Metsässä lähellä maantietä kasvoi kaunis koivu. Se oli vielä aivan
nuori ja kevään tultua sen oksat tulivat hiirenkorville -- tietysti
siihen ei kasvanut ihan oikeita hiirenkorvia, vaan semmoisia hienoja,
pikkusia vaaleanvihreitä lehtiä, joita koivuissa on kevään alussa ja
jotka ovat niin sievän näköiset. Sellaiset hiirenkorvat ovat paremmat
kuin koirankorvat kirjanlehtien kulmissa.
"Hei, minäpä vasta olenkin kaunis!" arveli nuori koivu itseksensä.
"Olenpa minä sentään koko lailla kauniimpi kuin tuo vanha vääristynyt
pihlaja tuossa vieressäni. Sitä minä vain tässä tuumailen, mikähän
minusta vielä tässä maailmassa tuleekaan."
"Ehkä tuo talitiainen sen tietää", arveli koivu ja kysyi kuin kysyikin
asiata talitiaiselta. Mutta tiainen olikin veijari, joka tahtoi olla
hyvä ystävä koivun kanssa, saadaksensa sen vihantia urpuja nokkia.
Sentähden tiainen vastasi: "Etpäs tiedä koivu, sinä olet niin soman
näköinen, että varmaankin sinusta tulee jotakin ylhäistä tässä
maailmassa. Lyönpä vetoa, että sinut palmikoivat koriksi kuninkaan
tyttärelle ja että saat hänen huoneessansa olla marmorisella pöydällä,
täynnäsi reunoja myöten kultaisia omenia."
"Ohoh", virkkoi koivu, "niinkö luulet?" "Tietysti minä olen siinä
luulossa", sanoi tiainen. Ja sitte tämä lensi jonkun matkan siitä
suuren kuusen luo, ja sai kuusen uskomaan, että siitä tehtäisiin
kiikkutuoli, ei sen vähemmälle herralle kuin itse kuninkaalle. Kuusi
uskoi sellaisen puheen mielellänsä, sillä se kuunteli mielellään
imarruspuheita samoin kuin koivukin. Hän ei ollenkaan älynnyt, että
tiaisen teki mieli asua hänen suojassaan, kun sade tuli, ja nokkia ja
tokkia makean näköisiä tuoreita käpyjä. Tyhmää on kuunnella
imartelemista.
Olipa tien vieressä pieni mökkitupanen. Eräänä päivänä tulivat lapset
tuvasta veitset kädessä ja alkoivat leikellä oksia koivusta. "Kas
niin", tuumasi koivu, "nyt jotakin on tekeillä; nyt he minusta tekevät
korin kuninkaan tyttärelle." Samalla hän hyvillänsä pöyhisteli
oksiansa, niin että hiirenkorvat niissä kiikkuivat.
"Nuo lehdet ovat vielä liian pienet kylpyvastoihin", puhelivat lapset.
"Tehdäänpä niistä oikeita lakasuluutia."
"Mitä kuulenkaan?" sanoi koivu. "Uskaltaako kukaan minusta tehdä
lakasuluutaa?"
"Kyllä kaiketikin sen uskallamme tehdä", sanoivat lapset; ja sitte he
tekivät koivusta luudan; -- ei juuri koko koivusta, mutta sen oksista.
Vaan sehän oli samantekevä; jokahinen oksa oli mielestään yhtä hyvä
kuin koko koivukin. Ja oksat lohduttivat mieltänsä sillä, että ainakin
saisivat laista kuninkaan tyttären huoneen lattiata, koska eivät
saaneet tarjota kultaisia omenia hänen marmoriselta pöydältänsä.
Kun lapset tulivat kotiin, sanoi torpan eukko, heidän äitinsä: "tuosta
luudasta minä pidän; minäpä otankin sen laistakseni sillä tupaa." Ja
hän lakasi tuvan lattiaa, samalla ylpeästä koivusta tehdyllä luudalla.
Jos luudassa olisi vielä ollut hiiren korvia, niin ne varmaan olisivat
kaikki nousseet pystyyn kauhistuksesta. Mutta siinä ei ollutkaan mitään
korvia, sillä ne olivat jo pois raksitut.
Luuta sai siis surra kohtaloansa nurkassa lieden ääressä ja kun sillä
ei ollut parempaakaan tehtävää, niin se alkoi keskustella naapurinsa
solkku-ämpärin kanssa. "Minä olen parempaa sukua, vaikka minut tehtiin
vaan lakasuluudaksi", virkkoi hän ämpärille. "Kyllä sen näkee päältäkin
päin, enkös ole sinunkin mielestäsi siistin näköinen?"
"No, ei sitä juuri sinusta näy", sanoi solkku-ämpäri. "Minä sitä
vastoin olen jalompi syntyjäni. Minut on veistetty kuusesta, joka
kerran piti tehtämän kiikkutuoliksi kuninkaalle. Sen on talitiainen
itse mulle vakuuttanut, ja hän vaikka vannoisi asian todeksi, mutta
talitiaisten tapa ei ole vannoa, sen mukaan mitä minä olen kuullut."
"Hyi sitä roistoa!" huusi luuta, "hän on pettänyt minut, samoin kuin on
valhetellut sinullekin. Sanopa, miksi sinä aiot tästälähin ruveta?"
"Aion pysyä solkku-ämpärinä kaiken ikäni", vastasi ämpäri. "Kunpahan
mulla aina vaan on solkkuvesiä ja luu-nystyröitä, niin olen
tyytyväinen, ja sanovatpa porsaat minua hupaiseksi. Kuuleppas luuta,
koska nyt olemme näin likeisiä naapuria, niin voisimmehan minun
mielestäni mennä naimisiin keskenämme."
"Etkös vähääkään häpeä!" sanoi luuta. "Lunletkos, että minä aion kaiken
ikäni pysyä lattialautana? Enpä niinkään, vaan paremmaksihan toki aion
ruveta. Sen saat vielä nähdä, että minusta tulee jotakin merkillistä
maailmassa."
"Saammehan nähdä", virkkoi solkku-ämpäri.
Samalla tuli torpan eukko. "Jopa tuo luuta on jotenkin kulunut", arveli
hän, "siitäpä minun sietäisi tehdä vitsa." Ja sitte hän teki vitsan, --
ei juuri koko luudasta, vaan muutamista varvuista, mutta jok'ainoa
varpu oli mielestään yhtä hyvä kuin koko luutakin.
Tällä vitsalla eukko kuritti lapsiansa. Ja koska hän niitä kuritti,
niin he sen kaiketi olivat ansainneet.
Kun he olivat tukkanuottasilla ja riitelivät keskenänsä, ja kun he
repivät rikki vaatteensa, annettiin aina vähäinen löylytys sille
kohdalle, joka oli mukavin, ja oikein on kumma, kuinka terveellistä
sellainen joskus on.
Vitsan mielestä tämä alussa oli ikävää. Mutta viimein se siihen niin
tottui, että se aina piti varalta, milloin lapset riitelivät. "Kas
niin, nyt tulee taas koivurieskaa", ajatteli vitsa paikallansa raossa
ovenpielen ja seinän välissä.
"Kaunista työtä! Kaunista työtä!" huusi solkku-ämpäri. "Nyt varmankin
pääsit merkillistä virkaa toimittamaan!"
"Ole sinä vaiti, muutoin käy sinulle niinkuin lapsillekin", uhkasi
vitsa. "Ei sitä niin tarkoin voida sanoa, mikä minusta vielä voipi
tulla, jos onni myötäiseksi kääntyy."
"Sen saamme nähdä", virkkoi solkku-ämpäri.
"Jumalalle kiitos että lapset ihmistyvät", sanoi mökin muija. "Minä
olen nyt heitä niin kuritellut, että vitsakin on vallan kulunut. Minä
sen viskaan luudan kanssa pahnojen joukkoon porsaiden alle, ne
tarvitsevat jotakin pehmeätä, jolla makavat."
Vitsa viskattiin porsaiden karsinaan eikä siellä liioin hauskaa ollut.
"Nöh, nöh", sanoivat porsaat, tonkiessaan kärsällänsä pahnoja ja
varpuja allansa.
"Kylläpä sinä olet hyvän näköinen!" sanoi ämpäri, kun sillä vietiin
porsailla syötävää. "Ole vaiti sinä", sanoi vitsa, "ei sitä taida
sanoa, mikä minusta vielä voi tulla." Mutta kuitenkin oli vitsalla
sangen surkea olo. Jos vitsa olisi voinut itkeä, sen sijaan että se
ruoski muita itkulle, niin olisi vitsaparka kenties itkenyt ämpärin
täyteen.
Nyt kaiketi arvelet, että koko juttu siihen päättyi. Koivusta ei tehty
koria kuninkaan tyttären marmoriselle pöydälle, luuta ei saanut laista
hänen kammarinsa lattiaa, vitsa ei saanut pölyyttää nuorien kuninkaan
poikien takkeja, eikä edes olla vuoteena kuninkaan porsailla.
Niiden mahtavien toiveiden sijaan, jotka koivulla oli ollut
hiirenkorva-ajalla, oli tullut nöyryytys toisensa jälkeen. Eräänä
päivänä istui talitiainen aidalla ja vitsa tunsi hänen heti. "Hyvää
päivää, talitiainen!" sanoi vitsa. "Kiitos viimeisestä!" Mutta tiainen
lensi sen kuin siivet kantoivat. Hän ei pitänyt väliä niin köyhistä
tuttavista. Kukapa pitäisikään lukua vanhoista vitsoista, joita porsaat
polkevat? Eihän niissä kasva edes vihantia urpuja, joita voisi syödä.
Mutta jonkun ajan kuluttua vitsa heitettiin pellolle, ja siellä se oli
lumessa ja sateessa, talvet kesät. Korkea vilja kasvoi vihantana
pellolla, ja solkku-ämpäri, talitiainen ja torpan muija olivat jo kauan
unhottaneet, että sellaista vitsaa oli koskaan ollutkaan maailmassa.
Mutta vielä se oli kuitenkin olemassa, ja kaikkein kovan onnen
päivienkin ajalla oli se säilyttänyt pikkuruisen nupun, jossa oli
siemen sisällä.
Siitä siemenestä kasvoi pellon pientareelle vähäinen viheriä koivun
vesa. Eräänä päivänä matkusti kuningas ja kuningatar lapsinensa ympäri
valtakuntaansa. Oli helteinen kesäpäivä ja kun he ajoivat pellon ja
torpan ohitse, niin oli se seutu heidän mielestään niin kaunis, että he
päättivät levähtää vähän aikaa muutamain tuuheiden puiden suojassa.
Pieni kuninkaan tytär oli erittäin iloinen kun hän sai ikävistä
vaunuista hypätä ulos ja pääsi leikittelemään viheriälle pellon
pientareelle. "Ai, kuin tuossa on niin pieni kaunis koivu!" huusi hän.
"Sen minä mielelläni istuttaisin puutarhaani."
"No mitähän sillä tekisit?" sanoi kuningas. "Onhan meillä tammia,
poppelipuita, kastanja- ja hedelmäpuita yltäkyllin. Saathan sellaisia
istuttaa niin monta kuin suinkin tekee mielesi."
"Mitäs minä niistä", sanoi kuninkaan tytär, "onhan niitä ennestään jo
niin paljo. Mutta minun puutarhassani ei ole ainoatakaan koivua;
antakaan minun viedä tämä pieni koivu kotiin linnaan!"
"No antaa hänen viedä sen", sanoi lempeä kuningatar, "eihän siinä
mitään pahaa ole."
"Vie vaan, tyttöseni", vastasi kuningas. "Älä vaan ota koko metsää
mukaasi, sillä sitte meille tulisi vaunuissa kovin ahdas olla."
Nyt kuninkaan tytär otti varovaisesti koivun taimen maasta, pani sen
kosteiden sammalien väliin vakkaseen ja vei sen mukaansa linnaan.
Siellä hän omin käsin istutti sen pieneen puutarhaansa, levitti
pehmeätä multaa sen ympärille ja kasteli sitä joka päivä, niinkuin omaa
kasvattiansa ainakin. Koivu menestyi ja kasvoi yhä suuremmaksi ja tuli
viimein suureksi kauniiksi puuksi, yksinänsä sitä laatua muiden
ylpeämpien puiden joukossa -- metsän yksinkertaisena lapsena, vapaan
luonnon terveenä, kauniina helmalapsena. Ja siitä tuli iso komea puu;
kuninkaan tytär sitä suojeli ja rakasti, eikä hän istunut missään niin
mielellänsä kuin viheriän koivun juurella sen tuuheiden lehtien
suojassa ja kaikki kehuivat koivua kaikista kauniimmaksi puuksi
kuninkaan kartanossa.
No niin kävi koivulle ja sen mahtaville toiveille hiirenkorva-ajalla.
Siinä oli turhamielisyyttä: sentähden sen täytyi kärsiä suurta pilkkaa.
Siinä oli väärää kunnianhimoa: sentähden sen täytyi kuolla pois ja
jättää kunnia tulevan sukupolven omaksi. Mutta siinä oli myöskin
kukistumaton tulevaisuuden toivo, jota ei mikään häväistys voinut
hävittää, ja sentähden se sai tulevaisuuden, vaikk'ei sillä tavoin kuin
se itse luuli. Sillä luja toivo ei koskaan joudu häpeään, vaan luja
luottamus kulkee kummia teitä, monien koetuksien kautta, kunnes aika
tulee täytetyksi.
Olihan solkku-ämpärilläkin nuoruudessaan ollut ylpeät kunnian ja onnen
toiveet, mutta se oli toista laatua, se tottui nöyrtymiseen, se vaan
tuumi kohtuullista toimeentuloansa. Mikäpä puu metsässä ei olisi
hiirenkorva-ajalla toivonut jotain mahtavaa tulevaisuutta? Muutamista
tulee solkku-ämpärjeä, toisista ei ihan mitään ja toiset taas joutuvat
tulevien onnen siemeniksi. Mutta se ei estä toista metsää suuria
toivomasta aivan samoin kuin toinenkin. Toivo vaan, nuori puu, odota
suurta tulevaisuutta! Varo kuitenkin itseäsi väärästä kunniasta! Ole
nöyrä, aina nöyrä kaikissa toiveissasi, niin voipi kuitenkin joskus
tapahtua, ett'ei sinua tarvitse kätkeä maahan, että onnetar sinua etsii
ja istuttaa sinun tarhaansa suojaksi kulkijalle!