ADELGUNDA. Mene, mene, minä rukoilen sua! (Sysää hänet pois
vasemmalle). Mutta mitähän tämä oikeastaan merkitsee, Oswald-kulta?
Tämä tapaus! Minä vapisen! Mitä on tapahtunut?
BARNAU (tyyneesti). Teidän poikaherranne tahtoi väkisin suudella
Thusneldaa.
ADELGUNDA. Enkö minä arvannut, että se rauhanrikkoja jälleen oli syypää
rettelöön.
BARNAU (tyynesti, tarkasti). Mitenkä, täti-rouva, onko Thusnelda syypää
poikanne siivottomuteen?
ADELGUNDA. Minun poikani oli tosin raju sinua kohtaan, mutta se on
hälle anteeksi annettava, hän ei, näet, tuntenut sua. Mutta mitä
Thusneldaa tulee -- --
BARNAU. No?
ADELGUNDA. Mutta Dietrich'ini on siisti, sävyisä nuorukainen, ja jos
hän Thusneldan kanssa leikitteli, oli Thusnelda epäilemättä houkutellut
häntä -- Oo, se tyttö taitaa kyllä konstin viekoitella silmillään, ja
toisinaan sattuu siisteinkin nuorukainen verkkoon tarttumaan.
BARNAU (tyyneesti). Siis on Thusnelda huikentelevainen?
ADELGUNDA. Hm, niin en tahdo heti puhua hänestä pahinta, mutta hällä on
omat tapansa; kysyppäs sisariltasi, ei kenkään puhu hänestä hyvää.
Parasta olisi, että hän saataisiin pois talostamme, sais sitte hankkia
itselleen toisen palveluspaikan.
BARNAU (tyyneesti). Niinkö arvelette?
ADELGUNDA. Niin juuri, olonsa meillä ei ole hälle itselleen hyväksi.
BARNAU. Sitte pitää kai muuttaa hänen olonsa toiselle kannalle. Minä
alan mietiskellä sitä.
ADELGUNDA. Siinä teet oikein, Oswald-kulta. Ja pojalleni suot anteeksi
hänen pikaisuutensa? Hän saapi vähän ajan kuluttua tulla tarjoamaan
sulle kätensä sovintoon. Eikö niin?
BARNAU (vähän pilkallisesti). No niin, onhan hän mun orpanani.
ADELGUNDA. Hyvä, siis on kaikki hyvin jälleen. Minä menen heti
puhuttelemaan poikaani. Sinun pitää oppia tuntemaan hänet paremmalta
puolelta; se on kelpo poika, hän tuottaa mulle vielä paljon iloa, ja
hän on erinomaisen oppinut. Voi siis hyvin toistaiseksi.
(Pois).
BARNAU. Eipä tarkastukseni, tutkintoni mulle suuria vaivoja tuota,
totuuden todistuksia satelee mulle joka haaralta. Siis on tuo siivoton
poikanen orpanani. Minun on häntä melkein sääli; sillä minä pelkään
äidin lellittelemisen tykkänään pilaavan hänet. Ja Thusnelda? Hän pitää
miehen muotokuvaa povellaan? Enemmän selkoa pitää vielä saada.
(Menee).
Kahdeksas kohtaus.
Barnau. Offenburg (vasemmalta, perältä).
OFFENBURG (tulee kiireesti, syöksyy Barnau'iin). Herrani!
BARNAU. Emmeköhän me liene vanhoja tuttuja?
OFFENBURG. Niin, emmekö vain liene, -- olettehan te herra Barnau!
BARNAU. Ja te olette herra Offenburg! Te olitte ylioppilas, minun
lähtiessäni matkoilleni.
OFFENBURG. Sydämestäni toivotan teille tervetuloa kotiinne jälleen!
BARNAU. Kiitän. Niin, niin, nyt muistan yhä tarkemmin. Te olitte
pikkuisen haaveksia myöskin, te kyhäilitte runopätkiä. Oletteko
sittemmin oikein runoiliaksi ruvennut?
OFFENBURG (naurahtaen). Lomahetkeni houkuttelevat minua tosin toisinaan
pikku runo-synteihin, mutta ylipäänsä olen vain tavallinen ihminen,
luotettu lääkäri.
BARNAU. Ja virkatoimenneko teitä nytkin tänne kutsuvat?
OFFENBURG. Virkatoimeni.
Yhdeksäs kohtaus.
Entiset. Iduna (vasemmalta, etu-alalta).
IDUNA (kiireesti sisään). Hyvä tohtori -- (säpsähtää, hämillään,
huomatessaan Barnau'in).
BARNAU (on tarkastanut kumpaisenkin suhteita, iloiten heidän
hämmästyksestään, yhä ystävällisellä hyväntahtoisuudella, josta toki
pikku iva pilkistää). Ahaa, pikku serkku-näpykkä! Kuinka, herra
tohtori, eihän pikku serkku-näpykkäni vain lie sairas?
IDUNA. Eihän toki!
OFFENBURG (myöskin hämillään). Se on, toistaiseksi ainoastaan helppo
yskä -- --
BARNAU. Te tulitte siis kuitenkin hänen tähtensä?