Mitenkä siihen lienee jäänyt tuo satavuotias mänty, sitä en tiedä,
mutta siinä hakamaassa se yksinänsä kasvaa.
Yksinänsä siinä ystävättä seisoo, kumppalitta myrskyt kestää,
kumppalitta pohjan viimat kärsii, idän ilmat voittaa... ja kumppalitta
etelän hellät syleilyt nauttii. --
Kaadetut ovat ystävät, joille myrskyn pauhatessa käsiä ojennettiin,
kaadettu kumppalit, joiden kanssa kilvan kasvettiin kevätpäivän
paistaessa.
Kilvan siinä silloin lauloivat, soittelivat tuulessa kilvan, kilvan
käkiä kukuttelivat, hyväilivät päivää kilvan... ja kun ilta tuli...
hymisten onnestaan kuiskivat.
Sylityksin, käsi käissä siinä juuret ravintoa imi, samoja kiviä
halaili, suuteli samaa maata.