Eero odotteli jännityksellä ensi numeron ilmaantumista, ja kun ei
itselle tullut, kävi hän kaupungin lukutuvassa jotenkin taajaan sitä
vaanimassa.
-- Mitä sinä niin usein täällä hyppäät?... joka ilta... ethän ennenkään
-- kyseli Eeron luokkatoveri Heikki, kotipitäjän poikia ja muuten hänen
parhaita ystäviänsä.
-- Mitä sinä täällä teet? -- kysäsi Eero vastavuoroon.
-- Kai sen tiedät... mutta sinä et ole täällä juuri milloinkaan käynyt.
--
-- Parempi myöhään kun ei koskaan -- tuumi Eero päättävästi.
Mutta vihdoin eräänä iltana, kun jälleen molemmat sattuivat lukutupaan,
huomasi Heikki miten Eero erityisemmin tutki, haki ja kyseli Nykyajan
numeroa.
Hän äkkäsi asian oikean laidan ja sanoa tokasi: Eero, oletko
kirjoittanut Nykyaikaan?
-- Nykyaikaanko!... kuinka sellaista luulet? -- vastasi tämä hyvin
epävarmasti.
-- Olet kun oletkin Eero, kyllä sen huomaan, älä sano vastaankaan...
olenhan sinua usein siihen kehoittanutkin.
Eero aikoi panna lujasti vastaan, vaan kun Heikki oli niin läheinen
ystävä, myönsi hän ja sanoi:
-- Lähetin sinne pari pätkää, vaan älä siitä sentään viitsi kenellekään
puhua.
-- Arvasinhan!... vai niin, vai niin, ettäkö olet Nykyaikaan runoja
lähettänyt... Onnea sinulle Eero! Olisi hauskaa kun ne pian näkisi --
puheli Heikki.
Vähän ajan perästä taas jatkoi:
-- Vai jo sinunkin ajatuksiasi painetaan... onneksi olkoon!
Eero ei puhunut mitään, hymyili vaan ja silmäili vanhaa Nykyaikaa.
Lukemisesta ei tullut mitään, ajatukset olivat siksi levottomat ja
kiihottuneet, että oli ihan mahdoton niitä asioihin kannustaa. Eikä se
Eerokaan sitä niin tahtonut, antoihan vaan silmien yli sanojen lentää,
sivulta sivulle hyppiä ja siitä taas samalla tapaa takasin palata.
Yhä kiihtyneemmäksi, yhä malttamattomammaksi kävi Eero, odottaessaan
Nykyajan ilmestymistä. Joka ilta kävi hän lukutuvassa, selaili ja
silmäili moneen kertaan pitkällä pöydällä makaavat lehdet, Hän oli jo
tavalliseen tuttavuuteen päässyt lukutuvassa käyvän yleisön kanssa,
mikä tiedon janoisena joukkiona siellä säännöllisesti kulki. Kaikki oli
tuttua, perin tuttua, harvoin sinne vieras kulkunsa ohjasi. -- --
-- Kauvanpa se Nykyaika viipyykin -- sanoi Eero lukutuvan hoitajalle
eräänä iltana.
-- Huomenna se on täällä, eilen ilmestyi -- vastasi hoitaja, ja yhä
ahnaammin jatkoi lukuaan.
-- Vai niin, vai niin -- tuumi Eero ja lähti hyvillä mielin kotiinsa
painamaan.
* * * * *
Seuraavana päivänä saapui Eero vasta myöhään lukutupaan, ennen ei
päässyt; vaikka mieli teki että varpaita kutitti.
-- Ennätänpä tästä vieläkin -- tuumi Eero, ollessaan matkalla sinne.
Mutta mitä lähemmäksi saapui, sitä hurjemmin kiihtyi vauhti, ja kun
lähimpään kulmaan pääsi, otti täyden juoksun.
Eerosta oli niin sanomattoman hauskaa ajatella, että mitä ne ihmiset
puhuvat, kun runonsa näkevät. Mahtaa se kirjastonhoitajakin jo oven
suulle kunnioittavan ja ihailevan katseen heittää, ja ne toiset, --
jotka myös tuntevat -- kunnioittaen pienempiäkin liikkeitäni seuraavat.
On ehkä joku ääneenkin ne lukenut, niinkuin tekevät usein, kun jotakin
tähdellistä huomaavat. Ja mitähän ovat ajatelleet tuosta runosta: "Kun
rakkaus raatoa on"... kerrassaan intressantti nuorille. --
Näissä ihanissa ajatuksissa, ihanissa toiveissa astui Eero lukutupaan
ja juhlallisena, sangen miellyttävästi mainitsi hyvän ehtoon.
Miehiä ja naisia oli huone puolillaan, mutta kaikilla näytti olevan
niin tähdellistä luettavaa, etteivät katsettaan malttaneet muualle
heittää, ja tuskin kukaan hyvään ehtooseen vastasi. Lukutuvan hoitaja
istui pitkän pöydän päässä, hätäisesti muljautti ruskeita silmiään
sankalasiensa takaa ja jälleen luettavaansa syventyi.
-- Onkohan vielä tullutkaan? -- kysyi Eero itseltään, silmäili pitkin
pöytää ja parhaillaan luettavia lehtiä.
Eero huomasi, että joku naishenkilö lueskeli aivan uutta ja puhdasta
Nykyaikaa. Omituinen tunne kulki hänen ruumiinsa läpi, sydän alkoi
voimakkaasti jyskiä ja veri nousi tuntuvasti päähän.
Hän aikoi pyytää, vaan kun lukija oli vento vieras, päällepäätteeksi
nainen, olisi se ollut sopimatonta, tyhmää. Olla se lehti pojan
sompulalla, tai jollakin tuttavalla, olisi sen heti paikalla temmassut.
Eero otti koneentapaisesti vanhan "Valvojan" käteensä, vaan ei sitä
yrittänytkään lukea, antoi silmien Nykyajan lukijassa pysyä, sen
kasvojen ilmeestä ja tuskin näkyvästä huulien liikkeestä saada esiin
sanat, joita tyttö sieltä luki.
Vihdoin heitti Nykyajan lukija lehden, katsoi suuttuneena Eeroon ja
lähti ulos koko huoneesta.
Eero tempasi lehden melkein samassa kun se pöytään putosi, selaili
alusta loppuun, lopusta alkuun ja kun runon näki, antoi siinä silmien
vähän aikaa levätä, ja taas rupesi selailemaan.
Mutta omia runoja ei näkynyt, ei vaikka kuinka olisi hakenut, selaili
uudelleen ja yhä uudelleen, katsoi sisällysluetteloa; vaan aina
turhaan, omaansa ei missään nähnyt.
Eeron valtasi sanomaton pettymyksen tunne, yhdellä iskulla olivat
äskeiset ihanat ja suloiset toiveet kumoon kukistettu, kasvanut
itserakkaus kärsi kovan haaksirikon ja mieli tuli sanomattoman
katkeraksi.
Eero melkein häpesi itseään, häpesi liiallista rohkeuttaan ja
ylpeyttään, mutta kaikkein enemmän hävetti se, että oli Heikille siitä
puhunut. Se sen saattaa puhua tovereille, toverit kylällä ja silloin
sen tietävät kaikki.
-- Mutta -- ajatteli Eero hiukan levollisempana -- saattavatpa ne vielä
ensi numeroon tulla, jätetään sitä usein tilanpuutteen tähden
seuraavaan numeroon.
Tavallista happamemmalla tuulella poistui Eero sinä iltana lukutuvasta.
* * * * *
Sattui taas eräänä päivänä tiukka arvostelu nuoremmista kirjailijoista
ja runoilijoista. Eero oli kaiken aikaa ollut hyvällä puhetuulella.
Sanansa olivat purevia ja sattuvia kuin millä ammattiarvostelijalla
tahansa: Siinä ylistettiin, haukuttiin, haukuttiin ja ylistettiin,
tieteellisiä sivistyssanoja, vanhoja kuluneita fraaseja viskeltiin
toinen toistaan purevampia ja sattuvampia.
Heikki oli samassa joukossa, oli saanut hiukan nenälleen ja päätti
antaa samalla mitalla takasin.
-- Eero kuuleppas! Oletko nähnyt runojasi Nykyajassa? -- huutaa hän
vahvalla bassoäänellään.
Mutta Eero on valmiiksi ladattu, ei tarvitse muuta kuin päästää:
-- Tilanpuutteessa jäivät _seuraavaan_ numeroon.
Heikki ei sen enempää asiasta kysele eikä kouri, sen tehtävän jättää
hän toisille, jotka siitä kyllä hyvää huolta pitävät.
Pojat kyselevät ja utelevat runojen nimiä, tahtoisivat tietoa niiden
sisällöstä ja muodosta, mutta Eero ei kysymyksistä paljon piittaa, eipä
edes punastukaan; sanoo vaan hyvin maltillisesti:
"Perästä kuuluu sano torven tekijä."
Eero pääsee rauhaan, keskustelu sujuu muille aloille, ja vihdoin siitä
jälleen kaikki omiin suojiinsa painuvat.
Mutta yhä harmittavampaan tilaan jätti tämä sattuma Eeron. Hän
sadattelee ja noituu Heikin kymmeneen kertaan, katuu kun sentään tuli
tuolle petturille salaisuutensa puhuneeksi. -- Jos kumminkin ovat
paperikoriin joutuneet... sieltä ne sitte eivät maailmalle lähde...
Hiivatin Heikki!
* * * * *
Eero alkaa jälleen toivoa, käy joka ilta lukutuvassa ja kuulustaa
Nykyajan ilmestymistä.
Mutta eräänä iltana kun Eero taas saapuu lukutupaan ja kysyy Nykyaikaa,
muljauttaa hoitaja silmiänsä niin että suuret valkuaiset leimahtelevat,
heittää sitte moljottavan katseen Eeroon ja sanoo:
-- Olen kuullut että Nykyaika meinaa kuolla.
-- Kuollako!... mihin tautiin? -- huusi Eero innostuneena.
-- En tiedä mikä lie tauti, mutta kuolee se vaan.
-- Vai kuolee... ikävä asia... sanomattoman ikävä... niin hyvin
toimitettu lehti kun se oli... vai kuolee, valitettava asia, hyvin
valitettava -- puhelee Eero tavattomalla surumielisyydellä.
-- Erittäin valitettava -- sanoo hoitaja, muljauttaa taas omituisesti
silmiään ja syventyy lukemiseensa. --
Eerosta tuntui nyt kuin raskas kivi olisi sydämen päältä pois
vieritetty, ja tavallista iloisemmalla ja kevyemmällä mielellä jätti
hän sillä kertaa lukutuvan, eikä sinne pitkiin aikoihin palannutkaan.
Mutta _seuraavaa_ numeroa ei sen perästä tullut, _ja se se oli_ Eeron
pelastus.