BARNAU. Hyvä. Mutta katsohan toki ympärillesi, vanhus, tuolla on vielä
joku.
WEITHOLD. Sehän on, -- todellakin, hra tohtori Wismar.
WISMAR. Tunnetteko minut vielä, vanha, uskollinen sielu?
WEITHOLD. Sydämestä monin kerroin tervetullut!
Viidestoista kohtaus.
Entiset. Thusnelda (perältä, oikealta).
THUSNELDA (vähän kukoissaan). Kaksi vierasta herraa -- sanoivat --
jalkamiehiä -- oi, hän on -- aavistukseni ei ole mua pettänyt -- isäni!
(Töyttää Barnau'in luoksi).
WISMAR (perälle, tarkkaa sieltä).
BARNAU (askeleen taakse). Mitä?
THUSNELDA. Te olette oikeassa, jalkojenne juuressa on minun paikkani,
mun armas, kallis isäni.
(Lankee polvilleen, suutelee hänen kättään).
BARNAU. Mutta min'en ymmärrä Teitä?
THUSNELDA. Ettekö enää tunne Thusneldaanne?
BARNAU (hämmästyen). Tekö Thusnelda? Nouskaa.
THUSNELDA (nousee, pyyhkii kyyneleen).
BARNAU. Mitä? Te itkette?
THUSNELDA (hiljaisella luopumisella). Anteeksi, minä olen kai paha --
Te teitittelette minua -- varmaankin olen minä paha -- kuinka
taisinkaan enää odottaa tuota ystävällistä "sinä," jolla muinoin mua
mainitsitte.
BARNAU (kummastellen, tarkastelee häntä). Todellako? Thusnelda?
WEITHOLD. Kyllä hän on juuri sama, armollinen herra.
BARNAU (sydämmellisesti). Tullos sydämelleni, armas lapsosein!
THUSNELDA (riemuissaan kuunnellen). Kuinka?
BARNAU. Olethan sinä lapseni, armas tyttö!
THUSNELDA (hellästi, iloissaan). Saanko olla?
BARNAU (vetää hänet luokseen, suutelee hänen otsaansa). Tässä on sinun
paikkasi, tytär kuuluu isän sydämelle. Pahasti oli, että teitittelin
sinua, mutta minä hämmästyin, min'en tuntenut sinua. Poislähtiessäni
olit sinä tuskin noin pitkä ja nyt olet jo koko neidoksi vaurastunut.
Minun ajatuksissani eli yhä tuo pikku kaksitoista-vuotias tyttönen.
THUSNELDA (iloisesti). Siis te olette välin muistellut minuakin?
BARNAU. Usein, lapseni, usein!
THUSNELDA (suutelee hänen kättään, riemun vallassa). Oi, kiitos,
tuhansin, tuhansin kerroin, mun kallis -- tohdinko sanoa isäni?
BARNAU. Olenhan minä sun isäsi?
THUSNELDA. Niin, niin, Te olette minulle kaikki, pelastajani,
opettajani, suojeliani, herrani, -- oi, kaikki nuo yhdistän minä isän
nimeen, joka on minusta kaikkein kallihin sana.
BARNAU. Oletko sinäkin muistellut minua?
THUSNELDA. Ei ole kulunut silmänräpäystäkään, jolloin en olisi teitä
muistellut. Oi, niin elävästi muistan minä hetken, jona äitiparkani
hivui kuolinvuoteellaan, kuinka minä turhaan rukoilin ihmisten apua ja
armahtavaisuutta, ja kuinka sairas äitini kuumia kyyneleitä vuodatteli,
tuntiessaan kuolema-hetkensä lähestyvän; hän suri, täytyessään jättää
lapsensa turvatonna vieraan valtaan. Silloin te tulitte luoksemme,
toitte sairaalle virvoitusta, lupasitte toivottomalle äidille pitää
huolta hänen lapsestaan, ja kun kuolevan silmä sammui, sen viimeinen
kiitollisuuden säde loisti kirkkaasti teihin, sillä te kevensitte hänen
raskahimman suru-kuormansa, hän saattoi rauhassa kuolla. Te otitte
minut luoksenne, tarjositte turvattomalle orporukalle kodin,
surkuteltavalle pikku kerjääjättärelle hoivan hellyyden helmassa. Te
olitte hyvä ja ystävällinen minua kohtaan, minä sain kutsua teitä
isäksi, te opetitte minua, -- oi, oi, mitä te mulle opettanut olette,
sitä en milloinkaan unhoittaa voi. Ja minäkö en muistelisi teitä? Olla
teitä muistelematta on minusta yhtä kuin kuolla, mun armas, rakkahin
isäni!
BARNAU. Kylliksi, kylliksi, lapseni! Sun liikutuksesi on oikein
kiihkoinen.
THUSNELDA. Oi, niin! -- Mutta se on suloinen, -- niin suloinen!
BARNAU. Vait, vait, Thusnelda, sinä saat minut jo heltymään, älkäämme
puhuko siitä enää. Ei, minä tahdon olla iloinen kotiin palatessani.
Minä hämmennän kiihkoasi, pistäen jotain oikein jokapäiväistä sekaan.
Me olemme kävelleet kolme tuntia yhtämittaa, meidän on nälkä.
THUSNELDA (toimessaan). Heti, heti! (Aikoo pois).
WEITHOLD. Odottakaahan toki, Thusnelda hyvä. Koska tahdotte atrioita?
BARNAU. Päivällis-aikana.
WEITHOLD. Hm, meillä syödään päivällistä kello yhden, kolmen, neljän ja
viiden aikana.
THUSNELDA. Mutta hyvä herra Weithold, isän on nälkä, hänen pitää heti
saada ruokaa.
WEITHOLD. Niin, mutta onko nyt heti mitään valmista?
THUSNELDA. Siitä minä pidän huolen. Kymmenessä minutissa on atrianne
valmis.
BARNAU. Kuinka? Sä itket?
THUSNELDA. Ilosta! Minä saan valmistaa teille jotain, minä saan
palvella teitä, -- oi, jos tietäisitte, kuinka onnellinen minä nyt
olen!
(Oikealle perällä).
BARNAU (katselee pitkän aikaa Thusneldan jälkeen, sitten Weithold'ille)
Nyt, Weithold, pieni kysymys: Mitä merkitsee se, että täällä syödään
päivällistä eri tunneilla?
WEITHOLD. Hm, naiset ovat niin määränneet.
BARNAU. No? Sinä joudut hämille, et tahdo lausua suoraan.
WEITHOLD. Kylläpähän itse saatte nähdä.
BARNAU. Etkö saata sitä sanoa? Minä tahdon saada tietää sen sinulta.
WEITHOLD. No niin, lähteissänne te majoititte tähän kartanoonne
sisar-ryökkynänne, täti-rouvanne, veljenne-tyttäret, ja käskitte minun
tottelemaan heitä, kuni emäntiäni ainakin. Mutta -- -- --
BARNAU. Mutta?
WEITHOLD. Hm, nuo naiset eivät aina tahdo oikein sopia keskenään.
BARNAU. Vai niin?
WEITHOLD. Toinen ei tahdo kernaasti totella toista, jokaisella on oma
päänsä. Ruokatunneista eivät he myöskään ole sopineet, ja sentähden
syöpi kukin ajallaan. Hovineuvoksen rouva ei, säätyynsä katsoen, syö
ennenkuin kello viiden aikana, Ulrika-neiti tahtoo päivällisen edellä
rauhassa tutkistella tieteitään ja syöpi kello neljä, Irmgard-neiti
nousee myöhään, hänen ei ole nälkä ennenkuin kello kolme, ainoastaan
Ottilia-neiti, joka aina nousee varhain syö päivällisensä kello yksi.
BARNAU (tyynesti). Onhan täällä siis oikea ravintola-liike.
WEITHOLD. Tosin antaa neljän eri päivällisen laittaminen palvelusväelle
paljon työtä ja vaivaa, sillä heille täytyy olla jokaiselle eri
ruoka-lajitkin: Mitä toinen tahtoo, se ei toiselle kelpaa. Sen huomaa
aamiaisesta. Hovineuvoksen rouva juopi kahvia, Ulrika-neiti teetä,
Irmgard-neiti chokolad'ia ja Ottilia-neiti maitoa.
BARNAU (yhä tyynesti). Onpa sillä ilveellinen puolensakin. Miten
kohtelevat naiset Thusneldaa?