Kaikkihan tuntevat joulu-ukon, mutta kuka tuntee joulupukin? Ennen oli
hän lasten hyvä ystävä, kun hän nelinkontin ryömi aatto-iltana saliin,
yllänsä tuuhea turkki ja leuvassa pitkä parta, sarvina puulusikat,
kantaen koriansa, joka oli täynnä kauneimpia lahjoja. Nyt hän jo on
tullut vanhanaikaiseksi ja jättänyt virkansa joulu-ukolle, joka astuu
kahdella jalalla eikä ole säästänyt pukin tuntomerkeistä mutta kuin
turkin ja parran. Ajat muuttuvat, iloinen joulu muodostelee itseään
monella tavalla toisenlaiseksi. Mutta vaikkapa joulupukki ei enää
käykään niissä paikoissa, joissa on ennen käynyt, niin hän sen sijaan
käy toisissa paikoissa; jossakin hänen pitää käydä, sillä hänen
virkansa tässä maailmassa on astua, astua, astua lakkaamatta.
Kukas se joulupukki on? Niin, jospa se tiedettäisiin! Minä panen vetoon
kolmekymmentä rusinatötteröä vanhaa veskunan sydäntä vastaan, että sinä
et osaa sanoa, kuka joulupukki on. Jos sinä tiedät sen sanoa, niin saat
kolmekymmentä rusinatötteröä; mutta jos et sitä osaa sanoa, vaan minä
osaan, niin minä saan sinulta vanhan veskunan sydämmen. Ja siitä
saattaa kasvaa puu ja silloin minä myöskin saan kaikki ne veskunat,
jotka siinä puussa kasvavat. Ja paitsi näitä veskunoita saan minä
myöskin kaikki ne puut, jotka niistä kasvavat, ja sitte niiden
lukemattomain puiden veskunat, ja kaikki puut ja veskunat, kuin aikain
kuluessa kasvaa näistä lukemattomista veskunoista, se on koko maailman
veskunat. Uskallatko lyödä sellaista vetoa.
Kukas se sitte on se joulupukki? Ahah, oletko utelias? Pitääkö minun
sanoa se sinulle? Mutta jospa menetät vedon? Ei, älä uskottelekaan,
että Antti tai Maija on pukeutunut turkkiin joulupukiksi! Ikäänkuin
minä sitä en tietäisi. Ikäänkuin minä en olisi löytänyt hänen
tarinaansa vanhasta joululahjain käärepaperi-korista vinniltä silloin,
kuin olin kahdeksan vuoden ijässä. No, saat kuulla sen tarinan; ei se
olekaan pitkä.
Oletko lukenut joulupäivän evankeliumin? No, tietystihän sen olet
lukenut; mitenpä sinä muuten tietäisitkään, mikä joulu on? Ei joulu ole
joululahjat, ei se ole kynttilöillä koristettu kuusi; joulu ei ole
lipeäkala, puuro ja torttu, eikä myöskään vapaus kaikista
läksyhuolista, eikä kirkon monet kynttilät ja kaunis virsi, ei, kyllä
joulu on paljon, paljon enempi, ja sen saat kuulla joulupäivän
evankeliumista. Mutta se on niin suurta ja ylevää, että se ei voi sopia
pieneen satuun. Minä sentähden kerron sinulle jotakin jouluyöstä,
pyhästä yöstä.
Oli se aika vuodesta, jolloin talvi peittää koko pohjolan lumivaippaan.
Etäisessä Ruotsissa ja tuntemattomassa Suomessa oli jäätävän kylmä,
mutta lämpöisessä Juudaanmaassa oli talviyö samanlainen kuin lokakuun
yö meillä. Lähde kiehui ennellään, puut seisoivat vähän untelompina
kuin ennen, mutta pudottamatta lehtiänsä; ylinnä vuorten kukkuloilla
näkyi vähä lunta, mutta laaksoissa oli ruohonkorsia vielä jäljellä
karjalaumoille. Luonto ei ollut valekuollut niinkuin pohjoisissa
maissa; se vain levähti kesäkuuman jälkeen; se makasi kuin onnellinen
lapsi; se lapsi oli heittänyt peitteensä eikä sitä kuitenkaan palellut.
Oli ihmeellisen hiljainen ja rauhallinen yö. Se oli tullut äkisti,
niinkuin yö etelässä aina tulee, viipymättä, hämärtämättä. Aurinko
vaipui taivaanrantaa kohti ja vielä oli täysi päivä; se vaipui
taivaanrannan taa ja silloin tuli yht'äkkinä pilkko pimeä. Tähdet
alkoivat välkkyä taivaalla kuin kynttilät, ei yksitellen niinkuin
meillä, suurimmat ensin ja pienimmät viimeksi, vaan kaikki yht'aikaa,
ikäänkuin esirippu äkkiä nousisi ylös ja sen takaa loistaisi kaunis
ilotulitus. Vuorilla, joissa ilma oli tummansininen ja läpikuultavampi
kuin ohuin lasi, loistivat taivaan tähdet suurimmassa komeudessaan ja
kuitenkin niin ihmeellisen rauhallisina, kuin yksikään niistä ei
tahtoisi kiiltää toistansa loistavammin. Heikoimmat kiintotähdet
tuikkivat yhtä rakastettavan iloisesti kuin suuret salaperäiset
auringot äärettömän etäältä. Sirius iski silmää heikolle linnunradan
valonhämylle, ikäänkuin sanoen: "valvo, älä nuku, nyt meidän täytyy
kaikkein loistaa Jumalan kunniaksi!" Ja suuri täyskuu, joka muuten niin
kopeasti purjehtii taivaankantta pitkin, hiivi nyt kuin varpaillaan,
koettaen olla peittämättä ainoatakaan tähteä kultakilpensä taa.
Paimenet kaitsivat laumojansa laaksossa Betlehemin vuorten juurella ja
näkivät uuden, suuren ja komean tähden nousevat ylös ilman kannelle
aivan keskelle. He olivat valvoneet yönsä kedolla, tähdet olivat heidän
uskolliset ystävänsä, mutta tätä uutta tähteä he eivät tunteneet. Ja
heidän ihmetellen ajatellessaan, mitähän se merkitsi, tuli heille se
iloinen sanoma enkelien laulussa, joka kerrotaan joulupäivän
evankeliumissa.
Eräällä paimenella oli kanssansa kaksi pientä lastansa, poika ja tyttö,
ja hän oli tehnyt heille pehmoisen vuoteen ylös vuorenrotkoon. "Pukki",
sanoi paimen suurelle vahvasarviselle pässilleen, "katso minun lapsiani
sill'aikaa, kuin minä pikimmältään käyn kaupungissa! Minä laittelin
heille palsamiheiniä alaseksi tuonne koloon, että heillä olisi hyvä ja
lämmin maata. Katso, ett'ei kukaan laumasta pääse syömään heidän
vuodettansa!"
Pukki oli laiska, uninen ja vihainen. Hän ei uskaltanut olla
tottelematta, mutta ajatteli itsekseen: "pitääkö minun nähdä nälkää
tässä huonolla laitumella, kun paimenen kannattaa makuuttaa lapsiansa
palsamiheinillä?"
Hän äkeissään asettui luolan eteen vartioimaan. Ei paimen eikä pukki
silloin vielä tiennyt, että oli jouluyö. Koko luonto sen jo kyllä
tiesi; enkelit olivat tuoneet käskyn, että sinä yönä ei kenenkään
pitänyt tekemän mitään pahaa kellekään elävälle olennolle.
Susi astua luntusti hiljakseen vuorten välistä polkua, katsoa mulkautti
turvatonta laumaa, mutta käveli rauhallisesti ohitse. Leijona tuli
purolle sammuttamaan janoansa, näki nukkuvat karitsat, mutta ei
koskenut heihin. Hyena kulki samoja jälkiä, ja nuuhki rotkossa lapsia,
mutta hiipi hämillään pois. Öljypuu sanoi hämähäkille, joka paraillaan
kutoi verkkoaan oksien välille: "Varo, ett'ei yhtään kärpästä tartu
verkkoon, sillä tänä yönä sinä et saa pyytää mitään saalista!" Rotkossa
kasvava mänty sanoi juuressaan hiipivälle skorpionille: "pistä piiloon
pistimesi; tänä yönä et saa pistää ketään!" Puukko sanoi vesakossa
rosvolle: "älä koske minuun; tänä yönä ei kukaan saa vuodattaa verta!"
Maitosarvi sanoi imevälle kapalolapselle: "ai, loukkasinko sinua? Anna
anteeksi, vahingossa niin kävi!" Suoruoho sanoi sisiliskolle: "matele
varovasti minun korteni ylitse, sillä tänä yönä ei ole lupa katkaista
pienintäkään lehteä!" Yön sumu sanoi heinäsirkalle: "peittäydy
kuivaneen palmunlehden alle siksi aikaa, kuin minä ehdin kulkea ohitse,
ett'ei äänesi sorru minun kosteudestani!" Ja ruoho sanoi nälkäiselle
pukille: "malta, maltahan vähän, syö minut huomenna; tänä yönä et saa
purra minua!"
"Mitä sinä loruat?" ärähti pukki. "Kukin on itseään lähinnä. Pitääkö
minun makailla tässä nälkäisenä kivikolla, vaikka paimenen lapset
makaavat tuossa palsamiheinillä?"
"Niin, tuossa ne tosiaankin makaavat minun ruoallani!" sanoi pukki,
kurkistaen rotkoon. "Miten lapset voivatkin olla tyhmät. Eiväthän ne
älyä edes syödä ruohoakaan!"
"Jospa minä ottaisin vain suun täyden noita palsamiheiniä?" ajatteli
pukki hetkisen päästä itsekseen. "Eihän sitä kukaan huomaa. Pienoisen,
yhden ainoan huonosen heinätullon. Mum, mum... merkillistä, miten
hyvältä se maistuu!"
Pukki söi suun täyden, sitte toisen ja vielä kolmannenkin, vetäen
heiniä pois makaavain lasten alta. Viimein ei enää ollut jäljellä muuta
kuin yksi pienoinen tullukka. "No, tuosta nyt ei ole mitään apua, kyllä
lapset ilmankin makaavat", ajatteli pukki ja vetäsi senkin pois.
Silloin heräsivät lapset, tunsivat vieressään pimeässä pukin sarvet ja
alkoivat huutaa. Pukki vihastui. "Mitä siinä älisette?" sanoi hän ja
puski heitä.
Samassapa jo paimen palasi. "Pukki", sanoi hän, "pukki parka, mitä olet
tehnyt? Etkö tiedä, että nyt on jouluyö? Nyt on rauha koko maan päällä,
sinä yksin olet rikkonut maan rauhaa! Sentähden sinun itsesi pitää
rauhatonna kuljeksiman maan päällä ja sovittaman rikoksesi pikku lapsia
kohtaan, kunnes heidän rukouksensa saavat sinut vapautetuksi."
Heti pukki tunsi tuomion käyvän toteen. Hän juoksi vuorille, muita
vaipui horroksiin ja selvisi vasta seuraavana jouluyönä, jolloin hänen
täytyi lähteä pitkälle kävelylleen. Ja niin hän vaeltaa vielä nytkin
joka jouluyönä ympäri maailman ja kuulee luonnon äänien sanovan toinen
toiselleen: "nyt on jouluyö, tänä yönä ei kukaan saa tehdä pahaa
toiselle!" Sen kuulee pukki eikä voi päästä ääniä kuulemasta, sillä
niitä kuuluu sinä yönä kaikkialla: vuorilla, laaksoissa, metsissä ja
tasangoilla, korkealla ilmassa ja alhaalla meressä. Pukki, joka
yksinään on rikkonut maan rauhaa, kävelee nälissään tietänsä eikä kasva
ainoatakaan palsamiheinän kortta hänelle koko maan päällä. Mutta hän
tietää ketä etsii, hän käy lasten luona sovittamassa, mitä oli rikkonut
paimenten lapsia kohtaan rotkossa. Hän koettaa kaikin tavoin päästä
heidän suosioonsa, tuo heille kauneimpia joululahjoja, mutta kuitenkin
he harvoin muistavat kiittää häntä. Joulupukki raukka, kun muut ovat
iloiset, suree hän: hän tulee niin ikävöitynä ja lähtee ihan
unhotettuna; hän tulee rikkaana ja lähtee pois tyhjän korin kanssa.
Sitä lapset eivät ajattele; he tuskin muistavat, mitä tapahtui eilen;
mitenkä he sitte muistaisivat sitä, joka tapahtui lähes kaksi tuhatta
vuotta sitte? Nyt kuitenkin tiedät, kuka pukki on, ja nyt minä voitin
sinulta kaiken maailman veskunat. Ja kun kaikki ne veskunat pannaan
kasvamaan (ell'ei niitä kukaan ole sitä ennen syönyt), ja kun kaikki ne
kasvavat veskunapuiksi ja kaikki ne veskunapuut taas kasvavat uusia
veskunoita ja uusia veskunapuita, niin joulupukki yhä vielä kävelee
ympäri maailmaa ja sanoo lapsille jouluyönä:
"Vähän heiniä suo!
Panen vuoteihin nuo.
Minä lapsilta vein
Varastain omaksein,
Sitä taas takaisin
Minä nyt kokisin.
Jos mä heiniä saan,
Sinä helmiä vaan
Sekä kultiakin
Saat taas kypärin
Tänä yönä kun jouluyö ompi."