Napoleon saapuu Moskovaan saavutettuaan loistavan voiton _de la
Moskova_; voittoa ei käy epäileminen, koska taistelukenttä jäi
ranskalaisten käsiin. Venäläiset peräytyvät ja luovuttavat
pääkaupungin. Moskova, joka on täynnä muonavaroja, aseita,
ampumatarpeita ja äärettömiä rikkauksia, on Napoleonin käsissä. Venäjän
armeija, ranskalaista kahta vertaa heikompi, ei yritä kuukauden
kuluessa hyökätä kertaakaan. Napoleonin asema on mitä loistavin.
Siihen, että kaksi vertaa vahvempana olisi syösty Venäjän armeijan
jäännösten kimppuun ja muserrettu ne, siihen, että olisi pakotettu
edulliseen rauhaan tai jos tämä olisi hylätty, tehty uhkaava liike
Pietariin päin, siihen, että vaikkapa tämä ei olisi onnistunutkaan,
olisi vetäydytty Smolenskiin tai Vilnaan tai jääty Moskovaan, siihen,
että sanalla sanoen olisi pysytetty se loistava asema, jossa Ranskan
armeija siihen aikaan oli, ei kai olisi tarvittu erityistä nerokkuutta.
Siihen olisi riittänyt äärettömän yksinkertainen ja helppo juttu: ei
olisi pitänyt päästää sotaväkeä käsiksi rosvouteen, olisi pitänyt
valmistaa talvipukuja, joita olisi saatu Moskovasta koko armeijalle ja
oikealla tavalla koota Moskovassa olevat muonavarat, joita olisi
riittänyt koko armeijalle kappaleen yli puolen vuoden (ranskalaisten
historioitsijoiden kertomusten mukaan). Mutta Napoleon, nerojen nero,
jolla oli valta hallita armeijaa, kuten historioitsijat vakuuttavat,
jätti kaiken tämän tekemättä.
Hän ei ainoastaan jättänyt kaikkea tätä tekemättä, vaan myöskin käytti
kaiken valtansa valitakseen kaikista tarjona olevista toimintatavoista
sen, joka oli kaikista tyhmin ja tuhoisin. Kaikesta siitä, mitä
Napoleon olisi voinut tehdä, nimittäin talvehtia Moskovassa, marssia
Pietariin, marssia Nishni-Novgorodiin, lähteä takasin pohjosemmittain
tai etelämmittäin (sitä tietä, jota sittemmin läksi Kutusof), niin,
koettelipa ajatella mitä tahansa, -- mitään sen tyhmempää ja
tuhoisampaa kuin Napoleonin toimet olivat: jäädä Moskovaan lokakuuhun
saakka ja antaa sotaväen rosvota kaupunkia, sitte epäröiden jättää
varuspaikka, lähteä Moskovasta, lähestyä Kutusovia, olla alkamatta
taistelua, mennä oikealle, saapua Mali Jaroslavetsiin vieläkään
koettamatta raivata itselleen tietä, olla menemättä sitä tietä, jota
Kutusof meni, vaan marssia takasin Moschaiskiin autiota Smolenskin
tietä, -- mitään tämän tyhmempää ja tuhoisampaa ei voi ajatella, kuten
sitte seurauksista näkyikin. Näinköhän taitavimmatkaan strateegit --
otaksumalla, että Napoleonin tarkotus oli tuhota armeijansa --
kykenevät keksimään jonkun muun toimintasarjan, joka olisi yhtä
varmasti ja kokonaan riippumatta kaikesta siitä, mitä Venäjän armeija
tekikään, tuhonnut niin tyyten Ranskan armeijan kuin se, mitä Napoleon
teki!
Nerokas Napoleon teki sen. Mutta jos sanotaan, että Napoleon syöksi
armeijansa perikatoon siksi, että hän sitä tahtoi tahi siksi, että hän
oli hyvin tyhmä, olisi se yhtä väärin kuin jos sanottaisiin, että
Napoleon vei joukkonsa Moskovaan siksi, että hän sitä tahtoi ja siksi,
että hän oli ylen järkevä ja nerokas.
Kummassakin tapauksessa sattui hänen mieskohtainen toimintansa, joka ei
ollut sen voimakkaampi kuin minkä sotamiehen mieskohtainen toiminta
tahansa, vain yhteen niiden lakien kanssa, joiden perusteella ilmiö
toteutui. Historioitsijat esittivät meille aivan väärin (vain siksi,
etteivät seuraukset osota oikeaksi Napoleonin toimia), että Napoleonin
voimat heikkenivät Moskovassa. Hänhän käytti aivan samoin kuin ennenkin
ja myöhemminkin, 1813, kaiken älynsä ja voimansa voidakseen tehdä
itselleen ja armeijalleen parhainta mitä tehdä voi. Napoleonin toiminta
tänä aikana on ainakin yhtä ihmeteltävä kuin Egyptissä, Italiassa,
Itävallassa ja Preussissa. Me emme varmaan tiedä sitä, missä määrin
Napoleonin nerokkuus oli todellista Egyptissä, jossa 40 vuosisataa
katseli hänen suuruuttaan, sillä kaikki hänen siellä suorittamat
sankarityönsä ovat meille kertoneet yksistään ranskalaiset. Me emme voi
arvostella varmasti hänen nerollisuuttaan Itävallassa eikä Preussissa,
koska meidän on ammennettava tietomme hänen toimistaan siellä
ranskalaisista ja saksalaisista lähteistä. Vaan armeijakuntien
käsittämätön antautuminen vangiksi taisteluitta ja linnotusten
luovuttaminen piirityksettä pakottaa varmaankin saksalaiset
tunnustamaan Napoleonin nerollisuuden sen sodan ainoana selityksenä,
jota käytiin Saksassa. Mutta meillä, Luojan kiitos, ei ole syytä
tunnustaa hänen nerollisuuttaan häpeämme peitteeksi. Me puolestamme
olemme saaneet kalliisti maksaa oikeudestamme katsoa asiaa suoraan ja
vapaasti emmekä me tästä oikeudestamme luovu.
Napoleonin toiminta Moskovassa on yhtä ihmeellistä ja nerokasta kuin
kaikkialla muuallakin. Käskyn toisensa jälkeen ja suunnitelman toisensa
jälkeen antaa hän siitä pitäen kun hän Moskovaan tuli siihen saakka,
kun hän sieltä läksi. Ei asukkaiden eikä lähetystöjen puute eikä
Moskovan palokaan häiritse häntä. Hän ei unohda armeijansa parasta, ei
vihollisen toimia, ei Venäjän kansojen onnea, ei Pariisin asioiden
hoitoa eikä diplomaattisia tuumiaan tulevan rauhan ehdoista.