Mutta vainolainen tuli, maahan ystävät kaatoi.
Yksinään siihen jälelle jätettiin, kaihoellen kasvamaan. Kumppalina oli
ilman tuuli, auringon lämpö lämmittäjänä, ystävänä taivaan lintu, nuori
ruoho lemmikkinä. Mutta korkeaksi siinä sittekin nousi, lakkapää
petäjäksi kasvoi.
Nousi siihen sivulle nuori metsä, vaan kaskeksi senkin kaatoivat,
tuhaksi polttivat. Nuoleskeli tuli vanhuksen tyveä, syviä ryppyjä
siihen poltti, veren suonissa kiehutti; -- mutta sen se kärsi,
uhmaellen palomaalla sittekin kasvoi.
Tuhkaan kylvettiin siemen, kellervä, lainehtiva ruis leikattiin, --
vielä kerran kylvettiin ja leikattiin -- sitte laidunmaaksi jätettiin.
* * * * *
Kunnioitettuna ja ihailtuna se vanha mänty siinä hakamaassa seisoo,
laajoja oksiaan levittelee ja niitä tuulessa heiluttaa.
Vanhoilta ajoilta siinä seisoo, lienee uhrejakin kantanut, kansan
loitsuja kuunnellut. Uhrata tekisi sinulle mieli, niin pyhältä, niin
kunnioitettavalta ja suurelta näytät. Kun käki latvassasi kukahtaa,
kainommalta se silloin kuuluu. Peipon virsi oksaltasi on valittava,
niin soinnuton ja pitkä.
Ja kun sua katselen, milloin mailtaan hiipii kuu, oksillas se kauvan
viipyy, joka neulasen neniä käy. Arasti se oksalta oksalle luisuu ja
verkkaan sinusta poistuu.
Aina silloin käyt sinä niin kumman kummaksi, hahmosi on aavemainen ja
jylhä.
Uhritulia tahtoisin silloin vierelläsi nähdä, rummun pärinän ja mustat
haamut. Silloin kuulisin kantelon kaiun ja laulut tutulta tuntuisi...
Sinne joukkoon tahtoisin sitte minäkin, kanneltani soittelisin, lauluni
laulaisin ja pienen uhrini uhraisin...
Siellä silloin tietäjän äänen kuulisin, näkisin miehet miehekkäät,
naiset naiselliset näkisin... oikean _suomalaisen_ näkisin!
Vaan eihän niitä siellä juurellasi ole!...
Päivin kun luoksesi kuljen, olet yhtä lempeä. Yhtä tuttu on silloin
laulusi, ja yhtä vienot kuiskeesi ovat... Yksiksesi seisot, itseksesi
entisiä aikoja haastat... Öilläkö sinä vaan menneisyyden pakinoille
luoksesi kutsut? -- --
Sinä olet niin suuri, niin vankka ja luja, sinä vanha mänty.
Satoja vuosia siinä seisonut olet; -- mutta kerran sinutkin kaatavat.
Vainolainen tulee, aseensa runkoosi iskee ja rymisten sinut maahan
kaataa. Nuo mahtavat oksat parkuen katkeilevat ja sydänveresi kuivihin
vuotaa...
Silloin et sinä enää tuulen kanssa laulele, et kuiskeitasi minulle
kuiski, et käkeä latvassasi kukuttele, etkä kuuta oksillasi
kanna. -- --
Pois sinut siitä kulettavat, maailman markkinoille lähettävät ja suuret
rahat taskuunsa pistävät.
Ryppyisen kantosi sijalleen jättävät, senkin tervoiksi tekevät,
elleivät lahoomaan laske. Sammal silloin siihen päälle kerrostuu,
jäkälä asuntonsa ottaa, vesi vihdoin valuttaa ja lahopuuksi laittaa.
Sieniä kasvaa mätään kantoon, toukka syö mitä syötävää on, ja aika
lopun mullaksi muuttaa...
Sitten ei sinua enää ole... jälkeäkään ei maan päällä huomaa... Heinä
siinä sijallasi helpeitään helistää... tahi nuori viidakko lauluansa
laulaa. -- --
Mutta siellä syvässä maassa vielä silloinkin juuresi kiertelevät...
Ei huomaa kulkija, että ne ovat vielä vankat ja vahvat, että ne
kovettuneina ja kuivina siellä samoja kiviä kiertävät, halaavat samaa
maata. Rauhassa saavat levätä. Ei uletu sinne raatajan kuokka, eikä
sahrain kärki... siellä ei niitä aika muuta, eikä ilma lahottamaan
pääse...
* * * * *
Kerran se minunkin latvani kaatuu, kerran, mullaksi muutun; kerran
heinä päälläni heiluu ja mato kalloani kalvaa...
Niin... kerran... kerran...
Mutta _"juureni"_ sittekin elää, se ei kuole eikä lahoo...