hiipivät äänettöminä ulos, katsoen kummallekin kupeelleen, niinkuin
olivat tulleetkin. Kenellekään ei pistänyt päähän sanoa jäähyväisiä. He
astuivat mykkinä, perätysten pitkin kapeata, lapioitua polkua, tulivat
maantielle ja hajosivat kahdelle päinvastaiselle suunnalle. He kulkivat
hiljaa ja äänettöminä niinkuin ihmiset, jotka ovat nähneet tulivuoren
purkauksen taikka maanjäristyksen ja siitä hengissä pelastuneet.
Vapautuksen tunne tahtoisi puhjeta sanoiksi, mutta äskeinen tuskan
tunne on vielä liian voimakas ja sulkee suun. Kukin miettii samaa
asiaa, mutta kenenkään ei tee mieli siitä ensimäisenä mielipidettään
lausua. Näin menivät he kukin kotiinsa hiljaisessa talvi-yössä.
V
MATKAMIES
Mies ajaa pitkin harmaata, yksitoikkoista maantietä. Mihin? Suureen
maailmaan. Mistä? Äitiänsä hautaamasta.
Loka räiskyy, kärrynpyörät uurtavat syvälle liejuun. Taivas on
tahmeassa usmassa; sade pisaroi kuusten oksissa tien kahdenpuolen.
Hetkeksi aukeaa kulkijan edessä harmaa seinä, sulkeutuu kohta jälleen
hänen takanaan. Puulta puulle siirtyy hepo, käyden liikkuvat myös
miehen ajatukset.
Ei ollut hänessä ollut miestä kohtaloansa murtamaan, ei mitään
ratkaisevaa päätöstä tekemään. Hänen hermostonsa olisi vaatinut lepoa;
hän ei voinut levätä. Hänen toimeentulonsa olisi vaatinut työtä; hän
ei voinut tehdä työtä. Vihdoin oli hänelle tarjottu paikka eräässä
vastapuolueen lehdessä. Hän ei vielä tiennyt, ottaisiko hän sen
vastaan, mutta hän oli lähtenyt kuitenkin... haluttomasti, harmaassa
mielialassa, sumuiselle, kolealle tielle.
Oli kevät, ei päivä paistanut. Oli kevät, eivät linnut laulaneet.
Oli kevät, ei käki kukahtanut. — Hän istui harmaasen sadekaapuunsa
kääriytyneenä ja värisi vilusta. Eikä hänen mielessään enää ollut
yhtään lämmittävää ajatusta.
Se oli lopussa, kaikki oli lopussa. — Äiti ei ollut enää
syntymäpäivänsä jälkeen tullut tuntoihinsa. Hän oli houraillut
koko ajan. Kun Erkki tarkemmin ajatteli, tuntui hänestä koko tuo
pitokohtauskin suurelta houreelta, äidin ja hänen omien aivojensa
synnyttämällä kuoleman karkelolta. Niin oli kuolema vihdoin tullut, ei
pelottavana, ei julmana ja säälimättömänä, vaan lempeänä vapauttajana
ja tervetulleena vieraana. Helpotuksen huokaus oli silloin Erkin
rinnasta kohonnut, kun äiti maan poveen laskettiin.
Hän oli viipynyt vielä kotona muutaman viikon, täydellisessä
toimettomuuden ja hervaannuksen tilassa, mahdottomana mitään
päättämään. — Annin kanssa he olivat puhuneet vain sen, mikä oli
välttämätöntä; syntymäpäivästä ei mitään. Eräänä aamuna oli Anni
ilmoittanut, että hänelle oli tarjona kiertokoulun opettajattaren
paikka läheisessä pitäjässä. Se ei ollut Erkissä minkäänlaisia tunteita
herättänyt.
Hän oli tuona kaameana iltana löytänyt Annin kyyristyneenä kylmän
vajan nurkkaan, koko ruumis itkusta ja mielenliikutuksesta vapisevana.
Hetkeksi oli hänen mielessään silloin välkähtänyt, että Anni oli hänen,
että hänen tarvitsi vain ojentaa kätensä poimiakseen tuon orvonkukan.
Mutta jälleen oli epäilys vallannut hänet. Eihän hän Annia toden teolla
rakastanut eikä Anni häntä. Heidän liittonsa olisi ollut vain haalean
ystävyyden solmima, sattuman ja erikoisten toistaan seuranneiden
asianhaarain saumoittama. Sille ei voinut mitään elämän onnea perustaa.
Heidän oli parasta erota.
Ehkä joskus, joskus ennen... Silloin olisi se vielä käynyt laatuun. Nyt
oli kaikki myöhäistä.
Eikä hän kuitenkaan ollut eronnut tyhjästä kodistaan ilman eräänlaista
kaipausta. Anni oli tullut häntä pihalle saattamaan, käärinyt
lämpimän peitteen huolellisesti hänen jalkojensa ympärille. Oli
hänen silloin tehnyt mieli vielä viimeisen kerran jättää koko lähtö,
hypätä kärryistä, sulkea Anni syliinsä ja koettaa vielä kerran elää
elämäänsä... Mutta samassa oli kyytipoika maiskahuttanut suullaan, hepo
oli vetäissyt kärryjä ja sinne olivat jääneet harmajaan sadepilveen
sekä Anni että koti, kirkko ja äidin vasta peitetty hauta. Hänellä ei
ollut enää mitään varaa valittavaa.
Siinä oli majatalo. Kylmä ja kolkko, iloton ja ikävä. — Piirongilla
peilin takana oli "Montekriston kreivi", paksuna vihkoteoksena,
"kelloromaanina". Hän rupesi sitä selailemaan.
Mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana täältä. — Kentiesi oli hän
sittenkin erehtynyt? Kentiesi olikin hän jättänyt jälelleen elämänsä
onnen? Anni! Eikö se ollut hänen kevätpäiviensä morsian, hänen veden
neitonsa järven toiselta puolen, hänen nuoruutensa peilikirkkaiden
lahdelmien ja lepäävien haavanlehtien ihanne, hänen yksinäisten
mielihaaveittensa haltia kummallisina kuutamo-öinä, jolloin mieli
riutui kuolemaa ajattelemaan ja elämän lyhyys, kevään kerkeys ja
rientävien päivien päätyminen synnytti sydänalaan niin hiukaisevan
kaihomielen? Anni! Eikö se ollut hänen myrsky-aikojensa hurja hengetär,
Hiiden neiti tulihelmallinen, hiilihehkullinen, joka oli kerran
käärinyt hänet mustiin suortuviinsa kesä-yön kalpeassa hämärässä,
joka ei häntä jättänyt, joka oli katsonut hänen silmänsä pohjaan ja
puhaltanut hänen poveensa sen sammumattoman intohimon, joka ajeli häntä
kuin tuuli kellastuvaa lehteä? Anni! Eikö se ollut hänen henkisen
kasvamisensa kumppani, silkkisielullinen, murhesilmällinen, hänen
kauneimpien ajatuksiensa esine, hänen parhaiden pyrkimyksiensä pyhä
Maaria, hiljainen ja hyvä? Anni! Eikö se ollut hänen vaimonsa valio,
hänen piikansa pikkarainen pikkaraisessa tuvassa, mesileivän leipoja
ja peukkujen pesijä, lapsen liekuttaja ja istuja pitkiä elämänlankoja
kasvavan ikkunalaudan? Anni! Eikö se ollut hän, joka kulki
ruiskukkasilla, hän, joka keikkui kesäheinän päillä, hän, joka huhuili
salojen siimeksessä, hän, joka uiskenteli utuisilla merenselillä
kaikkien rantakaislojen kultaisina kahistessa?...
— Ei, ei se niin ollut! koetti Erkki vakuuttaa itselleen, samalla
pakottaen silmänsä väkiselläkin kirjan rivejä seuraamaan. Mutta hänen
viluiset ajatuksensa tahtoivat välttämättä kiertyä jonkun rakastetun
esineen ympärille.
Tuhansissa muodoissa oli Anni häntä kohdannut, tuhansissa mielikuvissa
hän oli Annia ajellut, pyytänyt pyhäistä unta, kerjännyt keväistä
haavettansa, vavahtanut ohi kulkevaa kuvajaista, seurannut
salaperäisen hameen kahinaa kierrättelevillä kaduilla ja katsonut
syvälle tuntemattomien naisten silmiin rautatie-asemain tuskallisessa
vilinässä. Pilkannut hän oli Annia tupakansavuisissa toveripiireissä,
rakastanut Annia porton poloisella vuoteella, vihannut häntä
käyskennellessään joulu-aattoina ohi onnellisten ikkunain, ja
ylenkatsonut häntä siististi sipisevien perheneitien äidin-pettävissä
salin nurkissa. Ikänsä kaiken hän oli Annia ajellut, elämästä etsinyt,
kirjoista hakenut, oman mielensä kuvista kokoon rakennellut, nyt oli
hän hänet vihdoin löytänyt, nyt oli armas ollut hänen lähellään,
häntä silmiin katsonut, hänen sylissään levännyt, pois karannut,
pois paennut, kadonnut kaunis hiljaisille hangille, portimon teille,
poluille talvisen jäniksen. Vieläkö hän vienon löytäisi, enääkö
entisensä yllättäisi?...
— Ei, ei, ei!
Erkki nousi vihanvimmoissaan. Hän ei tahtonut enää Annia ajatella. Hän
ei tahtonut enää menneitä muistella. — Jälleen pakotti hän silmänsä
kirjan rivejä seuraamaan.
Montekristo oli nuori ja viaton. Lempi oli hänellä sylissään, onni
kummallakin kupeellaan. Muita vihamiehet kutoivat verkkojaan hänen
päänsä menoksi.
Erkki näki itsensä nuorena ylioppilaana, seisovana kansanjuhlissa ja
Y.L:n laulajalavalla, kukka rinnassaan, otsassa kultainen päiväntähti.
Kuinka Suomi oli ollut silloin suuri, kuinka se oli ollut kaunis
ja sinivalkoinen! Taide oli kukoistanut, ajatus vapautunut, uusi
aika astunut pirttien pimeyteen. Kansallisen herätyksen ensimäiset,
alustavat päivätyöt olivat päätetyt; oli jo joutohetkeä kyllin
iltoja iloita, kukkariukuja pystytellä. Siinä työssä hänkin tahtoi
olla mukana, ellei muulla niin nuorella lemmellään ja innostuksesta
vapisevalla laulaja-äänellään.
— Tahtooko herra hevosta?
— En.
Suomi oli äkkiä käynyt niin kumman ahtaaksi. Pieniä olivat ihmiset,
pieniä olot, pieniä näköalat. Harmaa usma kattoi kaiken maan. Loppuneet
olivat innostuneet eläköönhuudot ja iloiset laulajakestit. Kukin kulki
kotiinsa, kukin istui omassa sopessaan, katsoi karsaasti tulijaan,
vihamielisesti vieraasen. Jokainen tunsi tulleensa petetyksi, mutta
kuka oli pettäjä? Toinen sanoi tuo ja toinen sanoi tämä, ilma oli
täynnä kumeaa syytöstä, murtuvaa ahdistusta, velttoa kohtaloonsa
tyytymistä ja inhoittavaa itsekkäisyyttä. Ratkesivat kuilut kumppanien
välille, raukesi monen nuoren miehen ponsi.
Erkki kulki itsekseen ja ihmetteli. Hänkin tunsi tulleensa petetyksi.
Elämä oli pettänyt hänet. Se oli luvannut hänelle sunnuntaita ja
päivänpaistetta, sämpylöitä ja punertavaa viiniä. Nyt tarjosi se
hänelle karvasta vehkaleipää ja harmaata, ilotonta arkityötä. Kenen oli
syy? Kuka oli vikapää?
Montekristo nääntyi vankilan pimeydessä. Viholliset vallat olivat
voittaneet. Ei hän enää koskaan näkisi taivaan sinertävän, ei maan
vihertävän. Iankaikkinen kalpeus asettui asumaan hänen kasvoilleen.
Erkki tunsi synkän halun kostaa jollekin. Kuka oli syypää? Kuka oli
lastannut hänen laivansa niin täyteen toiveita ja ihanteita, että se ei
myrskyssä kestänyt? Aika! Ei riittänyt. Isänmaa! Ei se ollut totta. Hän
itse oli sen tehnyt, hänen oli kostettava omalle itselleen.
Mereen kaikki toiveet, mereen kaikki nuoret ihanteet! Hän oli jälleen
vapaa. Mikään ei sitonut häntä enää, hän oli maailman valtias. Juchhe!
"Ich hab' mein Sach auf nichts gestellt" — — —
Hän ei ollut kyennyt elämän ristiriitoja ratkaisemaan. Siksi hän
oli asettanut itsensä kokonaan ulkopuolelle elämää. Autioissa
vuokrahuoneissa, kuudennessa kerroksessa asuen, kapakassa syöden
ja helposti ansaittuja rahoja helposti hävittäen olikin se käynyt
erinomaisesti laatuun. Ei pilveä taivaalla, ei maata taivaanrannassa.
Sanomalehti oli ollut hänen aluksensa.
Lehtipurjeessa!
Merkillinen purje tuo lehtipurje. Se vie hyvin, on helppo saada ja
sopii mainiosti jokaisen veneen kokkaan. Mutta sillä on yksi paha
vika: sitä ei voi reivata. Eikä sillä voi myöskään purjehtia muuta
kuin myötätuuleen. Vanhat merimiehet sanovatkin sitä vaarallisimmaksi
kaikista purjeista.
Montekristo oli päässyt vankilastaan. Montekristo oli rikas,
Montekristo voi kostaa kaikille vihamiehilleen.
Oli sitten tullut äidin sairaus ja matka tänne maaseudulle. Ensi kerran
pitkien vuosien perästä hän oli jälleen joutunut keskelle elämää. Ja
mitä elämää! Erkki tunsi sydämensä ahdistuvan sitä ajatellessaan.
Jumalan kiitos, että se kaikki nyt oli ohitse!
Mutta sitten jolkahti hänen mieleensä: mikä olikaan se elämä, jota
kohti hän kulki? Takaisin autioihin vuokrahuoneisiin, takaisin
taivaltamaan puistokatuja päästä päähän, takaisin haukottelemaan
konserttisaleissa ja teatterein permannoilla, takaisin pyörittämään
välinpitämätöntä kynää välinpitämättömässä sanomalehtikammiossa,
takaisin iltaseuroissa innostumaan! Tällä kertaa vain se muutos, että
hän tulisi kirjoittamaan vanhoilliseen lehteen.
Periaatteessa hänellä ei mitään sitä vastaan ollut. Hedelmättömänä
kauneuden nautiskelijana, joka hän luonteeltaan oli, hän oli jo
kauan elänyt ulkopuolella puolueita. Mutta kuitenkin oli tämä pikku
seikka omiaan lisäämään sitä vastenmielisyyttä, jolla hän tulevaista
elämänrataansa ajatteli.
Eikö olisi parasta tehdä loppu kaikesta, panna vihdoinkin piste turhan
ja sisällöttömän lauseen jälkeen?
— Tahtooko herra illallista?
— Ei.
— Herra on sitten hyvä ja ottaa avaimen sisäpuolelle.
Erkki nousi. Hän oli lukenut niin että hänen silmiänsä karvasteli.
Olikin langennut jo hämärä huoneesen. Ulkona seisoi sumu edelleenkin
sankkana kuin seinä ja kattoräystäät tippuivat hiljalleen. Majatalon
likainen piha alkoi pimetä... hevonen kuului pilttuussaan tömistelevän.
Nyt vasta huomasi hän tutustua ympäristöönsä. Tuolit olivat
vastamaalatut ja tuoksuivat vielä puusepän verstaalle. Sänky oli
korkea kuin vuori... lakanat kylmät ja kosteat. Seinällä näkyi pari
kiiltokuvaa, keisarin ja keisarinnan, sekä rikkinäinen Lönnrot.
Piirongin päällä oli pari oppikirjaa ja nimipäiväkortteja... Nähtävästi
kävi joku majatalon lapsista koulua.
Peilin takana oli vielä jatkoakin "Montekriston kreiviin". Se oli
"Maailman herra". Erkin ei tehnyt mieli sitä enää selailla. Hän tiesi
kyllä, mikä oli oleva oikea loppu tälle romaanille.
Hän sytytti tulen kynttilään ja veti uutimet ikkunan eteen. Sattumalta
hän tuli katsahtaneeksi peiliin ja säikähti. Hänen kasvonsa olivat
aivan harmaat.
Hän aukaisi kapsäkkinsä, kaiveli hetken ja löysi jotakin. Hän asetti
sen tyytyväisenä pöydälle ja käveli pari kertaa edes takaisin
huoneessa. Hän repäisi lehden taskukirjastaan ja yritti kirjoittaa
sille jotakin. Mutta hän luopui heti aikomuksestaan, rypisti paperin ja
poltti sen kynttilän liekin päällä. — Sitten istui hän sängynlaidalle
ja mietti.
Monta kertaa hän oli ennenkin tässä sängyssä maannut, monta kertaa
tässä majatalossa viivähtänyt. Olihan tämä hänen vanha koulutiensä,
jota hän oli matkustanut tuulessa ja tyynessä, kevät-yössä ja
talvipakkasessa. Kerran hän oli kulkenut myöskin syyskuutamossa.
Se matka oli erityisesti jäänyt hänen mieleensä. Ei sentähden että
sillä matkalla olisi mitään erinomaisempaa tapahtunut, mutta hän oli
siihen aikaan ensi kerran lukenut Heineä ja "Kyynelten kirja" täytti
hänen koko sydämensä. Tie oli ollut musta kuin hauta, korkea korpi oli
kahden puolen seisonut, sieltä täältä kuusien lomasta vain kuun laita
taikka suosilmäisen metsäpuron väike vilahtanut. Hän oli kokonaan
haihtunut haaveiluunsa.
»Der Tod, das ist die kühle Nacht,
das Leben ist der schwüle Tag.
Es dunkelt schon, mich schläfert,
der Tag hat mich müd gemacht'
Hän lausui nytkin nuo säkeet ääneensä, aivan kuin silloin,
toistakymmentä vuotta sitten. Sen jälkeen naurahti hän. Oliko hän
yhä edelleenkin koulupoika? Eikö hän koskaan pääsisi vapaaksi tuosta
kirotusta pateettisuudestaan?
Hän rupesi verkalleen riisuutumaan. Laski housut siististi tuolille,
pujotti tuolinkarmin takin sisälle, kuten hänen tapansa oli, ja asetti
saappaat säntillisesti vierekkäin. Sitten otti hän pöydältä jotakin
ja asetti sen päänalaisen alle. Sitten pujahti hän sänkyyn ja puhalsi
kynttilän sammuksiin.
Hän makasi hetkisen aivan hiljaa. Sitten otti hän päänalaisen alta
jotakin ja sovitti sen vasten sydäntään. Sitten liipaisi hän.
Laukaus pamahti. — Sitä ei kuullut kukaan. Hän sai virua verissään
aamuun asti.
Aamulla paistoi jälleen päivä, sumu oli haihtunut ja pälvet työnsivät
nuorta nurmea etelänpuolisilla rintamailla. — Hänen kuolemansa herätti
melkoista huomiota. Sanomalehdet kirjoittivat siitä monta sentimetriä;
toveripiireissä keskusteltiin kauan siitä. Mutta hän itse nukkui jo
silloin alla viheriöivän maan.