ostaneet namusia ja Erkki oli kihlannut Annin vesirinkilällä...
Hekin olivat tahtoneet leikkiä karnevaalia ja käyneet katsomassa
komeljanttien voimistelunäytteitä, silmänkääntämistä ja
miekannielemistä... He olivat kävelleet keilaradalle kauppalan
läheiseen puistikkoon... Pareja oli pyrähdellyt lentoon märästä,
pimeästä maasta kuin pyitä metsämiehen lähestyessä... Yönsä he
olivat nukkuneet porvarin pienessä, tungokseen ahdetussa pirtissä,
tukahduttavassa ilmassa, juopuneiden rähinässä...
— Erkki! Mitä sinä ajattelet?
— Enpähän erinomaista.
Mutta Anni katseli edelleenkin tutkivasti Erkkiä. Erkin kasvoille oli
noussut niin tuskallinen ilme ja hän hengitti aivan kuuluvasti...
Lieneekö hän ollut sairas? Hän oli joskus ennenkin maininnut turmiolle
menneestä hermostostaan. — Anni tunsi itsensä oikein levottomaksi.
Mutta Erkki oli jälleen saanut kiini kesäisistä mielikuvistaan. —
Kuinka se oli taas ollutkaan?... Hän oli edellisenä iltana joutunut
myrskyyn, yöpynyt sanattomaan saareen lähellä mannermaata. Ohimenevä
ukkossade oli hänet kastellut... hän oli seisonut tippuvan kuusen
alla... hän oli vihdoin riisunut vaatteensa, kätkenyt ne veneen teljon
alle ja juoksennellut alastomana vesisateessa kahakäteen pitkin
karheata jäkäläkangasta... Hänen oli tullut kylmä, hän oli heittänyt
kieppiä pihkaisten puiden oksissa ja kalkutellut suuria kiviä päänsä
päällä yhteen. Lopuksi oli hän jälleen pukenut vaatteet päälleen,
istunut läpi märkänä, lokattavin leuoin ranta-äyrään suojassa,
luistavalla kalliolla, johon sadevesi pitkin puiden juuria valui, mutta
jossa hän kuitenkin oli turvattu taivaasta tulvivalta saavinkaadolta...
Siinä oli hän istunut vaipuneena hiljaiseen mietiskelyyn, edessänsä
tuhansia pikku kirppuja ponnahutteleva vedenpinta ja takanaan sankea,
ropiseva metsä, jota humahtelevat tuulenpuuskat avasivat ja sulkivat
kuin lukkoa...
Lehtipurjeessa, lehtipurjeessa!
Vasta seuraavan päivän ikäpuolella oli hän päässyt sieltä mannermaalle
luovimaan. Hän oli ollut silloin niin väsynyt, että hän oli heti
vaipunut sikeään uneen päivän lämmittämille rantakiville; vene oli
jäänyt kauaksi matalikolle... Kun hän heräsi, oli yö. Tuuli oli
hiljennyt melkein tuntumattomaksi... vain laineiden läikkä ja silloin
tällöin lehahtavat koivut muistuttivat menneestä myrskystä.
Hän nousi, oikoi jäykistyneet jäsenensä, pistäysi rantaveräjästä
ja taittoi aitovierellä kasvavasta metsäruusupensaasta kukan
napinläpeensä... Häämöitti talo törmältä, sinne kapea polku poikki
viettävän pellon ... Hän kulki, kohosi jälleen veräjästä, sivuutti
saunan, kiersi pirtin nurkan, tuli pihalle... Ei kuulunut hallia
haukahtavaksi, ei karjankelloa kalahtavaksi...
Pirtin ovi oli lukossa. Hän kolisteli, ei kukaan tullut avaamaan.
Hän löi aitan ovelle, sama tulos... Vihdoin ilmestyi saunasta piika
pikkarainen, joka kertoi kaiken talonväen menneen ulkoniitylle. Hän
yksin jäänyt kotimieheksi... Ruislintu narisi, punertava täysikuu
paistoi vinoon yli viljapellon.
— Erkki! Mitä sinä ajattelet?
Erkki tuijotti eteensä niin synkästi ja kamalasti, että Anni tunsi
sydämensä kouristuvan. Mutta ennen kuin hän ehti enempää ajatella, näki
hän Erkin nousevan, tulevan häntä kohti ojennetuin käsivarsin.
— Erkki, Erkki! Sinä kaadat kynttilän!
Anni vapisi kiireestä kantapäähän. — Erkki oli sulkenut hänet syliinsä.
Hänen toinen kätensä kiersi Annin vartta, toinen koetti tunkeutua
saalin alle ja tapailla hänen rintojaan, jotka nousivat ja laskivat
kuin aallot. Samassa tunsi Anni huulensa musertuvan väkivaltaisesta
suudelmasta.
— Erkki!
— Minä rakastan sinua.
Kynttilä sytytti kaatuessaan harvat ikkunaverhot. Ne roihahtivat tuleen
ja sammuivat samassa. Hetkellinen tulenloisto heijastui huoneesen,
siitä ulos talviseen pimeyteen, valaisi silmänräpäykseksi lumisen
pihamaan ja ulkohuoneiden seinän. Sitten ei enää näkynyt mitään.
— Erkki!
Viereisestä huoneesta kuului raskas kolahdus. He raapaisivat tulta ja
huomasivat oven olevan raollaan äidin kamariin. He kiirehtivät sinne ja
tapasivat äidin taintuneena oven edessä. He nostivat hänet sänkyyn ja
saivat kauan turhaan häntä henkiin virotella.
IV
DE PROFUNDIS
Äidin syntymäpäivä lähestyi. Äiti oli ihmeellisesti voimistunut.
Hän oli kaiket päivät jalkeilla, hän tunsi itsensä jälleen pitojen
emännäksi, hän oli tyytyväinen ja laski leikkiä, pesi ja puuhasi,
leipoi ja kirkasti astioita aivan kuin entisinä suuruutensa aikoina.
Ylenluonnollinen toimeliaisuuden henki oli ottanut häneen asuntonsa.
Mutta Erkistä tuntui aivan kuin olisi äiti puuhannut omia peijaitaan.
Hän itse, Erkki, sai muuttaa milloin salista kamariin, milloin
kamarista saliin. Siellä lakaistiin, pestiin, pölyytettiin ja
tuuletettiin, vanhat valokuva-albumit haettiin esille, vanhat
nimipäiväkortit järjestettiin vadeilleen. Kun odotettu päivä vihdoin
koitti, kiilti ja kuutti lukkarinmuorin pieni, punaiseksi maalattu tupa
maantien varrella niinkuin nukkekaappi kuninkaan linnassa. Kynttilät
sytytettiin, lamput pantiin eteiseen palamaan, itse istui lukkarinmuori
sohvaan vanhassa silkkileningissään, joka nyt oli käynyt hänelle niin
väljäksi, niin väljäksi. Erkki istui keinutuolissa hänen vierellään,
Anni kilisteli keittiössä astioita. — Kaikki Erkin kirjat olivat
korjatut piiloon, samoin äidin rohtopullot; sänky, joka oli ollut
vuosikaudet levällään kamarissa, oli nyt vedetty yhteen. Mikään ei
muistuttanut, että tämä pieni talo oli sairashuone ja että täällä asui
kaksi sairasta sielua.
Saliin piti naisten kokoontua, kamari oli määrätty herrojen toti- ja
tupakkahuoneeksi. Oven piti olla auki molempain välillä niinkuin aina
ennenkin isän eläessä. Marmelaatia oli pienillä aseteilla pöytien ja
piironkien päällä, lukkarin vanha piippuhylly oli jälleen päässyt
arvoonsa; paperosseja ja sikaareja oli hankittu monta eri lajia
läheisestä kauppalasta. Näin varustettuna, oppinut poikansa sivullaan,
odotti vanha lukkarinmuori vieraitaan, haalistunut silkkileninki
yllään, kultasormus sormessa, josta se aina tahtoi tipahtaa, ja
kultakäädyt kaulassa. Se oli todellakin mitä juhlallisin ja liikuttavin
näky.
Erkki ei tiennyt, pitikö hänen itkeä vai nauraa. Hän oli viime aikoina
todellakin ruvennut pelkäämään järkeään; alituinen ilkeä päänkivistys
vaivasi häntä. Kaamea tyhjyyden tunne oli täyttänyt hänet ja kaikki
ulkopuoliset vaikutukset kurkistivat sisälle hänen sielunsa ikkunoista
kuin kummitukset autioon huoneesen.
Vierasjoukko oli hiukan eri kuin kauppiaan luona. Oli kömpinyt esiin
joukko vanhoja tätejä, joita Erkki ei ollut kymmeneen vuoteen nähnyt.
Kaikki ne olivat melkein yhtä laihoja kuin äiti ja kaikki tirkistelivät
ne nyt ympärilleen kuin myyrät päivänpaisteessa. — Aluksi meni kaikki
hyvin. Vieraat, jotka olivat tulleet hiipien ja vilkuen kummallekin
kupeelleen, koteutuivat vähitellen. Tarjottiin viiniä, tarjottiin
makeisia. Naiset olivat pian saaneet sananvaihdon aikaan ja herrat
istuivat jo tyytyväisinä totilasiensa ääressä. — Erkki oli mitä
kohteliain isäntä, tarjosi tupakkaa, käski panemaan "toiselle jalalle",
kävi kilistämässä naisten kanssa ja istui heille hetkiseksi seuraa
pitämään. Mutta hän liikkui niinkuin automaatti ja hän näki kaikki
kuin sankean sumupilven läpi. Aivan merkilliset, vähäpätöiset asiat
kiinnittivät hänen huomiotaan.
* * * * * *
Tuossa oli esimerkiksi tuo vanha hopeainen sokeriastia. Sen nimi
oli muinoin "sokkerskooli". Toista samallaista astiata säilytettiin
aina Erkin piennä ollessa korkean seinäkaapin päällä, joka oli niin
korkea, ettei Erkki voinut sen laidalle tuolinkaan avulla ylettyä. Kun
Erkki oli kasvanut hiukan suuremmaksi, nostettiin sokeriastia vielä
teekeittiön päälle. — Tätä hopeaista säilytettiin "shenkissä", samassa
paikassa kuin hopeaista "kretsnekkaakin". "Shenkissä" oli useampia
"klaffuja". Yksi niistä oli aina auki, mutta siinä pidettiin vain
veitset, kahvelit, lasit y.m. sellaiset vähemmän mieltäkiinnittävät
esineet. Toinen lukittiin aina huolellisesti ja sinne hävisi m.m.
vehnäkori. Kolmas oli milloin auki, milloin lukossa, ja siellä
säilytettiin paitsi muuta eräs hyvin arvokas kalu, jonka nimi oli
"konjakskaraffiini". — Mutta hauskin kaikista oli pieni hoikkavartinen
tuntilasi, jossa oli hienoa, vaaleanpunertavaa hiekkaa ...
* * * * * *
— Erkki, Erkki kuulehan!
Se oli Anni, joka kuiskaamalla kysyi, pitikö vieraille tarjota cacaota
ennen illallista vaiko vasta illallisen jälkeen! — Erkki heräsi
hetkeksi, katsahti säpsähtäen ympärilleen, näki vieraat ja valaistut
huoneet. Mutta hän vaipui jälleen takaisin lapsuuden muistoihinsa.
* * * * * *
Tuntilasi oli hyvin ihmeellinen kapine. Se oli Erkin mielestä melkein
yhtä kaunis kuin se pappilan nuori täti, jolla oli punakukkainen hame
ja kiiltävä "brossi". Hän luulikin sitä ensin nukeksi. Mutta äiti
käänsi sen ylösalaisin ja asetti hänen eteensä pöydän nurkalle.
— Si, men inte röra (katsoa, ei koskea)!
Se oli äidin kultainen mahtisana tällaisissa tapauksissa. Erkki tiesi
aina silloin, että piti istua hyvin hiljaa, muuten tuli kynsille.
Hän istuikin oikein hiljaa. Suureksi ihmeekseen näki hän, miten
hiekkajyväset ohuena suihkuna syöksyivät alempaan lasiin muodostaen
kuperan kummun, samalla kuin ylälasin hiekka kävi yhä koverommaksi.
Lopuksi näkyi laakson pohjalta pieni reikä, sitten pieni suppilo, josta
viimeisetkin jyväset solahtivat alas.
— Äiti! Se loppui! huudahti Erkki.
Mutta äiti käänsi lasin jälleen hänen eteensä ja sama näytelmä alkoi
uudelleen. — Tuntikaudet hän voi katsoa sitä.
* * * * * *
— Erkki, majuurska kysyy sinulta, mitä pidät meidän uudesta
vaivaishoitotalostamme. Eikö se ole hyvin sievä?
— On, äiti.
Illallinen oli huoneiden vähyyden vuoksi tietysti syötävä salissa.
Pitkä pöytä oli katettu poikkipuolin huonetta; naisten oli sitä varten
siirtyminen yhteen kasaan sohvan ympärille. Oli hirveän ahdasta tuossa
pienessä, matalassa talossa. Mutta pöytä alkoi täyttyä kilisevillä
laseilla, höyryävillä vadeilla ja pitkäkaulaisilla viinipulloilla. Äiti
oli nähtävästi hyvin käyttänyt niin ahnaasti haluamansa rahat. Vieraat
olivat kokonaan hämmästyneet tästä maalais-elämässä kuulumattomasta
komeudesta, ja kun vihdoin pari sampanjapulloa ilmestyi pöytään
jäisissä pilkkumeissaan, näyttivät naiset aivan loukatuilta. Tahtoiko
lukkarinmuori tehdä pilkkaa heistä vai oliko hänen poikansa ehkä
saanut periä? Äskettäin kuului hän vielä kiertäneen pitäjätä rahoja
lainailemassa...
Puheen sorina hiljentyi sitä myöten kuin illallispöytä täyttyi. Lopuksi
ei kukaan puhunut mitään. Herrojen huoneesta kuului vain silloin
tällöin joku kiusattu yskähdys taikka nolo "kippis nyt!" Naisista ei
kukaan enää koettanutkaan puhetta jatkaa. Nimismiehen vanha rouva vain
vähä väliä pusersi äitiä kädestä ja sanoi: "nä, men kära du" (no, mutta
rakas —)... aina sen mukaan kuin uusia ruokalajeja pöydälle ilmestyi.
Ainoa, joka ei joutunut suunniltaan, oli kauppiaan rouva; hän ehti jo
päässään laskemaan, että tällaiset kestit epäilemättä olivat maksaneet
vähintään, vähintään kaksi sataa markkaa. Tämän huomionsa riensi hän
myös heti kuiskaten ilmoittamaan miehelleen, joka muutamien muiden
herrojen kanssa oli salin ovelle ilmestynyt.
Erkki oli herännyt äskeisistä unelmistaan. Hän katsoi kummastuneena,
suurin silmin äitiinsä. Oliko äiti tosiaankin hullu, tahtoiko hän tehdä
heidät naurunalaisiksi koko pitäjän silmissä? Mutta äidin kasvoista
oli mahdoton nähdä mitään. Hän istui edelleenkin yhtä tyynenä sohvan
kulmassa sormiaan naksutellen ja levitellen höllää silkkileninkiään.
Nähtävästi nautti hän sanomattomasti siitä huomiosta, jota hänen
turhamainen, ruhtinaallinen ruokapöytänsä näkyi ympärillä herättävän.
Myöskin Anni oli hämillään. Hän liikkui salin ja keittiön väliä
korvanlehdet punaisina, ja mitä useamman astian hän pöytään kantoi,
sitä kirkkaampana helmeili hiki hänen otsallaan. — Hän oli ollut tuosta
illasta lähtien, jolloin Erkki niin äkkiarvaamatta oli hänet syliinsä
sulkenut, täydellisessä henkisessä hajaannustilassa. Heidän välillään
ei oltu asian johdosta sanaakaan vaihdettu; seuraavana aamuna olivat
he jälleen yhtä tyynesti toisilleen hyvää huomenta toivottaneet. Mutta
Anni näki, että Erkki usein salassa tarkasteli häntä. Se teki hänen
mielensä levottomaksi. Mitä mahtoi Erkki ajatella? Eikä hän ollut enää
itsensäkään suhteen yhtä tyyni kuin ennen. Mitä jos Erkki todellakin
rakasti häntä, mitä jos kyläläisten puheet sittenkin toteutuisivat? —
Rakastiko hän Erkkiä? Tuskin. Mutta siinä ympäristössä, jossa hän oli
kasvanut, ei avioliittoja rakkauden mukaan solmittukaan. Pääasia oli,
ettei ollut olemassa mitään pätevämpiä esteitä. — Se tyyni talttumus,
joka niin kauan oli muodostanut hänen luonteensa pääpiirteen, oli
odottamattomalla, armahtamattomalla tavalla äkkiä tullut murretuksi.
Ilma oli alkanut huoata hänen ympärillään niinkuin nousevan ukkosen
edellä eikä tarvittu muuta kuin ensimäinen leimaus, että kaikki hänen
sydämessään olisi ollut rajutuulta ja ratkeavien pilvien pauhinaa.
— Raskaat sadepisarat putoilivat jo hänen otsaltaan, tipahtelivat
toiset jo hänen silmistäänkin, kun hän hetkeksi keittiöön pääsi
ja pakoon vieraiden tarkastelevilta katseilta. Mikä oli tarkoitus
tällä mielettömällä komeudella? Olivatko Erkki ja äiti ehkä puhuneet
keskenään jotakin? Tulisiko tänä iltana tapahtumaan jotakin?
Ainoa, joka ei näyttänyt mitään huomaavan, oli äiti. Hän istui aina
vain yhtä tyynenä sohvassaan ja naksutteli sorminiveliään. Mutta
hänen suupielissään väreili omituinen tyytyväisyys... Hänen kunniansa
hetki oli vihdoinkin tullut, hän oli jälleen saanut esiintyä pitojen
emäntänä. Hän oli saanut kerrankin kostaa noille kaikille, jotka olivat
häntä ylenkatsoneet eivätkä häntä vertaisenaan pitäneet. Kauan vielä
hänen kuoltuansakin tultaisiin pitäjällä lukkarinmuorin illallisista
puhumaan. — Mutta mitä olikaan se sen koston rinnalla, jonka hän oli
noille kahdelle vanginvartialleen valmistanut!
Hänen silmänsä siirtyivät vuoroin Erkkiin, vuoroin Anniin. — Hän oli
vihdoinkin saanut kiini nuo kaksi, yllättänyt yöllisestä rakkaudesta
nuo kaksi. Kuinka hän oli heitä väijynyt, kuinka hän oli tätä hetkeä
odottanut!
Monena yönä hän oli kuullut kamarin oven aukeavan ja Annin hiipivän
ulos tuonne toiseen huoneesen, jossa Erkki nukkui. Sieltä oli näkynyt
tulta, hän oli katsonut avaimen reijästä, hän oli kuunnellut ja
seisonut väristen kylmällä permannolla. Mutta ne olivat kuulleet hänen
askeleensa, aavistaneet hänen läsnäolonsa, puhuneet aivan tavallisella
äänellä. Hän oli hiipinyt takaisin vuoteelleen, hän oli jälleen tullut
petetyksi, hänelle ei ollut jäänyt muuta tehtävää kuin alkaa uudestaan
hourailla ja kutsua luokseen jompaakumpaa heistä. — Hän oli kuullut,
kuinka he silloin äkäisesti siirsivät tuolinsa erilleen, kuinka he
keskenään vihaisesti kuiskailivat; ja hän oli nähnyt heidän astuvan
sisälle niin lempeän ja viattoman näköisinä kuin olisi hän todellakin
ollut pieni lapsi, joka ei aavistanut mitään, vaikka hän oli varma
siitä, että heidän kätensä vielä olivat kuumat luvattomasta lemmestä
ja että heidän huulensa hehkuivat kielletyistä suudelmista. Ne olivat
tulleet hänen vuoteensa ääreen ja kysyneet kylmäverisesti, mitä hän
tahtoi ...
Nyt olivat ne vihdoinkin hänen käsissään. Nyt oli hän päättänyt
paljastaa heidät kaikkien vieraiden nähden. Erkkiä hänen oikeastaan
kävi sääliksi, sillä olihan Erkki kuitenkin hänen oma poikansa. Mutta
tuo toinen, vieras järven toiselta puolen, mitä oli hänellä täällä
tekemistä?... Taikka, jos he todellakin oikein toisiaan rakastivat,
olihan kaikki oleva heidän hyväkseen. Oman poikansa Erkin hyväksi
hän sen teki, joko vapauttaakseen hänet tuosta naisesta taikka
onnellistuttaakseen hänen liittonsa äidin siunauksella.
Mutta Erkki näki jälleen unta entisistä ajoista.
* * * * * *
... Isän syödessä piti aina olla hyvin hiljaa. Ainoastaan "Sankku"
sai hiipiä hänen luokseen ja panna päänsä siististi pöydälle hänen
lautasensa viereen. Mutta hänkään ei saanut sanoa mitään.
Vasta sittenkuin isä nousi pöydästä, oli "Sankun" oikeus ja
velvollisuus sanoa "iso sana". Palkakseen sai hän silloin nuolla isän
lautasen.
"Sankku" oli Erkin setä. Häntä voi vetää villoista taikka puhaltaa
hänen korvaansa, niinkuin isäkin hyvällä tuulella ollessaan teki. Mutta
hänen hännälleen ei saanut astua.
Siitä se torui. Ja Erkki pelkäsi "Sankun" toria melkein yhtä paljon
kuin isänkin.
... Tuossa oli tuo vanha "fortepiano". Sitä voi soittaa sekä ylhäältä
että alhaalta. Isä soitti sitä ylhäältä päin; "Sankku" iloitsi silloin
niin kovasti, että koko talo raikui, juoksi huoneesta huoneesen ja oli
särkeä sekä ovet että ikkunat. Nähtävästi piti hän paljon musiikista.
Erkki soitti pianoa alhaalta päin. Nousi poikimille ja painoi, minkä
jaksoi. Se ei tosin soinut silloin aivan yhtä kovasti, mutta päästi
kuitenkin mahtavan ja salaperäisen kuminan. Varsinkin jos vielä takoi
päälakeaan alakanteen.
Mutta siitä tuli tavallisesti tukkapöllyä.
... Eteisen portaiden alla säilytettiin tuhka-astiata. Jos siihen
sai vettä kaadetuksi, voi sitä myöskin käyttää maalipönttönä. Veden
asemasta kelpasi myöskin sylki. Kun kyllin usein pisti sormensa
suuhun ja sitten yhtä usein tuhka-astiaan, voi saada itselleen uhkean
leukaparran ja viikset. — Mutta siitäkin tuli tavallisesti tukkapöllyä.
... Vinnillä säilytettiin "tupla-ikkunoita". Sinne oli hyvin raskas
ja vaivaloinen nousu, mutta sieltä voi tulla alas sitä helpommin.
Lasiruudut olivat toiset lappeellaan, toiset pystyssä seinää varten.
Niitä myöten, jotka lappeellaan multimuksen päällä olivat, oli erittäin
lysti juosta raksutella.
Mutta siitä tuli selkään.
... Talvisaikaan mentiin hyvin varhain maata. Silloin paloi pöydällä
aina pieni öljytuiju, joka ei koskaan Erkin valvoessa sammunut. Hän oli
koettanut joskus valvoa sen kanssa kilpaakin, mutta ei ollut koskaan
onnistunut. Hän päätti siitä, että se mahtoi palaakin siinä kaiken yötä.
Lampun liekkiä oli hauska katsella silmäripsiensä lomasta. Kun oikein
pani silmänsä sirralleen, muodostui sen ympärille punaisia ja sinisiä
keriä. Jos vielä enemmän siristi silmiään, sammui se kokonaan. Mutta
kun jälleen aukaisi luomensa, palaa lekotteli se siinä yhtä soikeana ja
keltaisena kuin ennenkin.
Tuo oli hyvin hupaista työtä. Eikä Erkin nukuttamiseksi tavallisesti
enempää tarvittukaan.
... Talvella oli paljon lunta. Silloin voi painaa nenänsä vasten
ikkunalasia ja hankkia yskän itselleen sulattelemalla kielellään kylmiä
jääkukkasia. — Kesällä voi samassa paikassa kiusata kärpäsiä.
* * * * * *
— Minä tulen hulluksi! ajatteli Erkki itsekseen. Mutta hänen huulensa
olivat autuaassa hymyilyssä ja hänen sydämensä oli suuri ja valoisa
kuin joulukirkko. — Kauhistuneena katsahti hän ympärilleen.
Illallinen oli vihdoinkin valmis. Se oli syötävä seisoalta, niinkuin
ainakin oikeissa kalaaseissa. Kurkoteltiin kahveleita, maisteltiin
herkkuja, kaadettiin laseihin. Kilistettiin laseja ja kaadettiin
jälleen. Kaikki kävi hirmuisella juhlallisuudella. Kansakoulunopettaja,
joka oli mielipiteiltään anarkisti, yritti murtaa muuria, räjähti äkkiä
jostakin pikkuseikasta nauramaan, mutta säikähti heti ja tuli jälleen
mykäksi kuin seinä; oli ilmassa jotakin, joka teki kaiken kanssapuheen
mahdottomaksi. Lukkarinmuori kilisti liian ystävällisesti, Erkki
hymyili liian kohteliaasti. Sitäpaitsi ammotti keskellä pöytää rivi
sampanjapulloja kuin tykkipatteri, valmiina laukeamaan. Milloin niiden
vuoro tulisi?
— Erkki, ole hyvä ja kaada laseihin "vaahtoviinaa". Minun isälläni
tukkukauppiaalla oli aina tapana kutsua sampanjaa vaahtoviinaksi.
Hän ilkesi todellakin vielä muistuttaa isästään, joka oli vararikon
tehnyt, istunut vankilassa ja saattanut satoja perheitä onnettomuuteen.
— Naiset kuiskailivat keskenään arveluttavasti ja nimismiehen vanha
rouva toisti aina kasvavalla ystävällisyydellä, mutta samalla myöskin
aina kärkevämmällä ylemmyydellä:
— Nä, men kära du...
Erkki häpesi niin että hänen täytyi katsoa kattoon. Samassa tunsi hän
sydämensä seisahtuvan. Hän oli nähnyt katossa kiiluvan jotakin.
* * * * * *
... Se oli vain tuollainen tavallinen oksanreikä, mutta se oli myös
jotakin paljon enempää. — Jumalasta ei Erkin kotona paljoa puhuttu.
Joskus mainittiin jumalan silmästä, joka "näki kaikkialle". Se oli
Erkin mielestä hyvin ihmeellistä.
Mitenkä se oli mahdollista? Ei suinkaan jumala voinut nähdä peiton
alle? Taikka katon läpi? Ikkunasta ei olisi ollut mikään taito
kurkistaa, mutta sen edessähän oli uutimet. Voiko jumala nähdä uutimien
läpi?
Mutta sitten oli Erkki huomannut, että salin laipiossa oli suuri oksa,
joka oli aivan suuren silmän näköinen. Silloin selvisi hänelle tämä
salaisuus. Jumala tietysti katsoi oksanreijästä.
* * * * * *
Jumalan sormea ei Erkki sitä vastoin koskaan piennä ollessaan
onnistunut näkemään. Siitä myös puhuttiin.
— Minä olen jo hullu, ajatteli Erkki.
Hän katsahti jälleen kauhistuneena ympärilleen. Miksi olivat ne kaikki
niin hiljaa? Istuiko hän kuolleiden valtakunnassa taikka vahakuvien
keskellä, joita kynttilät räikeästi valaisivat? Ja miksi ne näyttivät
kaikki niin keltaisilta? Kenties olikin hän kirkkomaalla. Kenties
olikin tämä seura vainajia, joiden tarvitsi vain aukaista vaatteensa
näyttääkseen kasan kalisevia luita. — Ainakin tuntui Erkistä itsestään,
ettei hänen muuta tarvinnut. Täällähän lemusi suorastaan kalmalle.
Samassa kuuli hän Annin heikosti huudahtavan. Äiti seisoi lasi kädessä,
vieraat olivat nousseet ja tulivat kilistämään. Mutta Anni oli
purskahtanut valtaisaan itkuntyrskyyn ja syöksyi nyt avopäin ulos.
— Äiti! Mitä sinä sanoit?
Äiti oli äkkiä ruvennut puhumaan vieraille heidän rakkaudestaan, Erkin
ja Annin.
— Sinä! Sinä!
Erkin nyrkki oli kohotettu. Hän oli lyömäisillään äitiään. Mutta
äiti ei nähtävästi käsittänyt mitään. Hän silmäili kummastuneena
ympärilleen, niijaili niijailemistaan ja pyyhkäisi pöydältä pari
leivänmurua.
— Äiti! Minä tapan sinut!
Äiti katsoi häntä suoraan silmiin, arasti ja rukoilevasti.
— Älä tapa!
Erkin käsi pysähtyi. Hän tarttui päähänsä ja horjahti kuin juopunut.
Mikä oli tämä ääni? Eikö se ollut hänen entinen, suuri äitinsä, hyvä
ja hellä, kaunis ja rakkaudesta rikas? Sama äiti, joka oli vyöttänyt
palttoon lujemmasti hänen ympärilleen, kun hän oli ollut lähdössä
koulumatkalleen, ja joka oli juossut vanhoilla jaloillaan kauas rantaan
häntä vastaanottamaan, kun hän oli palannut kesäisiltä veneretkiltään?
Ja eikö hän itse ollut entinen Erkki, sama, joka muinoin oli nukahtanut
sohvan kulmaan keskellä setien tasaista haastelua, totilasien kilinää
ja rauhallisia, autuaita savukiehkuroita? Sama, joka oli lehtipurjeessa
tuijottanut, joka oli niittylähteen yli kallistunut ja nähnyt silmänsä
niin suurina ja itsetiedottomasti etäisiä aavistavina tyynessä
rantavedessä? Olihan kaikki hyvin, olihan pöytä katettu, olivathan
kynttilät sytytetyt, odotettiinhan vieraita. Pian oli aisakello tuolla
ulkona helähtävä, pian oli piha täyttyvä supiturkkisilla herroilla ja
kilisevillä ajopeleillä, pian oli myös isä itse ilmestyvä kamarinsa
ovelle vieraita vastaanottamaan ...
Erkki itki, itki kuin lapsi. Äiti seisoi hänen vierellään neuvottomana
ja silitteli hiljaa hänen hiuksiaan.
— Poikani, poika raukkani!