Niin, kauniina kesä-aamuna se oli ja aikaisin olikin: luulen, ett'ei
kello ollut enempää kuin viisi, sillä aurinko oli vielä alhaalla ja
koivun varjot näyttivät pitkiltä viheriällä nurmella. Isä ja äiti eivät
sallineet, että nukuimme kauan aamusilla, ja kotona oli vanha
kalastaja, jonka oli tapana kello neljän aikana huutaa ikkunamme takaa:
"nouse nuottasille! nouse nuottasille!" ja nuolen nopeudella nousimme
vuoteelta; kyllä alussa tuo tuntui raskaalta, vaan lopuksi ymmärsimme,
että on totta, mitä vanhat ihmiset sanovat: "aamuhetki kullan kallis."
Niin, niin, siksi tulee kauniisti käydä levolle jo yhdeksän aikaan
illalla.
Useinkin on mielestäni tuntunut siltä, kuin ei ensinkään pitäisi nukkua
näinä ihanoina, valoisina kesä-öinä, jotka kirkkaudesta säteilevät, ja
jolloin kaste kimaltelee ruohossa ja linnut laulavat. Silloin
nukkumiseen menettää monet kauniimmat hetket elämästään. Mutta niin nyt
kerran on, sitä ei kukaan voi auttaa: nukkuahan sitä täytyy. Kuningas
Fredrik Preussissa oli hyvin ahkera mies ja häntä harmitti, että hän
nukkumiseen menetti kolmannen tahi neljännen osan elämästään. Siksi
päätti hän totuttaa itseään siihen, että pääsisi tuommoisesta pahasta
tavasta. Ensi yön hän teki työtä ja se kävi päinsä. Toisenkin yön teki
hän työtä vähääkään nukkumatta, ja nyt luuli hän jo saaneensa aikaan
jotain eriskummallista.
Vaan mitäpä tapahtui? Kun hän seuraavana päivänä istui suuren
hallituspöytänsä ääressä ja valtakunnan korkeimmat virkamiehet
rupesivat puhumaan tärkeistä hallitusasioista, huomasivat he, miten
kuningas rupesi nyökyttämään päätään... ja niin hän nukkui siihen
paikkaan, istuessaan kuninkaallisessa korkeudessaan.
Siksi ajattelen, että meidän tulee tehdä, niinkuin luonto tahtoo. Ja
onhan uni kallis lahja väsyneelle, sairaalle ja murheelliselle; mutta
siltä ei pidä laiskotella kauniina kesä-aamuna, vaan silloin on paras
mielessään kuvata, että vanha kalastaja seisoo ikkunan ulkopuolella
huutamassa: "nouse nuottasille! nouse nuottasille!"
Mutta pitihän minun sanoa, miten oli aamulla metsässä. Niin, siellä oli
viheriää ja raitista ja hyvin suloista. Siellä oli monenlaisia puita,
alkaen pilviin ulottuvasta hongasta, joka kerran vielä aikoo korkeaksi
mastopuuksi, tuohon nystyräiseen katajapensaasen asti, joka lohdutti
itseänsä sillä, että muka hänkin voisi kohota puuksi, jos karsittaisiin
oksat ja latva sidottaisiin paaluun; vaan, näetsen, siitä minä en
huoli, sanoi hän; enemmän rakastan vapauttani. Ajattelepas, jos olisin
puu, niin lapset eivät ulottuisi minuun, kun tulevat poimimaan katajia
ripotellaksensa tuvan lattialle pyhä-aamuna.
"Se onkin ainoa, mihin sinä kelpaat", sanoi kuusi, joka isostellen
seisoi hänen ääressään. "Sinä olet omiasi poljettavaksi, raukka",
arveli kuusi.
"Mitäpä siitä?" sanoi katajapensas. "Onhan siinä kyllä, että voin
ihmisiä ilahuttaa hyvällä metsätuoksullani. Sitä paitsi kelpaan
savutusaineeksi, sääskien karkoittamiseksi ja kelpaanpa vielä kaareksi
poikien jousipyssyyn ja minun marjoistani keitetään nestettä ja siitä
tehdään siirappia ja sitten..."
"Äläpäs nyt. Ole vaiti", sanoi pihlaja, "kuuluu kovin itserakkaalta,
kun noin luettelee ansioitansa. Tahtoisinpa tietää, kuka on kauniin
täällä metsässä. Mitä sinä siitä sanot?" Ja silloin pihlaja somasti
ravisteli tuuheita, valkoisia oksiansa, sillä hän oli juuri nyt
parhaimmassa kukoistuksessaan juhannuksen aikaan.
"Sitäpä sopii kysyä", korotti äänensä tuomi, sillä hän oli niin
valkoinen, kuin olisi hän juuri ollut lumisilla; hän kukki, näet,
hänkin juuri par'aikaa. "Miettikäämmepä tarkoin, kuka meistä mahtanee
olla kauniin", hän sanoi. Ja samassa levisi tuomen lumivalkoisista
kukista suloisin tuoksu.
Koivun mielestä oli tuo hyvin viisaasti puhuttu, sillä hän oli
kauniisti järjestänyt pitkät, viheriät hiuksensa ja heilutti kepeästi
kiharoitansa hiljaisessa aamutuulessa. "Minä olen ihan varmaan
kauniin", ajatteli hän salaa itsekseen.
Mutta leppä, joka seisoi tuossa järven rannalla, katseli kuvaansa
alinomaa veden tyvenestä peilistä ja oli mielestänsä niin sinivihertävä
ja rakastettava, ett'ei kukaan voisi olla häntä kauniimpi. Siksi
nyykäytti hän päätään ja sanoi: "todellakin, tuota kysymystä sopii
aprikoida!"
Haapa seisoi hänen läheisyydessään ja tärisi pelosta, että muka joku
olisi häntä kauniimpi. Alinomaa tärisi hän, haapa parka, sillä vaikka
hän oli pitkä ja suuri, oli hänellä pelkurimainen sydän ja hauraat
oksat. Niini nyykäytti; ei hänkään itsestään pahaa pitänyt. Halava ja
paju seisoivat ääressä, mutta olivat vaiti ja pitivät ajatuksensa
itsekseen.
"Meidän pitäisi kysyä kukkasilta", sanoi vaahtera, joka levitti
vilpoisan, tuuhean lehtikattonsa mättäiden yli jotka olivat täynnä
vuokkoja ja valokin kukkia.
"Se ei ensinkään ole tarpeellista", tiuskasi siihen mänty. "Kaunis on
vasta se, joka on suuri ja voimallinen. Katsokaapas minua! Enkö ole
mahtavan näköinen? Kun ravistan itseäni, putoaa tuhansia neulasia
maahan; niitä muurahaiset keräävät ja käyttävät aseena, kun käyvät
sotaa. Olenhan toki aika urhea poika, sitä ei kukaan kieltäne." Ja
sitte tekeytyi hän niin ankaran näköiseksi, että oikein pelottaisi
muita.
Tammi seisoi tyvenenä ja kuunteli. "Narrimaista on noin arvostella
omassa asiassaan", arveli hän. "Olenpa varma siitä, että jokainen
teistä luulee olevansa kaikista kauniin. Kysykäämme siksi peipposelta,
joka keinuu tuolla ylhäällä koivun latvassa. Hän ei ole puolueellinen:
hän tietää parahiten, kuka on kauniin metsässä."
Sanottu ja tehty; he kysyivät peipposelta. Mutta hän mietti asiaa kauan
eikä tahtonut laulaa totuutta kaikkein kuultavaksi.
Sitte tuli kaksi pientä lasta, poika ja tyttö, jotka asuivat
pienoisessa mökissä metsän rienteellä. Kun he lähtivät ulos varhaisena,
ihanana kesä-aamuna, panivat he kätensä ristiin ja sanoivat: "Hyvä
Jumala, mitenkä metsäsi on kaunis! Hyvä Jumala, miten sinun maailmasi
on ihana! Hyvä Jumala, auta meitä pieniä, köyhiä lapsukaisia, että
kasvamme Sinun viisaudessasi ja todistamme Sinun voimastasi ja
ylistämme Sinun armoasi kaikkena elinaikanamme!"
Kun puut metsässä kuulivat lasten rukouksen, vaikenivat he ihmetyksestä
ja mielen liikutuksesta; heidän huminansa hiljeni melkein äänettömään
kuiskaukseen ja selvästi saattoi kuulla peipposen liverryksen, kun hän
tuossa viserti koivun latvassa:
"Kaunis, kaunis on viheriä metsäni ja koko Jumalan luomakunta on
kauttaaltansa kaunis. Mutta minä sanon teille, te puut, jotka kysytte,
mikä on kauniinta metsässä, että kaikesta, mitä ihanaa ja kaunista
Jumala on antanut kasvaa tässä seudussa, ei ole mitään niin
rakastettavan hyvää ja viattoman suloista kuin nämä kaksi lasta, jotka
kiittävät Jumalan hyvyyttä kirkkaana aamuhetkenä. Sillä kauneus ja
voima ja taito ja suuruus on kaikki mitätöntä, ell'ei ole nöyrää
sydäntä, joka unohtaa itsensä, antaen kaiken kunnian yksin Jumalalle.
Katso, puut kohottavat käsiänsä taivasta kohti, kukkaset lainaavat
värinsä auringolta, linnut visertelevät luonnon ylistystä. Sillä sama
ijankaikkinen henki elää ja puhuu meissä kaikissa. Me kasvamme kaikki
Jumalan armon kirkkaassa päiväpaisteessa; mutta lasten rukous Jumalalle
on parempi kuin lintujen laulu ja puitten viheriäisyys ja kukkasten
tuoksu. Jumala teitä siunatkoon, rakkaat pienet lapset! Jumala teitä
siunatkoon, pienet kukkaset elämän suuressa metsässä, ja antakoon
teidän kasvaa viisaudessa ja armossa ijankaikkisesti!"