Ihmisjärki ei kykene käsittämään ilmiöiden syiden kokonaisuutta. Syiden
etsimisen tarve on kuitenkin kätketty ihmisen henkeen. Ja ihmisjärki,
joka ei ole päässyt tunkeutumaan ilmiöiden ehtojen lukemattomaan
moninaisuuteen ja ongelmiin, joista kukin erikseen voi esiintyä syynä,
tarttuu ensimäiseen, kaikista tajuttavimpaan kuvastukseen ja sanoo:
tämä on syy. Historiallisissa tapauksissa (joissa havainnon esineenä
ovat ihmisten teot) esiintyy alkuperäisimpänä kuvastuksena jumalien
tahto, sitte niiden ihmisten tahto, joilla on huomatuin historiallinen
asema eli historiallisten sankarien tahto. Mutta ei tarvitse muuta kuin
syventyä kunkin historiallisen tapahtuman oleellisuuteen s.o. koko sen
ihmispaljouden toimintaan, joka on ollut osallisena tapahtumaan, niin
huomataan, ettei historiallisen sankarin tahto suinkaan johda joukkojen
toimintaa, vaan on se itse aina johdon alainen. Tuntuisi siis
samantekevältä, käsittipä historiallisen tapauksen merkityksen puolin
tai toisin. Mutta sen ihmisen, joka sanoo lännen kansojen hyökänneen
itään siksi, että Napoleon niin tahtoi ja sen ihmisen välillä, joka
sanoo sen tapahtuneen siksi, että sen täytyi tapahtua, on olemassa sama
ero, kuin oli olemassa niiden ihmisten välillä, jotka vakuuttivat, että
maa pysyy kiinteästi paikallaan ja taivaankappaleet liikkuvat sen
ympärillä, ja niiden, jotka sanoivat, etteivät he tiedä, mikä maata
kannattaa, mutta tietävät sen, että on olemassa lakeja, jotka ohjaavat
sekä maan että muiden taivaankappalten liikettä. Historiallisen
tapahtuman syitä -- ei ole eikä voi ollakaan muita kuin kaikkien syiden
yksi ainoa syy. Mutta on olemassa lakeja, jotka ohjaavat tapauksia,
nämä lait ovat osaksi tuntemattomia, osaksi semmoisia, joita me
tunnustelemme. Näiden lakien keksiminen käy mahdolliseksi vasta
silloin, kun me tyyten luovumme etsimästä syitä yhden ihmisen tahdosta,
aivan samoin kuin taivaankappaleiden liikkeen lakien keksiminen kävi
mahdolliseksi vasta silloin, kun ihmiset luopuivat pitämästä maata
kiinteänä.
* * * * *
Historioitsijat pitävät 1812 sodan tärkeimpänä tapahtumana Borodinon
taistelun, Moskovan luovuttamisen ja polttamisen jälkeen Venäjän
armeijan liikettä Rjasanin tieltä Kalugan tielle ja Tarutinon leiriin
eli niin kutsuttua siipimarssia Krasnaja Pahran taakse. Historioitsijat
pitävät tätä nerokasta urotyötä eri henkilöiden ansiona ja kiistelevät
siitä, kenelle siitä oikeastaan on kunnia tuleva. Ulkomaisetkin,
jopa ranskalaisetkin historioitsijat tunnustavat venäläisten
sotapäällikköjen nerokkuuden puhuessaan tuosta siipimarssista. Mutta
miksi sotakirjailijat ja heidän kanssaan kaikki muutkin ovat sitä
mieltä, että tuo siipimarssi on jonkun semmoisen henkilön erittäin
syväaatteinen keksintö, joka pelasti Venäjän ja joudutti Napoleonin
perikadon, sitä on hyvin vaikea käsittää. Ensiksikin on vaikea
käsittää, missä on tuon liikkeen nerokkuus ja syväaatteisuus, sillä
arvatakseen, että armeijan mukavin paikka (silloin kun sen kimppuun ei
hyökätä) on siellä, missä on runsaimmin muonavaroja, ei tarvitse
suuresti pinnistää järkeään. Ja jokainen, jopa kolmetoistavuotinen
pojan nulikkakin voi vaivatta huomata, että 1812 oli armeijan parhain
paikka Moskovan luovuttamisen jälkeen Kalugan tiellä. Näin on siis
mahdoton käsittää, minkälaisten järkipäätelmien avulla historioitsijat
pääsevät niin pitkälle, että he näkevät jotain syväaatteista tuossa
liikkeessä. Toisekseen on vieläkin vaikeampi käsittää, missä nimenomaan
on historioitsijain mielestä tuon liikkeen pelastava voima venäläisiin
ja tuhoava voima ranskalaisiin nähden, sillä liike muunlaisten
edeltävien, samanaikuisten ja jälestä johtuneiden asianhaarojen
sattuessa olisi voinut olla tuhoksi venäläiselle ja pelastukseksi
ranskalaiselle armeijalle. Jos Venäjän armeijan asema alkoi parantua
siitä pitäen, kun tuo liike tapahtui, ei siitä mitenkään seuraa, että
mainittu liike olisi ollut sen syynä.
Siipimarssi ei olisi suinkaan voinut tuottaa mitään hyötyä Venäjän
armeijalle, vaan olisi päinvastoin voinut tuhota sen, ellei samalla
olisi ollut vaikuttamassa muita samanaikaisia seikkoja. Miten olisi
ollut, ellei Moskova olisi palanut? Ellei Murat olisi kadottanut
näkyvistään venäläisiä? Ellei Napoleon olisi ollut toimeton? Jos
Venäjän armeija olisi Bennigsenin ja Barclayn neuvon mukaan antautunut
taisteluun Krasnaja Pahrassa? Miten olisi ollut, jos ranskalaiset
olisivat hyökänneet venäläisten kimppuun, silloin kun he marssivat
Pahran tuollapuolen? Miten olisi ollut, jos Napoleon olisi myöhemmin
Tarutinoa lähestyessään käynyt venäläisten kimppuun vaikkapa vain
kymmenennellä osalla siitä voimasta, jolla hän ahdisti Smolenskia?
Miten olisi ollut, jos ranskalaiset olisivat lähteneet marssimaan
Pietariin?... Kaikkiin näihin otaksumiin nähden olisi siipimarssin
pelastava voima voinut muuttua tuhoavaksi voimaksi.
Kolmanneksi on kaikista käsittämättömintä se, että semmoiset ihmiset,
jotka tutkivat historiaa, aivan tahallaan eivät tahdo nähdä sitä, ettei
siipimarssia voi lukea minkään yhden henkilön ansioksi, ettei kukaan
ollut sitä ennakolta aavistanut, että tuo liike samoin kuin
peräytyminen Filistä ei esiintynyt silloisessa nykyisyydessä
kenellekään kertaakaan kokonaisuudessaan, vaan se pujottautui esiin
askel askeleelta, tapaus tapaukselta ja tuokio tuokiolta mitä
erilaisimpien seikkojen määräämättömästä paljoudesta ja vasta silloin
esiintyi se kaikessa kokonaisuudessaan, kun se oli tapahtunut ja
siirtyi menneisyyteen. Filissä pidetyssä neuvottelussa oli venäläisillä
päälliköillä vallitsevana ajatuksena itsestään järkeen käypä
peräytyminen suoraan suuntaan taaksepäin eli pitkin Nishegorodin tietä.
Tätä todistaa se seikka, että enimmät äänet neuvottelussa annettiin
juuri tähän suuntaan, mutta varsinkin se keskustelu, joka neuvottelun
jälkeen tapahtui ylipäällikön ja muonituksen hoitajan Lanskoin välillä.
Lanskoi ilmotti ylipäällikölle, että ruokavaroja on armeijaa varten
hankittu etupäässä Oka-joen varsilla Tulan ja Kalugan lääneissä ja että
jos peräydytään Nishni Novgorodiin päin, eristää muonavarastot
armeijasta suuri Oka-joki, jonka yli on alkutalvesta mahdoton
päästä. Tämä oli ensimäinen pakottava syy luopua aikasemmin mitä
luonnollisimmalta tuntuneesta suorasta suunnasta Nishni Novgorodiin.
Armeija pysyttelihe enemmän eteläkättä kulkien Rjasanin tietä ja
loittonematta muonavarastoista. Sittemmin sai ranskalaisten
toimettomuus, jotka olivat kadottaneet venäläiset näkyvistäänkin, huoli
Tulan tehtaan suojelemisesta ja varsinkin etu siitä, että yhä päästiin
lähemmä muonavarastoja, armeijan painumaan yhä etelämmäksi Tulan
tielle. Marssitettuaan armeijan epätoivoisina Pahran selkäpuolelle
Tulan tielle aikoivat venäläiset sotapäälliköt pysähtyä Podolskin
luona, jolloin ei vielä ajateltukaan Tarutinon varustuksia. Mutta
lukemattomat eri seikat, venäläiset silmistään kadottaneiden
ranskalaisten ilmestyminen uudestaan näkösälle, tästä aiheutuneet
taistelusuunnitelmat ja varsinkin muonavarojen runsaus Kalugassa saivat
armeijan vieläkin painumaan entistä etelämmäksi ja siirtymään
ravintoväyliensä keskukseen, Tulan tieltä Kalugan tielle ja edelleen
Tarutinoon. Samoin kuin ei voida vastata kysymykseen, milloin
nimenomaan Moskova luovutettiin, ei myöskään voida vastata siihenkään,
milloin ja kuka päätti siirtymisen Tarutinoon. Vasta sitte kun
sotajoukot jo olivat saapuneet Tarutinoon lukemattomien erilaisten
voimien vaikutuksesta, alkoivat ihmiset uskotella itselleen, että se
oli ollut heidän aikomuksensa ja että he olivat tienneet sen jo aikoja
sitte.