Pietarin korkeimmissa piireissä kävi tähän aikaan monimutkainen
taistelu Rumjantsevin, ranskalaisten, Maria Feodorovnan, tsesarevitshin
ja muidenkin puolueiden välillä kiivaimmin kuin koskaan ennen ja
tavallisuuden mukaan kaikui tässä taistelussa ylinnä hovikuhnurien
hurina. Mutta Pietarin levollinen ja ylellinen elämä, jota
huolestuttivat ainoastaan elämän näköhäiriöt ja harhakuvat, kulki
entistä menoaan. Kun elämä kulki tätä menoaan, täytyi ponnistelemalla
ponnistella voidakseen tuntea ja käsittää sitä vaaraa ja tukalaa
asemaa, jossa Venäjän kansa nyt oli. Entisekseen kyläiltiin,
entisekseen pidettiin tanssiaisia, ranskalainen teatteri oli ennallaan,
entiset olivat hovien harrastukset ja ennallaan virkamiesten pyyteet ja
juonet. Ainoastaan kaikista korkeimmista piireistä koetettiin
huomauttaa muille nykyisen aseman vaikeutta. Hienosittain kerrottiin,
kuinka vastakkaisesti menetteli kumpikin keisarinna näin raskaiden
olojen vallitessa. Keisarinna Maria Peodorovna, joka oli huolissaan
hänen alaistensa armeliaisuus- ja kasvatuslaitosten hyvinvoinnista,
käski muuttamaan kaikki instituutit Kasaniin ja näiden laitosten kaikki
esineet olivat jo laitetut valmiiksi lähettämistä varten. Keisarinna
Elisabet suvaitsi taas vastata hänelle ominaisen venäläisen
isänmaanrakkauden tunteen elähyttämänä kysymykseen, mitä määräyksiä hän
suvaitsisi antaa, ettei hän voi hallituslaitoksiin nähden antaa
minkäänlaisia määräyksiä, koska se on hallitsijan asia. Siitä taas,
mikä suorastaan riippui hänestä itsestään, hän suvaitsi sanoa vain sen
verran, että hän matkustaa Pietarista viimeisenä.
Elokuun 26 p:nä, samana päivänä, jolloin oli Borodinon taistelu,
pidettiin Anna Pavlovnalla iltama, jonka loistokohtana oli oleva
piispan kirjeen lukeminen, joka kirje oli kirjotettu silloin, kun
hallitsijalle lähetettiin pyhän Sergein kuva. Tätä kirjettä pidettiin
isänmaallisen hengellisen kaunopuheisuuden näytteenä. Sen oli lukeva
itse ruhtinas Vasili, joka oli tunnettu lukutaidostaan. (Hänhän luki
keisarinnan luona.) Lukutaitona pidettiin sitä, että osasi kovalla,
laulavalla äänellä, vuoroin vihlovan haikeasti ujeltaen, vuoroin
hennosti valittaen juoksuttaa sanoja virtanaan vähääkään välittämättä
niiden merkityksestä, niin että väleensä osui ujellus, väleensä taas
valitus aivan sattumalta milloin millekin sanalle. Tällä lukemisella
samoin kuin yleensä kaikilla Anna Pavlovnan iltamilla oli valtiollinen
merkitys. Iltamaan piti tulla muutamia korkea-arvoisia henkilöjä, joita
oli häväistävä heidän käyntinsä tähden ranskalaisessa teatterissa, vaan
toiselta puolen oli heissä herätettävä vireille isänmaallinen mieliala.
Väkeä oli jo saapunut melkoisen kosolta, mutta kun Anna Pavlovna ei
vielä nähnyt salissa kaikkia niitä, joita tarvittiin, ei hän vielä
ryhtynyt luettamaan kirjettä, vaan kuletti keskustelua yleisissä
asioissa.
Päivän uutisena Pietarissa oli tänään kreivitär Besuhovan sairaus.
Kreivitär oli muutamia päiviä takaperin äkkiä sairastunut, ei ollut
voinut käydä muutamissa kokouksissa, joiden kaunistus hän oli ja hän
kuului kieltäytyneen ottamasta ketään vastaan sekä oli niiden
kuuluisien pietarilaisten lääkärien asemasta, jotka tavallisesti olivat
häntä hoitaneet, antautunut jonkun italialaisen lääkärin hoidettavaksi,
joka koetti parantaa häntä jollain uudella ja oudolla tavalla.
Kaikki tiesivät varsin hyvin, että hurmaavan kreivittären sairaus
johtui sopimattomuudesta mennä naimisiin yht'aikaa kahden miehen kanssa
ja että italialaisen hoito tarkotti tuon sopimattomuuden poistamista,
mutta Anna Pavlovnan läsnäollessa ei kukaan uskaltanut edes
ajatellakaan tätä, vaan näytti siltä, niin kuin ei kukaan olisi tiennyt
asiasta mitään.
-- _On dit que la pauvre comtesse est très mal. Le médecin dit que
c'est l'angine pectorale_.
-- _L'Angine! Oh, c'est une maladie terrible!_
-- _On dit que les rivaux se sont reconciliés grâce à
l'angine_...[1]
Sanaa _angine_ toistettiin hyvin mielellään.
-- _Le vieuz comte est touchant à ce qu'on dit. Il a pleuré comme un
enfant, quand le médecin lui a dit que le cas était dangerex_.
-- _Oh, ce serait une perte terrible. C'est une femme ravissante_.
-- _Vous parlez de la pauvre comtesse_, -- sanoi Anna Pavlovnna
tullen lähemmäksi. -- _J'ai envoyé savoir de ses nouvelles. On m'a
dit qu'elle allait un peu mieux. Oh, sans doute, c'est la plus
charmante femme du monde_, -- sanoi Anna Pavlovna hymyillen omalle
innostukselleen. -- _Nous appartenons à des camps différents, mais
cela ne m'empêche pas de l'estimer, comme elle le mérite. Elle est bien
malheureuse_,[2] -- lisäsi Anna Pavlovna.
Eräs varomaton nuori herra, joka luuli, että Anna Pavlovna näillä
sanoillaan kohotti hieman kreivittären sairauden salaisuutta verhoavaa
esirippua, lausui ihmettelynsä siitä, ettei oltu kutsuttu tunnettuja
lääkärejä, vaan kreivitärtä hoiti puoskari, joka voi antaa vaarallisia
lääkkeitä.
-- _Vos informations peuvent être meilleures que les miennes_, --
sanoa tokasi Anna Pavlovna yht'äkkiä kärkevästi kokemattomalle
nuorukaiselle. -- - _Mais je sais de bonne source quece médecin est
un homme, très savant et très habile. C'est le médecin intime de la
reine d'Espagne_.[3]
Masennettuaan täten nuorukaisen kääntyi Anna Pavlovna Bilibiniin,
joka eräässä toisessa ryhmässä otsa rypyssä, mutta nähtävästi
aikoen suoristaa rypyt kertoakseen erään tärkeän asian, puhui
itävaltalaisista.
-- _Je trouve que c'est charmant_.[4] -- puhui hän eräästä
diplomaattisesta asiapaperista, jonka mukana oli Wieniin lähetetty ne
itävaltalaiset sotaliput, jotka oli vallannut Wittgenstein, _le hèros
de Pétropol_[5] (joksi häntä sanottiin Pietarissa).
-- Kuinka, kuinka se oli? -- kysyi Anna Pavlovna Bilibiniltä saaden
syntymään hiljaisuuden tuon tärkeän asian kuulemiseksi, jonka hän jo
tiesi.
Ja Bilibin toisti seuraavat sanat diplomaattisesta kirjeestä, jonka hän
oli sepittänyt:
-- _L'Empereur renvoie les drapeaux autrichiens_, -- sanoi
Bilibin, -- _drapeaux amis et égarés qu'il a trouves hors de la
route_,[6] -- lopetti Bilibin laskien otsansa rypyistä.
-- _Charmant, charmant_![7] -- virkkoi ruhtinas Vasili.
-- _C'est la route de Varsovie peut-être_,[8] -- lisäsi ruhtinas
Hippolyt yht'äkkiä kovalla äänellä.
Kaikki katsahtivat häneen käsittämättä, mitä hän oli sanoillaan
tarkottanut. Ruhtinas Hippolyt myöskin silmäili ympärilleen eloisin
ihmetyksen katsein. Hänkään samoin kuin muut ei käsittänyt, mitä hänen
sanomansa sanat tarkottivat. Diplomaattisen virka-uransa aikana hän oli
huomannut monesti, että tällä tavoin äkkiarvaamatta lausutut sanat
olivat tuntuneet terävältä sukkeluudelta ja hän sanoi nyt nuo
ensimäisinä kielelle tulleet sanat ilman muuta kaiken varalta. "Saattaa
olla, että ne tekevät hyvän vaikutuksen", ajatteli hän, "vaan jos eivät
tee, osaavat he kyllä auttaa asian". Ja juuri silloin, kun painostava
äänettömyys oli parhaiksi päässyt syntymään, saapuikin se liian vähän
isänmaataan rakastava henkilö, jota Anna Pavlovna oli odottanut
käännyttämistä varten. Anna Pavlovna pyysi hymyillen ja sormeaan
heristäen Hippolytille ruhtinas Vasilia pöydän ääreen, ojensi tälle
kaksi kyntteliä ja käsikirjotuksen ja pyysi alkamaan. Kaikki vaipui
äänettömyyteen.
-- "Kaikkeinarmollisin Keisari!" -- alkoi ruhtinas Vasili juhlallisen
ankarasti ja loi katseen yleisöön ikään kuin kysyen, oliko kellään
mitään sitä vastaan. Mutta kukaan ei virkkanut mitään. --
"Ikimuistoinen Moskovan pääkaupunki, Uusi Jerusalem, ottaa vastaan
_oman_ Kristuksensa", -- singahutti hän yht'äkkiä voimakkaasti
sanan _oman_, -- "niin kuin äiti, joka sulkee syliinsä rakastetut
poikansa ja nähdessään halki syntyvän pimeän sinun valtakuntasi
kirkkaan loisteen se laulaa riemuiten; Hosianna, siunattu olkoon hän,
joka tulee!"
Nämä viimeiset sanat veti ruhtinas Vasili surkealla äänellä.
Bilibin tarkasteli huolellisesti kynsiään ja monet näyttivät arkailevan
ja aivan kuin kysyvän, mitä pahaa he olivat tehneet. Anna Pavlovna
lausui jo supattamalla edelleen, kuten vanha mummo, joka höpisee
rippirukousta: "Levittäköön julkea ja röyhkeä Goliat..." -- supatti
hän.
Ruhtinas Vasili jatkoi:
"Levittäköön julkea ja röyhkeä Goliat Ranskanmaan ääriltä Venäjän
rajoille kuolemankauhujaan; nöyrä usko, tuo Venäjän Davidin linko,
musertaa äkkinäisesti hänen verenhimoisen korskeutensa pään. Tämä pyhän
Sergein kuva, hänen, jonka harrastukset muinoin isänmaan hyvää
tarkottivat, annetaan Teidän Keisarilliselle Majesteetillenne. Valitan
kipeätä suruani, että heikkenevät voimani eivät salli minun päästä
nauttimaan Teidän rakkaiden kasvojenne näkemisestä. Hartaat rukoukseni
kohti korkeuksia kohotan, jotta Kaikkivaltias ylentäisi vanhurskaiden
joukon ja armossansa täyttäisi Teidän Majesteettinne aivoitukset."
-- _Quelle force. Quel style_![9] -- kuului kehumista lukijalle ja
sepittäjälle.
Anna Pavlovnan vieraat innostuivat tästä puheesta niin, että he
puhelivat vielä kauan aikaa isänmaan kohtalosta ja lausuivat kuka
minkinlaisia mielipiteitä taistelusta, jonka näinä päivinä olisi
pitänyt tapahtua.
-- _Vous verrez_,[10] -- sanoi Anna Pavlovna, -- että huomenna,
hallitsijan syntymäpäivänä, me saamme tiedon. Minä olen hyvä
aavistamaan.