Hän oli runoilija-alku, tuo Eero. Seitsemännellä luokkaa jo penkkiä
kulutti ja eli niinkuin tavallisesti silloin eletään, kun kukkaro
kotona on pieni ja laiha.
Torpan poika oli, pienen sittekin, mutta kun vanhemmat huomasivat hänet
hyväpäiseksi, teräväjärkiseksi, lukutielle saattoivat ja pienet tulonsa
poikansa kouluuttamiseen uhrasivat.
Eero oli perin hiljainen ja itseensäsulkeutunut luonne. Harvoin
toveripiirissä leikkiä lyövän nähtiin, harvoin hänen jäykät kasvonsa
nauruun menivät, mutta sitä useammin hän hymyili, yksinäänkin ollessa,
juuri kuin oma kulta olisi pakeilla ollut, tai olisi kaunis kuva siihen
aihetta antanut.
Jo lyseon alaluokilla ollessa kirjoitteli Eero runopätkiä; mutta ei
niitä milloinkaan näyttänyt, eikä niistä kukaan mitään tiennytkään.
Vasta ylemmille luokille tultuaan ja päästyään konventin
äänivaltaiseksi jäseneksi, rupesi hänessä jonkinlainen julkisen
toiminnan harrastus kytemään. Yhä useammin sai pieni runovihkonen tulla
kätköstään, Eero kopioi siitä pätkän, milloin yhden, milloin kaksi, ja
hyväntahtoisesti ne "toveri" lehden päätoimittajalle jätti.
Näin tulivat Eeron runoilija-lahjat konventin keskuudessa piankin
tunnetuiksi, ja tuota pikaa työnsi hän ennen maineessa olleet nimet
varjoon, ja kohotti omansa sijalle.
Eero pääsi suosituimmaksi toveri-runoilijaksi, valittiin lehden
päätoimittajaksi ja sai kaikenlaisia luottamustoimia.
Pikku runoilija- ja kirjailija-alut jumaloivat Eeroa, ja kun sellaisia
sattui useampia yhteen, kääntyi keskustelu aina kirjallisiin töihin.
Siinä sitten utelivat, kyselivät ja ihmettelivät että mistä se Eero
mahtaa niin tavattoman intressanttia aiheita keksiä ja saada.
-- Ketä sinä oikein mallinasi pidät? -- kysyivät pikkurunoilijat
Eerolta.
-- Ketäkö, Runebergiä ja Erkkoa, niitä minä seuraan -- vastasi Eero.
-- Minä taas olen koettanut Kasimir Leinoa mallinani pitää -- huomautti
muuan.
-- Ja minä Severi Nymannia -- ilmoitettiin joukosta.
-- Erkkoa minäkin ihailen -- tuumi joku.
-- Mutta kenestä suoranaisesta kirjailijasta enemmän pidät Eero --
kysyttiin joukosta.
-- Tietysti Ahosta, ehdottomasti Ahosta! -- virkkoi Eero innostuneena.
-- Ahoa minäkin! Parempaa kieltä, somempaa muotoa et suomalaisessa
kirjallisuudessa tapaa -- puhui eräs lyhyt kuudesluokkalainen
kiivaasti.
-- Jaa... mutta -- alkoi muuan kahdeksannen luokan oppilas varmalla
äänen painolla -- minä, ja suurin osa lukevaa yleisöä, pidämme Ahon
liian realistisena kirjailijana -- ja sitä paitsi on hän vielä
pessimisti!
Viimeistä sanaa lausuessaan korotti hän tuntuvasti ääntään.
-- Samaa olen huomannut minäkin -- vahvisti edellisen toveri.
-- Olkoon realisti ja pessimisti, tahi mikä misti ja tisti hyvänsä,
mutta Aho se on minun -- riemastui kuudesluokkalainen.
-- Ja minun! Silittele ja hyväile sinä maailmaa kuin pörröistä kissaa,
kiillottele sitä ja muokkaa ja imelästi laula!... vaan minä sellaisista
en mätää munaa maksa, enkä kuulla viitsi -- puhui kiivastuneena Eero.
Ahon miehet mielihyvissään naurahtivat, ja omituinen kiilto nousi
silmiin.
-- Ei niitä sinulle kaupatakaan etkä niistä paljoa ymmärtäisikään jos
näkemään sattuisit -- puhui kahdeksasluokkalainen.
Eero näytti pahasti loukkaantuvan, ja oli juuri vastaamaisillaan, kun
jo kuudesluokkalainen ennätti.
-- Siinä tapauksessa ovat ne ala-arvoista tavaraa, ajatuksen tulee olla
siksi selvä, että sen lukija heti huomaa ja käsittää, mitä siinä
tarkoitetaan, ja mistä on puhe.
-- Mitä turhia te persoonallisuuksiin menette! Ahosta on kysymys! --
huomautti joukosta joku.
-- En riidellä tahdo, sanon vaan, että Aho se on klassikko suomalaisten
kirjailijain joukossa -- lausui Eero päättävästi.
-- Minä protesteeraan mielipidettäsi vastaan! --
-- Protesteeraa! -- viis minä siitä!
Tällaisia kohtauksia sattui usein, jolloin suuria runoilijoita ja
kirjailijoita arvosteltiin. Toisinaan mentiin moninverroin
seikkaperäisempään ja mieskohtaisempaan arvostelemiseen.
Sanomatonta tyydytystä näistä hetkistä tunsi Eero.
Hän oli, huomannut oman kantansa ja kokemuksensa paremmin
perustelluksi, oli osannut sattuvamman sanan sanoa ja purevamman
kritiikin antaa. Ja juuri tämä seikka antoi Eerolle toverien täyden
tuottamuksen ja kunnioituksen, joskin toisinaan vihaakin tuotti.
Koulu-aineissaan ei Eero mitään erityiltä taitoa osottanut, olipa
muutamissa melkein hulttimusmiehiä. Mutta lempi-aineensa oli
hänelläkin, jossa kaikki toiset loistavasti voitti. Ja se aine oli
Suomen kieli. Niillä tunneilla tunsi Eero olevansa kuin kotonaan, ne
tunnit tuntuivat kaikkia helpommilta ja hupaisemmilta, silloinkin, kun
vaikeatajuista lauseoppia jankattiin. Kun aineita annettiin, oli se
melkein riemunhetki Eerolle. Ennenkuin luokalta astuttiin, olivat
ajatuksensa jo ristiin rastiin, alusta loppuun aineen alaa lennelleet,
ja kulettavan tien valmiiksi viitoittaneet. Toisinaan kirjoitti Eero
aineensa runopukuun, vaikkakin silloin tavallisesti sai vihkonsa
laitaan ala-arvoisen numeron.
Mutta rakkain kaikista oli se hetki, jolloin sai istua pienen pöytänsä
ääreen, ottaa kultaa kalliimman runovihkonsa kätköstään, kirjoitella
sinne ja sen lehtiä tarkastella. Niillä lehdillähän olivat Eeron omat
ajatukset, omat kyhäykset, joita joutohetkinä ja yökausina oli sinne
kirjoitellut. Se oli omaisuus, jota kaikilla ei ollut, ja sitä
omaisuutta Eero hoitikin kuin silmäteräänsä.
Kun oli runovihkosensa lehtiä selaillut, lukenut vanhempia ja uudempia
runoja sieltä, otti hän kynän käteensä, kirjoitti värsyn, kirjoitti
toisen, kolmannen, ja mitä kauvemmin kirjoitti, sitä enemmän tunsi
sielunsa ja ruumiinsa lämpiävän. Kun sai kultansa kuvan sydämeensä,
oman mielitiettynsä kotipitäjältä, silloin se runosuoni vasta oikein
pulppuamaan pääsi. Hänelle, armaalle ystävälleen Eero kauniimmat
laulunsa lauloi, hänelle kaipaavan sydämen pyhimmät tunteensa haastoi.
Vasta myöhään, jolloin kaikkialla oli pimeätä ja mustaa, hän
lämminneenä, vähintäkään väsymystä tuntematta, nousi pöytänsä äärestä
ja laski rakkaan aarteensa säilöön. Kukaan ei sitä vihkosta nähdä
saanut; Eero ei sitä tovereilleenkaan näyttänyt, vaikka joskus olisi
mieli tehnytkin.
Sillä oli omituinen tenhovoima Eeroon. Usein, kun harmissaan ja
itseensä suuttuneena tunnilta palasi, oliko siihen syynä väärät
vastauksensa tai muut kiusat, unohti hän ne heti, kun kallisarvoisen
kokoelmansa muisti. Sen hän sitte piilostaan otti, selaili lehtiä,
toivoi jälleen ja taas lämpeni. Sellaisessa mielentilassa se runokin
taas syntyi ja jokainen lisä, pienempikin, kohotti suuressa määrässä
aarteensa arvoa. Ja kun vihkonsa kiinni painoi, tunsi Eero aina
salaista toivoa, ääretöntä itserakkautta ja kunnianhimoa. Hän ajatteli,
ja uskalsi jo päättääkin, että kerran sen koko maailmalle avaa,
äkkipäätä, siten enemmän yleisöä hämmästyttäen. Se päätös kasvoi,
varmistui ja lujittui Eerossa samassa suhteessa, kun uusien runojen
luku eneni.
-- Mutta voisinhan edes pari runoa, vain pari, lähettää johonkin
kaunokirjalliseen lehteen, tai sentapaiseen -- tuumi Eero itsekseen.
Siten ehkä saisin esikoiselleni paremman menekin ja suosion, helpommin
kustantajan j.n.e. kun nimeni tulisi ensin vähän tunnetuksi.
Ja onhan toveritkin minua usein siihen kehoittaneet...
Näin Eero ajatteli ja tuumi että mihin lehteen sitä lähettäisi.
Tietysti vähän arvokkaampaan, enemmän levinneesen. Turhaa haaskausta
olisi mitättömään pikkulehteen lähettää.
Tällaisten näkökohtien nojalla valitsi Eero lehden, otti vihkonsa
säilöstään, valitsi sieltä pari runoa ja ne siististi paperiliuskoille
kopioi. Kirjoitti lyhyen pyynnön toimitukselle, sukellutti sen runojen
kera kuoreen ja kirjoitti päälle: "Nykyajan Toimitus", Helsinki.
Kun kirje putosi postilaatikkoon, tuntui siltä, kuin tärkeä, jo kauvan
salassa pidetty asia nyt juuri olisi suurelle maailmalle julistettu.
Arvokkaan näköisenä, tavallista enemmän hymyilevänä, asteli Eero sinä
päivänä kouluun. Toverit oikein ihmettelivät hänen lystillisyyttään.
jota tuskin milloinkaan olivat Eerossa huomanneet.
-- Eero on saanut kirjeen kullaltaan, ja mitä lienee muuta saanut --
puhelivat pojat pilkallisesti.
Mutta mitä se Eeroa liikutti, ei yhtään mitään, tiesihän itse asian
oikean laidan, vaikka ei siitä sanallakaan hiiskunut.
Eero vaan toivoi, että se suuri huomio, arvo ja kunnia mikä
kirjailijalle tulee, kun uusi teos maailmalle lentää, edes
kajastuksena, pienemmässäkin määrässä hänelle lankeisi.
Sellaista kaukaista, hämärää, mutta kyllin selvää esimakua oli Eero jo
itsessään tuntevinaan, vaikka kukaan ei aavistanutkaan hänen äskeistä
lähetystään.
Mutta sitte -- ajatteli Eero -- sitte kun ensimäinen numero saapuu,
silloin saavat kaikki nähdä. Kotipitäjälläkin sen huomaavat, ja Irjalle
minä sen numeron hankin vaikka mistä. Kuinka hauskaa!... lukevat runon,
toisenkin ja ihmetellen huudahtavat: -- mitä!... Eero Aro!... runoilee
kuin mies!...ja Nykyaikaan! Kuka olisi luullut!... ja Nykyaikaan! --