle hirvittävän kaunopuheisuuden
leiman, se kun todisti, että koe, jonka hän aikoi tehdä, oli saanut
hallituksen hyväksymisen, ellei, juuri takuuta.
Tällä hetkellä monsieur de Paris näytti hyvin alakuloiselta. Jos
kone, jonka koekäyntiä hänet oli kutsuttu katsomaan, hyväksyttäisiin,
menettäisi hänen esiintymisensä kaiken maalauksellisuutensa. Teloittaja
ei olisi enää joukon silmissä tuomioenkeli kädessä säkenöivä kalpa;
pyöveli olisi vain jonkunlainen vanginvartija, joka nykäisee
kuolemannuorasta.
Sillä taholla oli siis todellinen vastustuspuolue.
Koska sadetta yhä jatkui, heikompana kenties, mutta sitä tiheämpänä,
alkoi tohtori Guillotin pelätä, että ruma sää voisi karkoittaa jonkun
hänen katselijakunnastaan, ja kääntyi senvuoksi huomattavimman ryhmän
puoleen, sen, johon kuuluivat Cagliostro, Gilbert, tohtori Louis ja
arkkitehti Giraud, ja sanoi kuin teatterinjohtaja, joka tuntee yleisön
käyvän kärsimättömäksi:
»Hyvät herrat, me odotamme enää vain yhtä henkilöä, tohtori Cabanisia.
Kun hän saapuu, voimme aloittaa.»
Tuskin hän oli lopettanut lauseensa, kun pihalle ajoivat kolmannet
vaunut, joista astui ulos muuan kolmenkymmenenkahdeksan tai
neljänkymmenen ikäinen mies, avo-otsainen, älykkään näköinen,
vilkaskatseinen tutkijatyyppi.
Tämä tulija oli viimeinen kaivattu vieras, tohtori Cabanis.
Hän tervehti jokaista ystävällisesti, kuten sopiikin filosofilääkärin
tehdä, meni tarjoamaan kättä Guillotinille, kun tämä korkealta
tasokkeelta huudahti:
»Tulkaahan nyt, tohtori, tulkaa väleen, teitä vain on odoteltukin!»
Sitten tohtori Cabanis siirtyi Cagliostron ja Gilbertin seuraan.
Silläaikaa hänen vaununsa asettuivat toisten ajoneuvojen rinnalle.
Monsieur de Parisin ajoneuvot olivat vaatimattomasti jääneet portille.
»Hyvät herrat», sanoi tohtori Guillotin, »koska emme odota enää ketään
tulevaksi, voimme nyt aloittaa».
Hän heilautti kättänsä, muuan ovi aukeni ja ulos astui kaksi miestä,
yllä eräänlainen harmaa univormu. He kantoivat olkapäillään säkkiä,
jonka kankaan alta häämöttivät epäselvästi ihmisruumiin muodot.
Ristikkoikkunoitten taakse ilmestyi valjuja mielipuolenkasvoja. Tylsin
silmin he katselivat — heitä ei tietenkään ollut kutsuttu katselijoiksi
— tätä odottamatonta ja kaameaa näytelmää, jonka valmisteluja ja
tarkoitusta he eivät voineet käsittää.