Satu, kolme tapausta.
Henkilöt:
Kuningas.
Kuningatar.
Kuninkaan julistaja.
Tulpaani, kuninkaan puutarhuri
Bumburrifex, rosvo, velho ja ihmissyöjä.
Bumburra, hänen vaimonsa.
Tähkö, poika, | Tulpaanin lapset.
Palko, tyttö, |
Nopsajalka, köyhä poika.
Varma, hänen sisarensa.
Hunttu Honkasalmelta, mylläri poika.
Kalle Kukkanen, |
Matti Laukka, | Tähkön ja Palon
Riikka Kukkanen | leikkikumppaneja.
Kasi Aituri, tyttö. |
Musti, koira.
Ukkoja, akkoja ja lapsia kuninkaan kaupungista.
Ensimmäinen tapaus.
Vihreä niitty puutarhurin tuvan edessä. Puutarhan aita näkyy aivan
vieressä. Tähkö, Palko, Kalle, Matti, Riikka ja Kasi tanssivat. Hunttu
on liian lihava tanssimaan.
Lapset laulavat.
Nyt on kevät, hausk' on meidän hypellä
Kummuilla ja vihreöillä niityillä,
Nythän leivo riemuisena laulahtaa,
Tuulen leyhkä koivun oksaa tuudittaa,
Jopa raskas kuusikin nyt huojuu.
Tuhannet nyt heloittaapi kukkaset,
Tuhannet nyt hyppeleepi hyttyset,
Nyt on kevät, hausk' on meidän hypellä
Kummuilla ja vihreöillä niityillä,
Nythän leivo riemuisena laulahtaa,
Tuulen leyhkä koivun oksaa tuudittaa,
Jopa raskas kuusikin nyt huojuu.
_Kasi_ (lyö Mattia). Untamo!
_Matti_ (lyö Palkoa). Sinä se olet!
_Palko_ (lyö Kallea). Tästä saat!
_Kalle_ (lyö Riikkaa). Riikka sen sai!
_Riikka_ (lyö Tähköä). Tähköpä sen saikin!
_Tähkö_ (lyö Hunttua). Hunttu sen sai!
_Kaikki lapset_. Hunttu sen sai! Huttu sen sai!
_Hunttu_ (joka on istunut ruohossa, nousee kömpelösti ylös). No,
malttakaahan; tulkaapas tänne, kyllä minä annan takaisin.
(Lapset juoksevat pakoon laulaen:)
Lipi, lipi, lipi, lipi, hauskaa kansaa,
Makkarat soittaa ja rieskat ne tanssaa.
Lipi, lipi, lipi, lipi, untamo, Hunttu,
Hunttu Honkasalmelta!
_Hunttu_. Malttakaahan, kyllä minä hunttuutan teitä. Vahinko, että söin
puuroa päivälliseksi; se on varmaan painunut minulle jalkoihin.
(Lapset juoksentelevat pakoon ja Hunttu lönkyttää jäljestä. Tulpaani
tulee tuvasta, ruiskukannu kädessä.)
_Tulpaani_. Niin, sen kyllä saatoin arvata, nyt ne kelvottomat lapsen
veitikat taas juoksentelevat ruohoa tallaamassa. Eivät ne muuta tee
kuin pahuutta päivät päästänsä. Ettekö pysy teillä, sanon minä!
Uskaltakaapahan käydä mellastelemassa puutarhassa! Koskekaahan vain
koivun oksaankaan aidan sisäpuolella, niin kyllä minä sitä tanssitan
teidän seljässänne! (Itsekseen.) Niin, olisipa todellakin kaunista, jos
he taittaisivat kruunaustulpaanin, jota nyt olen kastellut ja hoidellut
koko kuusi viikkoa kuin omaa lastani! Se ehtii juuri paraiksi valmistua
ylihuomeiseksi kuninkaan ja kuningattaren kruunajaisiin. Mitähän
kuningas sanoo, kun näkee sellaisen ihmeen. Vähintään hän nimittää
minut suuren auringonruusun ritariksi. Se vasta on tähti, joka kelpaa,
niin suuri, että riippuu vatsalla asti! Huh, miten kuuma tänään on!
Jospa täällä olisi ketään, jonka saisin avukseni kastelemaan puutarhaa.
Mutta nuo lapset, eivät ne koskaan osaa muuta kuin meluta ja
juoksennella. (Nopsajalka ja Varma tulevat.) Tuossa tulee taas kaksi
uutta lasta. Keitä te olette? Mitä teillä on täällä tekemistä?
_Nopsajalka_ (nostaen lakkiaan). Me olemme kaksi köyhää lasta, joilla
ei ole isää eikä äitiä. Isämme oli sotamies, ja hän on kuollut sodassa.
_Varma_ (niiaten). Ja äitimme on myönyt nauriita kuninkaalle. Nyt me
menemme kuninkaan kaupunkiin etsimään palvelusta.
_Tulpaani_. Katsoppas vain; tuollaisetko nulikat saisivat palvelusta!
Mutta tosiaan te voitte minua auttaa aivan heti paikalla. Osaitteko
kastella kukkia?
_Nopsajalka_. Kyllä minä osaan kantaa vettä.
_Varma_. Ja minä aina kastelin äitini nauriita siihen aikaan, kuin
meillä vielä oli pieni naurismaa.
_Tulpaani_. Hyvä, hyvä. Kastelkaa nyt kukat tuolla puutarhassa, niin
saatte ruokaa ja yösijan huomeiseen asti. Mutta varokaa tulpaania,
kuuletteko, varokaa tulpaania! Se säästetään kuninkaan omakätisiin
kruunajaisiin. Menkää nyt, minä tulen kohta perästä. Varokaa tulpaania!
(Menee tupaan.)
_Nopsajalka_ (ottaa ruiskukannun). Tule, Varma, niin teemme, kuten hän
käski.
_Varma_. Se lienee hyvin kaunis tulpaani. Sitä meidän pitää varoa kuin
omaa silmäteräämme. (Menevät.)
_Tähkö_ (kurkistaa aidan ylitse puutarhan puolelta). Tulkaa tänne, pojat,
tulkaa tänne, niin narraamme Huntun etsimään meitä!
_Matti_ (aidan takaa). Eiköhän sinun isäsi vain suutu?
_Tähkö_. Mitä vielä? Tulkaa vain!
_Palko_ (aidan takaa). Tulkaa, tytöt, tulkaa vain, älkää ollenkaan
peljätkö!
_Kasi_ (aidan takaa). Tuossa tulee Hunttu jo!
_Tähkö_ (aidan takaa). Tulkaa, juoskaamme pensasten taakse, että hän ei
löydä meitä!
(Kuuluu melua aidan takaa puutarhasta.)
_Kalle_ (aidan takaa). Voi, juoksentelit kukkapenkissä!
_Tähkö_. Viisi minä huolin kukkapenkeistä. Tulkaa pois vain, että
Hunttu ei löydä meitä!
_Hunttu_ (tulee puhkuen ja käy istumaan aidan viereen, pannen toisen
jalan allensa). Huh, nyt minä olen juossut itseni kuoliaaksi, minä
aivan hajoan taikka sulan mäsäksi. Tokkohan minulla vielä on jalat
tallella? Tässä on toinen. Mutta missä se toinen on? Eikö kukaan ole
nähnyt minun toista jalkaani? Mihin ihmeellekähän olenkaan voinut
hukata toisen jalkani?
_Lapset_ (tirkistelevät, nenät aidan raoissa, ja laulavat "ukko Noakin"
nuotilla, siten, että kukin yksikseen vuorotellen laulaa: Hunttu).
Hunttu, Hunttu, Hunttu, Hunttu
Honkasalmelta!
Hän kun jauhattaapi,
Niin lapset hältä saapi
Oikein paljon, oikein paljon
Soker'pullia.
_Hunttu_ (puoli itkussa). Malttakaas vähän, eikö kukaan ole nähnyt,
mihin minulta on pudonnut toinen jalka.
_Lapset_ (laulavat).
Hunttu, Hunttu, Hunttu, Hunttu
Honkasalmelta!
Hän kun jauhattaapi,
Lapset hältä saapi
Oikein paljon, oikein paljon
Piparkakkuja.
_Hunttu_. Minä jauhatan sekä pullia että piparkakkuja sille, joka
löytää minun toisen jalkani.
_Tähkö_ (pistää kepin aidan raosta ja lyö Hunttua sääreen). Tuossa
sinun toinen jalkasi on!
_Hunttu_ (hypähtää seisomaan). Aijai, mitenkä se koski kipeästi,
aijaijai! Mutta mitä tämä on? Minullahan taitaa ollakin kaksi jalkaa.
(Lukee.) Yks', kaks'... Ei, luetaanpas uudestaan: yks', kaks'...
(hyppii ilosta). Jo minä löysin toisen jalkani! No, jopas löysin toisen
jalkani! (Lapset meluavat puutarhassa.)
_Tähkö_ (kurkistaa aidan ylitse). Isä tulee! Isä tulee!
_Palko_ (aidan takaa). Kulkaas, tytöt, älkää sanoko, että olimme
puutarhassa!
_Tähkö_. Niin, pojat, älkää sanoko sitä isälle. (Hän menee taas
piiloon.)
_Tulpaani_ (tulee tuvasta). Teinpä hyvin tyhmästi, kun lähetin vieraat
lapset yksinään puutarhaan, Tokkohan ne antavat edes karviaismarjan
raakaleidenkaan olla rauhassa. (Kurkistaa aidan raosta puutarhaan.)
Mitä ihmettä, millaista täällä on? Turkkilaisiako siellä on ollut
mellastelemassa minun kukkapenkeissäni?... Voi tulpaaniani! Voi minun
tulpaaniani! Voi suurta, kaunista, harvinaisen komeata kukkaani!
_Nopsajalka_ (puutarhassa). Tule pois, Varma: ikävätä tämä on, mutta
emme me voi sitä auttaa.
_Varma_ (puutarhassa). Odotahan, minä koetan nostaa pystyyn koreata
tulpaania!
_Tulpaani_ (ulkopuolella). Enkö jo sanonut? Enkö minä sitä jo sanonut?
Nyt nuo kelvottomat kerjäläispenikat ovat juoksennelleet kuin
hottentotit minun kukkapenkeissäni, ja tuossa nyt tyttö juuri on
taittamassa minun kaunista tulpaaniani. Tulkaapas tänne, niin kyllä
minä teidät opetan!
_Nopsajalka_ (aidan takaa). Tule pois, Varma!
(Tähkö, Palko ja muut lapset tulevat toiselta puolen, ikään kuin
metsästä.)
_Tulpaani_. Ahah, vai olette tekin tässä? Oletteko olleet penkkejä
sotkemassa, kelvottomat veitikat? Oletteko olleet puutarhassa, sanokaa!
_Palko_. Emme, hyvä isä, mehän tulemme juuri metsästä.
_Tähkö_. Niin, siellä me leikkelimme itsellemme vihellyspillejä.
_Kasi_. Ja poimiskelimme karpaloita.
_Riikka_ (nykäsee häntä kylkeen). Hyi, miten sinä valehtelet.
_Kasi_. Vaiti, sinä siinä. Oli niin hirveätä kivikkoa siellä metsässä.
Minulta hävisi sinne toinen kenkä.
_Kalle_. Ja minulta läntistyi kanta toisesta saappaasta.
_Matti_ (hiljaa). Niin, juoksennellessasi sedän kukkapenkeissä.
_Kalle_ (hiljaa). Vaiti, sinä siinä, taikka saat selkääsi.
(Hunttu tulee, koetellen jalkojansa).
_Tulpaani_. Mitä minä huolin teidän kengistänne ja saappaistanne!
Kunhan vain ette ole olleet puutarhassa.
_Hunttu_. Kyllä se oli niin, että me tosiaankin...
_Kasi_ (sulkee kädellään häneltä suun). Jos et ole vaiti, niin minä
varastan sinulta jalkasi!
_Palko_. Mitä te, isä, puhutte, onko kuka tehnyt pahaa puutarhassa?
_Tähkö_. Onko kuka tehnyt pahaa meidän tulpaanillenne?
_Tulpaani_. Voi minua onnetonta puutarhuria! Minun kukkani on sotkettu,
kruunaustulpaanini on katkaistu! Mitähän kuningas tästä sanoo?
_Kasi_. Minä luulin nähneeni kaksi vierasta lasta puutarhassa.
_Kalle_. Niin minäkin. Ja tuossahan ne juuri tulevatkin molemmat, ja
tytöllä on koko tulpaani kädessä!
(Nopsajalka ja Varma tulevat.)
_Tulpaani_. Te myyrät! Te kaalimadot! Te omenan varkaat! Miten te
uskalsitte tehdä sellaista tuhoa minun tarhassani? Tiedättekö, että
kuningas saattaa piiskauttaa sellaisia petoja nokkosilla, ja osaan sitä
tehdä minäkin!
_Nopsajalka_. Hyvä mestari, kun me menimme puutarhaan kastelemaan
kukkia, oli kaikki jo sotkettu ja turmeltu. Emme me sille mitään voi.
_Varma_. Ja tässä, hyvä mestari, on tulpaani. Minä kyllä koetin nostaa
sitä pystyyn, mutta ei se jaksanut seisoa, se oli ihan poikki.
_Tulpaani_. Kuuleppas vain, mitä ne lörpöttelevät, nuo linnunpojat!
Eivät ole tietävinään koko asiasta.
_Kasi_. Miten viaton tuo tyttö on olevinaan! Ikään kuin eivät kaikki
tietäisi, että hän juuri taittoi tulpaanin.
_Tähkö_. Ja tuo poika, miten hän teeskentelee! Ikään kuin hän ei olisi
astua tallustellut kukkapenkeissä.
_Riikka_ (hiljaa). Mutta kuules, Kasi, sinähän juuri talloit?
_Matti_ (hiljaa). Mutta kuules, Tähkö, sinähän juuri juoksentelit, ja
me tulimme jäljestä.
_Kasi ja Tähkö_. Sinä valehtelet. Nuo ne olivat!
_Kalle ja Palko_. Niin, niin, nuo kerjäläispennut ovat syypäät
kaikkeen.
_Hunttu_. Malttakaas, nyt minä muistan. Ei ne nuo olleet, vaan...
_Kasi_ (hiljaa). Etkö kuule, että kuningas saattaa piiskauttaa meitä
kaikkia nokkosilla?
_Hunttu_ (hiljaa). Niin, mutta koska he ovat syyttömät...
_Kasi_ (hiljaa). Jokaisella on oma selkä lähinnä.
_Hunttu_. Se oli vahinko, se, Kasi. Minä jo ihan tunnen, miten nokkoset
polttavat selkääni.
_Tulpaani_. Kuuletteko te, käärmeen sikiöt? Kuuletteko te,
lihakärpäset? Kaikki sanovat, että te olitte pahan teossa, ja näinhän
minä sen omillakin silmilläni.
_Nopsajalka_. Minä sanon teille, mestari, jotakin. Sisareni ja minä
emme koskaan valehtele.
_Varma_. Kun äitimme kuoli pois meiltä, kutsui hän meidät luoksensa ja
sanoi: rakkaat lapset, minä olen köyhä, minulla ei ole hopeaa eikä
kultaa antaa teille kuollessani. Mutta minä annan teille parempaa kuin
kulta ja hopea; se on kolme lausetta pyhästä raamatusta. Tahdotteko,
mestari, kuulla ne kolme lausetta?
_Tulpaani_. No, millaiset ne lauseet ovat?
_Nopsajalka_. Ensimmäinen on Viisauden kirjasta, tämä: "_se suu, joka
valhettelee, tappaa sielun_."
_Varma_. Toinen on Sirakin kirjasta ja sanoo näin: _"Älä koskaan puhu
totuutta vastaan, vaan anna häpeän tulla päälles, jos sinä viallinen
olet_."
_Nopsajalka_. Kolmas on myöskin Sirakin kirjasta, ja se on tällainen:
"_Vastaa totuuden puolesta kuolemaan asti, niin Herra Jumala on sotiva
sinun edestäs_."
_Tulpaani_. Olivatpa ne kauniit lauseet, mutta uskotteko te myöskin ne?
_Varma_. Uskomme, mestari. Äitimme opetti ne meille kuollessaan.
_Nopsajalka_. Ja siitä te, mestari, voitte käsittää, että me emme
koskaan valehtele.
_Tulpaani_. Hyvät lapset, minä alan uskoa, että te olette viattomat.
_Kasi_. Kylläpä se on kaunis luottamus, kun tyttö tuossa seisoo,
tulpaani kädessä!
_Tähkö_. Ja ettekö näe, isä, että pojan jalat ovat mullassa puutarhan
penkeistä?
(Matti ja Riikka nykivät turhaan heitä vaatteista.)
_Kalle_. Kukapa muu sen olisi tehnyt?
_Palko_. Eihän ketään muita ole käynyt puutarhassa.
_Tulpaani_. Niin, se on totta, se. Ja kuitenkin seisotte siinä
valehtelemassa minulle vasten silmiä, te kelvottomat, petolliset
kerjäläispennut! Heti matkaanne niin kauas, kuin tietä kestää.
Kiittäkää onneanne, että minä en lähetä nimismiestä niskaanne. Putkaan
teidät pitäisi toimittaa. Turmella tuolla tavalla minun ainoa iloni,
kaunis kruunaustulpaanini! Mutta odottakaahan, jos vain uskallatte
hiipiä vielä kaupunkiin, niin minä kerron kuninkaalle, mitä olette
tehnyt.
_Nopsajalka_. Tule pois, Varma. Älä ole pahoillasi, pikku siskoseni. Me
kyllä olemme köyhät, mutta me olemme kuitenkin rikkaat niin kauan, kuin
meillä on äitimme perintö. (He menevät.)
_Tulpaani_. Minä onneton puutarhuri, minähän nyt olen ihan kuin
kuorittu tulpaani! Mitähän kuningas sanoo, kun hänet kruunataan ilman
kruunaustulpaania? (Menee.)
_Matti_. Hyvästi jääkää. Minusta ei ollenkaan tuntunut hyvälle, että
valehtelimme köyhäin lasten päähän.
_Riikka_. Ei minustakaan. Tuntuu ihan kuin neula kaivelisi sydämmessä.
_Palko_. Tekikö sitte mielesi saada selkääsi nokkosilla?
_Tähkö_. Eikä tässä mitään vahinkoa tapahtunut. Päästihän isä ne tyhmät
lapset menemään rauhassa tiehensä.
_Kalle_. Niin, joutavia. Tulivat vain vähän pahaan maineesen, mutta me
pääsimme pulasta.
_Kasi_. Te, Matti ja Riikka, älkää luulkokaan, että teillä muka on niin
ylevät omattunnot! Ken on vaiti ja siten yhtyy kujeesen, kun toiset
selvittäytyvät pienellä hätävalheella, hän ei ole yhtään parempi
toisia.
_Hunttu_. Niin se juuri on. Hyi häpeätä, hyi meitä kaikkia! (Lähtee
menemään pois.)
_Kasi_. Kas Honkasalmen Hunttua! Mihinkä hän nyt lähtee tallustelemaan
kelvottomilla jaloillaan?
_Hunttu_. Niin, niin, Hunttu raukka on vähän tyhmä, mutta hän näyttää,
että hän on rehellinen mies.
(Ensimmäisen tapauksen loppu.)
Toinen tapaus.
Bumburrifexin tupa metsässä. Seinällä riippuu pyssyjä ja sapeleja.
Pöydällä palaa kynttilä. Uuninluuta seisoo uunin nurkassa. Bumburra
istuu yksinään, villoja kartaten.
_Bumburra_.
Nuku, lapsein, nuku vain
Kartan piikkein päällä!
Villatuppu lapsenain
Minulla on täällä.
Maailma on, tiedän sen,
Niinkuin kartta piikkinen,
Nuku, lapsein, nuku vain
Kartan piikkein päällä.
Laps, kun suureks vartut vain,
Otan kutrin vienon,
Siitä kehrään rukillain
Säikeen ani hienon.
Aika kuluu, rukki käy,
Kasva, suureks ennättäy,
Laps, kun suureks vartut vain,
Kehrään säikeen hienon.
Mutta tässä minä vain istun karttaamassa enkä ollenkaan muista, että
mieheni, suuri Bumburrifex, kohta tulee kotiin. Niin, suuri hän on, se
on varma, mutta hän saisi ennemmin olla pieni, pienempi hiirtäkin, jos
hän vain heittäisi pahat tapansa. Onpa välistä ikään kuin hiukan ruma
olla rouvana ryövärillä, ihmissyöjällä ja velholla. Mutta mikäpä tässä
auttaa? Jokin toimi täytyy jokaisella tässä maailmassa olla. Minun
ukkoseni on tavallaan kyllä rehellinen mies. Kun hän ryöstää jotakin,
niin hän aina ottaa toisilta rosvoilta. Hän loitsii vain huviksensa;
jotainhan hänelläkin pitää olla huvitusta joutohetkinään. Ihmisiä hän
ei syö koskaan muulloin kuin hyvin nälissään, milloin minulla ei ole
kylliksi ruokaa kaapissa. Kuten nyt esimerkiksi. Tosiaankaan nyt ei
olisi hyvä pikku lasten hiipiä tänne, kun minulla on vain yksi ainoa
kukko padassa. Varsinkaan sotamiesten lasten. No, siitä minun nyt ei
tarvitse olla huolissani. Metsässä on koiran ilma; sataa, kuin olisi
taivas auki. Eiköhän Musti parkakin mielellään nyt ryömi kojuunsa
siellä ulkona.
(Musti haukkuu ulkona hau vau vau!)
_Bumburra_. Vai niin, joko mieheni nyt tulee kotiin. Ja minulla kun on
vain kukko iltaseksi! Onhan minulla porsaskin, mutta se on jouluporsas,
se. (Hän avaa oven, Nopsajalka ja Varma astuvat sisään.) Mitä ihmettä?
Kaksi lasta!
_Nopsajalka_. Hyvä emäntä, olkaa niin hyvä, antakaa yösijaa kahdelle
köyhälle lapselle! Me olemme läpimärkinä sateesta.
_Bumburra_. Menkää heti tiehenne! Onko meillä tilaa kaikille mieron
kiertäjille, jotka metsää samoelevat?
_Varma_. Meillä ei ole isää eikä äitiä. Me eksyimme pimeässä, ja metsä
on täynnä susia.
_Nopsajalka_. Me näimme etäältä tulta ja ilostuimme, kun löysimme
metsästä tuvan.
_Bumburra_. Ilostuitteko? Kyllä varmaan vähemmän iloitsisitte, jos
tietäisitte, mihin nyt olette tulleet. Parempi teidän olisi nukkua
suden pesässä. Mutta pitänee minun katsoa, mitä voin tehdä teille. Jos
teidät joku syö suuhunsa, niin älkää syyttäkö minua!
_Nopsajalka_. Kuka syödään?
_Bumburra_. Te taikka minä; mutta tuskinpa vain minä kelvannen.
Tietäkää, että minun mieheni, suuri Bumburrifex, on ihmissyöjä.
_Varma_. Huh, Nopsa, lähdetään pois täältä. Minna pelottaa niin
hirveästi.
_Nopsajalka_. Emäntä vain meitä vähän pelottelee.
_Bumburra_. Ette te saa jäädä tänne, ettekä te myöskään voi mennä
metsään susien syötäväksi. No, jääkää sitte tänne. Ehkäpä joku keino
keksitään, kun vain ette ole sotamiehen lapsia. Minun ukkoni vihaa
sotamiehiä, he kun eivät anna hänen rosvota rauhassa, ja sentähden hän
välistä syöksentelee heidän lapsiansa.
_Varma_. Kuuletko, Nopsa, hän on myöskin rosvo!
_Nopsajalka_. Meidän isämme oli sotilas, sitä minä en koskaan salaa.
Mutta kyllä minä tiedän, että te autatte meitä, hyvä mummo.
_Bumburra_. Aijai, se oli pahempi, se. Ohhoh, lapsi raukat! Mutta kas,
jouluporsas minun täytyy kuitenkin säästää. (Musti haukkuu: vau vau!)
Kas niin, pian villakoriin, älkääkä hievahtako, jos henkeänne tahdotte
säästää. (Hän sulloo heidät villakoriin ja levittää päälle peitteen.
Musti haukkuu uudestaan.) No, no, Musti, melua vähemmän, kyllä minä
tulen. (Hän avaa oven. Hunttu kömpii sisään.)
_Bumburra_. Vielä yksi, jolla on kiire joutua hammasten väliin! Nyt
minulla on viisi suojeltavana: kolme lasta, kukko ja porsas!
_Hunttu_. Mitä? Porsasko? Saanko sylttyjalan? Ohhoh, kyllä tarvitsenkin
uudet jalat, kun olen juossut omani hajalle. Onko täällä seppää, että
saisin kelvolliset hevosen kengät jalkoihini?
_Bumburra_. Mikä ihminen sinä olet?
_Hunttu_. En minä ole mikään ihminen, vaan Hunttu Honkasalmelta.
Mestari Tulpaani ajoi minut pois myllyltä sen tähden, että sanoin
hänelle: Mestari, sanoin minä, eivät ne köyhät lapset sotkeneet teidän
kukkapenkkejänne, vaan me muut kaikki yhdessä, sanoin minä. Tähkö
juoksi ensin penkkien poikki, Kasi taittoi tulpaanin, ja minä sieppasin
itselleni koko kouran täyden karviaismarjoja, sanoin minä. Sinä
valehtelet, sanoi Tähkö. Varo sääriäsi, sanoi Kasi. Joko menet tiehesi,
sanoi Mestari. Ja minä juoksemaan ja juoksin, mikäli tietä riitti, ja
kun tie loppui, tulin minä tänne jalattomana.
_Bumburra_. Olisipa vahinko tuota makkaraa, hän miellyttää minua.
(Musti haukkuu.) Pian nurkkaan, tuonne havuluudan taa, äläkä hievauta
sormesi päätäkään ennen, kuin minä huudan sinua!
_Hunttu_. Miksikä niin, emäntä?
_Bumburra_ (vie hänet nurkkaan). Siksi, että mieheni syö mielellään
lihamakkaraa. (Ovea jyskytetään). No, no, kyllä minä tulen, jo minä
tulen. (Itsekseen.) Kyllä nyt on hyvin asiat. Ja minä kun en uskalla
teurastaa jouluporsasta! (Avaa oven.)
_Bumburrifex_ (tulee).
No, Burra, mitä laitoit ruoaksen'?
Nyt olen aivan läpinälkäinen.
Mä kaiken päivää juoksin korpiteitä
Ja hirtin suuren joukon ryöväreitä.
Ja torpanmuijalle, sen tunnethan,
Kadonneen vuohen sijaan ainoan
Mä lehmän noiduin punavalkeaisen,
Hämille aivan sain sen vanhan naisen!
Vaan sano, Burra, mit' on syötävää?
_Bumburra_.
On kukkopaistia niin möyheää,
Pidäthän siitä? Kuinka kumman lailla
Oot kaiken päivää ollut ruokaa vailla?
_Bumburrifex_.
Kaks hiirtä, kissan, koiran joutilaan,
Kaks karhunpoikaa. Ei ne paljon riitä.
_Bumburra_ (panee hänen eleensä paistetun kukon).
Kas täss' on kukko, herkkuile nyt siitä!
Se kelpais suuhun vaikka kuninkaan.
_Bumburrifex_ (syödessään).
Niin, kuninkaan? Nyt hän on huolissaan!
Kuningatar myös onneaan ei kiitä,
Hän näet hukannut on haltiaan
Antaman helmen!
_Bumburra_.
Mitä kuulenkaan!
_Bumburrifex_ (nuskii ilmaa).
Kristityn veri täällä haiseehan!
_Bumburra_.
Syö, ukkoseni, haista herkkupöytää!
_Bumburrifex_ (syö).
Nyt julistetaan, ken sen kiven löytää,
Ei, helmen, tarkoitan, hän... (nuuskii)
Haisee varmaan Kristityn veri!
_Bumburra_.
Tunnet vaan tuon harmaan
Kissani hajun. Syö nyt, rakas ukko,
Edessäs onhan kyllä maukas kukko!
_Bumburrifex_ (jyrsii).
Ken helmen löytää, pääsee armohon
Ja salaneuvoksenkin arvohon.
Mun mielen' tekee sitä hakea.
(Nuuskii ilmaa ja nousee ylös).
Mut... ei se koskaan saata olla kissa!
On laps, niin laps... (Haistelee).
_Bumburra_ (estellen häntä).
Nyt hurmoksissa
Oot ukkoseni! Älä pelmua!
Se ehk' on Mustin sairas käpälä...
(estelee korin luo menemästä)