On kulunut seitsemän vuotta. Europan historian meren kuohut olivat
asettuneet rantojensa rajoihin. Meren ulappa näytti tyyntyneeltä, mutta
ne salaperäiset voimat (salaperäiset siksi, että niiden liikkeitä
määräävät lait ovat meille tuntemattomat), jotka ihmiskuntaa
liikuttavat, jatkoivat toimintaansa.
Vaikka historian ulapan pinta näytti liikkumattomalta, tapahtui
kuitenkin ihmiskunnassa liikettä yhtä katkeamattomasti, kuin tapahtuu
ajan liikunta. Monenlaisia ihmisyhtymiä ja -ryhmiä syntyi ja hajosi,
valmisteltiin syitä uusien valtakuntien muodostamiseen ja vanhojen
hajottamiseen sekä kansojen siirtämiseen.
Historian meren pyörteet eivät hyökyneet nyt, kuten ennen, rannalta
toiselle, vaan meri ryöppysi syvyyksissään. Historialliset henkilöt
eivät ajautuneet, kuten ennen, aaltoina rannalta toiselle, vaan
näyttivät nyt pyörivän yhdessä paikassa. Historialliset henkilöt, jotka
ennen olivat vastustaneet ihmisjoukkojen liikettä sotien, sotaretkien
ja taistelujen mahtikeinoilla, vastustivat nyt tuota liikettä
poliittisilla ja diplomaattisilla keskusteluilla, laeilla,
sopimuksilla...
Tämmöistä historiallisten henkilöiden toimintaa sanovat historioitsijat
taantumukseksi.
Kuvatessaan näiden historiallisten henkilöiden toimintaa, henkilöiden,
jotka heidän mielestään ovat vikapäät siihen, jota he sanovat
_taantumukseksi_, moittivat historioitsijat heitä ankarasti.
Kaikki sen ajan kuuluisat henkilöt keisari Aleksanterista ja
Napoleonista alkaen m:me Staëliin, Fotiukseen, Schellingiin, Fichteen,
Chateaubriandiin y.m. saakka saavat kulkea heidän ankaran tuomionsa
alitse ja heidät julistetaan syyttömiksi tai syyllisiksi sen mukaan,
ovatko he kehittäneet _edistystä_ tai _taantumusta_. Heidän
kertomuksensa mukaan tapahtui tänä aikana myöskin Venäjällä taantumus
ja suurin syypää tähän taantumukseen oli Aleksanteri I, se sama
Aleksanteri I, jolle juuri heidän kuvauksensa mukaan lankeaa suurin
ansio hänen hallituskautensa vapaamielisistä uudistuksista ja Venäjän
pelastuksesta.
Nykyisessä venäläisessä kirjallisuudessa ei ole koulupojasta alkaen
oppineeseen historioitsijaan saakka henkilöä, joka ei heittäisi kivellä
Aleksanteria hänen vääristä teoistaan tänä hänen hallituskautenaan.
"Hänen olisi pitänyt menetellä niin ja niin. Siinä kohden hän menetteli
hyvin, vaan siinä huonosti. Hän esiintyi mainiosti hallituksensa alussa
ja vuonna 1812, mutta menetteli huonosti siinä, että hän antoi Puolalle
perustuslait, muodosti Pyhän alliansin, nosti valtaan Araktshejevin,
suosi Golitsinia ja mystisismiä ja sitte Shishkovia ja Fotiusta. Hän
menetteli huonosti sekaantuessaan armeijan rintamajoukkojen toimintaan,
menetteli huonosti hajottaessaan Semjonovin rykmentin" j.n.e.
Voisi kirjottaa pitkän luettelon kaikista niistä moitteista, joita
historioitsijat kohdistavat häneen oman käsityksensä perusteella siitä,
mikä on ihmiskunnan eduksi mikä ei. Mitä nämä moitteet merkitsevät?
Eivätkö juuri ne samat teot, jotka historioitsijat lukevat Aleksanterin
ansioksi, kuten esimerkiksi hallituksen vapaamielinen henki, taistelu
Napoleonia vastaan, hänen vuonna 1812 osottama lujuutensa ja
vuoden 1813 sotaretki, johtuneet niistä samoista lähteistä,
perinnöllisyydestä, kasvatuksesta ja elämänehdoista, jotka muodostivat
Aleksanterin henkilöllisyyden siksi, mikä se oli ja joista johtuvat
nekin teot, joista historioitsijat häntä moittivat, kuten Pyhästä
alliansista, Puolan itsenäisyyden palauttamisesta ja 20:nen vuosiluvun
taantumuksesta?
Mikä oikeastaan on näiden moitteiden ydin? Se, että semmoisessa
historiallisessa henkilössä, kuin Aleksanteri I oli, henkilössä, joka
seisoi inhimillisen vallan korkeimmalla ajateltavissa olevalla
portaalla ikään kuin kaikkien häneen kohdistuneiden historiallisten
säteiden häikäisevässä valossa, henkilössä, joka oli niiden maailman
kaikista voimakkaimpien juonien, petosten, liehakoimisen ja viettelyn
alainen, jotka aina ympäröivät valtaa, henkilössä, joka jokaisena
elämänsä hetkenä tunsi olevansa vastuunalainen kaikesta, mitä Europassa
tapahtui, henkilössä, joka ei ollut keksitty, vaan ilmi elävä niin kuin
kuka muu tahansa tapoineen, intohimoineen ja pyrkimyksineen hyvään,
kauniiseen ja toteen, ettei tässä henkilössä viisikymmentä vuotta sitte
ollut ainoatakaan hyvettä (siitä eivät historioitsijat moiti), vaan
ettei hänessä ollut edes semmoisia ihmiskunnan parasta tarkottavia
katsantotapoja, joita nyt on jokaisella professorilla, joka nuoruudesta
saakka harrastaa tieteitä s.o. lukee kirjapahasia ja pitää luentoja ja
jäljentää ne yhteen vihkoon.
Mutta vaikka otaksuisimmekin, että Aleksanteri I erehtyi 50 vuotta
sitte mielipiteissään kansojen parhaasta, tulee tahtomattaankin
otaksumaan, ettei historijoitsijakaan, joka on arvostellut
Aleksanteria, jonkun ajan kuluttua osottaudu osuneen oikeaan siinä,
mikä hänen käsityksensä mukaan on onneksi ihmiskunnalle. Tämä otaksuma
on sitäkin luonnollisempi ja välttämättömämpi, kun me historian
kehitystä seuratessamme näemme, että käsitteet ihmiskunnan parhaasta
vaihtelevat joka vuosi, vaihtelevat jokaisen uuden kirjailijan
mielipiteen mukaan, niin että se, mitä on pidetty parhaana, huomataan
kymmenen vuoden kuluttua pahaksi ja päinvastoin. Eikä siinä kyllä, me
näemme historiassa semmoisia esimerkkejä, että samalla kertaa on
vallinnut aivan vastakkainen käsitys hyvästä ja pahasta: perustuslakien
antamisen Puolalle ja Pyhän alliansin lukevat toiset Aleksanterille
ansioksi, vaan toiset moittivat häntä siitä.
Aleksanterin ja Napoleonin toiminnasta me emme voi sanoa, että se olisi
ollut hyödyllistä tai vahingollista, sillä me emme voi sanoa, mille se
oli hyödyllistä ja mille vahingollista. Jos heidän toimintansa ei
miellytä jotakuta, niin ei se miellytä häntä vain siksi, ettei se
sovellu yksiin hänen ahtaan käsityksensä kanssa siitä, mikä on
parhainta. Olkoonpa minusta tänä parhaana pidettävä isäni talon
säilyminen Moskovassa 1812 tahi Venäjän sotajoukkojen maine tahi
Pietarin tahi jonkun muun kaupungin yliopiston kukoistus tahi Puolan
vapaus tahi Venäjän mahtavuus tahi joku europalainen valistussuunta, on
minun kuitenkin tunnustettava, että jokaisen historiallisen henkilön
toiminnalla on ollut näiden tarkotusten ohella toisiakin, paljon
yleisempiä ja minulle käsittämättömiä. Mutta otaksutaan, että niin
sanottu tiede kykenee tasottamaan kaikki vastakkaisuudet ja että sillä
on pettämätön hyvän ja pahan mittapuu historiallisia henkilöjä varten.
Otaksutaan, että Aleksanteri olisi voinut tehdä kaikki toisin.
Otaksutaan, että hän olisi voinut -- niiden määräyksestä, jotka häntä
syyttävät ja niiden, jotka pitävät ammattinaan inhimillisen vaelluksen
lopullisen tarkotuksen tietämistä -- toimia sen kansallisuuden,
vapauden, yhdenvertaisuuden ja edistyksen ohjelman mukaisesti, jonka
hänelle antaisivat hänen nykyiset syyttäjänsä. Otaksutaan, että
tämmöinen ohjelma olisi mahdollinen ja laadittu ja että Aleksanteri
olisi toiminut sen mukaan. Mitenkä olisi tällöin käynyt niiden ihmisten
toiminnan, jotka hangottelivat hallituksen silloista suuntaa vastaan,
toiminnan, joka historioitsijoiden mielestä on hyvä ja hyödyllinen?
Tätä toimintaa ei olisi ollutkaan, ei olisi ollut elämää eikä olisi
ollut mitään.
Jos ajatellaan, että inhimillistä elämää voi ohjata järki, niin silloin
katoaa elämän mahdollisuus.