Tapahtui jotakin kaukana täältä ja ammoin sitte. Mies pysähtyi portille
ja sanoi: "Tuosta tulee hyvä pellava. Katsos, miten pitkää se on eikä
vielä ole kukkinut! Siitäpä näkyy, mitä saadaan, kun ollaan huolellinen
ja hyvin lannoitetaan peltoa."
"Jumalan lahja se on", vastasi vaimo.
"Voipipa olla", myönsi mies. "Mutta enemmin vielä sentähden, että minä
ojitin ja kynnin niin kunnollisesti. Pellava kasvaa paidoiksi.
Minullahan on vain kolme ja tahtoisin mielelläni kuusi."
"Mutta kun se on Jumalan lahja", sanoi vaimo, "pitää meidän antaa
jotakin sijaan Jumalalle. Etköhän sinä tyytyisi viiteen paitaan, ukko
hyvä? Annamme kuudennen köyhille."
"Oh, heille kelpaa kyllä vanhainkin repaleet. Sitä paitsi meillä on
kaksi poikaa, ja nuorempi makaa kätkyessä. Hänellä ei ole liiaksi
yllänsä, hän tarvitsee lämpimämmät kääreet."
"Jumala pitää huolen hänestä. Ei häntä siltä palele enempää, jos hän
antaakin yhden paidan köyhille lapsille", sanoi vaimo.
Mies nauroi. "Sellainen sinä olet, eukkoseni. Sinä voisit kyllä
katsella oman pojan kävelyä alasti, kun vain saat pukea ketä hyvänsä
pikku repalehtijaa, joka on kylmettyä maantiellä. Onpa hyvä, että minä
olen vähän ajattelevampi; muuten kyllä piankin joutuisimme maantielle
itsekin."
Pellava kasvoi kasvamistaan ja avasi viimein sievät kukkassilmänsä
aamuauringolle. Pellavalla oli monta tuttua siellä ulkona: västäräkki,
mettiäinen, yöperho, päiväperho, paarma, leppäkerttu, koiranputki,
säynäskukka, jänis, orava, myyrä, jopa ojan sammakkokin; kaikki ne
ajattelivat harvoin tässä maailmassa nähneensä niin kauneita
sinikukkia. Aamutuuli humisi alas vuorilta, joi kyllikseen kedon
kastetta ja kiisteli mettiäisten kanssa kukkain tuoksusta.
Peukalolintu, pienin kaikista linnuista, heräsi pesässään ojan
reunassa, raapi hennolla kynnellään niskaansa ja näki pellavapellon
monine tuhansine kukkineen kiikkuvan tuulessa. "Kas, miten
ihmeellistä!" visersi hän. "Minä näin unta tänä yönä."
"Mitä unta näit?" kysyi västäräkki.
"Minä näin, että seitsemän kertaa kaksitoista kortta näistä pellavista
tulee paidaksi Jumalalle."
"Sinä uneksit ymmärryksesi mukaan", virkkoi västäräkki. "Ikäänkuin
Jumala tarvitsisi vaatteita. Etkö ole kuullut, että Jumalan pukuna on
valo?"
"Enhän minä sitä ymmärrä, mutta sellaista unta minä näin", sanoi
peukalolintu.
Mettiäinen oli kuullut lintujen puheen, lensi suristen pellon yli,
pisteli nokkaansa pieniin pellavankukkiin ja kuiskasi salaa kullekin:
"sinusta tulee vaatteita Jumalalle!"
Mies, vaimo ja heidän vanhempi poikansa, neljän vuoden ikäinen, tulivat
pellon pientarelle katselemaan pellon kukoistusta.
"Oivallisia paitoja, kelpo paitoja!" riemuitsi mies.
"Katsos", sanoi vaimo, "miten pellavankukat kumartuvat toinen toisensa
puoleen, ikäänkuin heillä olisi jotain sanomista toisilleen!"
"Niin", virkkoi poika, hän kun tunsi kaikki luonnon äänet ja ymmärsi
heidän puheensa, "he sanovat, että heistä tulee puku Jumalalle."
"Kyllä vähempikin riittää, rakas poikaseni", nauroi mies. "Niistä tulee
paitoja sinulle."
Pellava yhä vain kukki ja kasvoi. Se oli jo niin pitkä, että ulottui
miehelle partaan asti. Se keijui niin kauneina, syvinä, sinivihreinä
aaltoina tuulessa, että melkein näytti, kuin vene olisi siinä voinut
purjehtia. Ja yhä vain kävi ihmeellinen kuiske kukasta kukkaan: "meistä
tulee vaatetta Jumalalle!"
"Ei, minä en jaksa enää kuulla tuollaista ylpeyttä", kurnutti sammakko
myyrälle. "Mitä ne sellaista sopimatonta loruavat? Noilla laiskoilla
kukilla ei tuossa ole muuta tekemistä kuin juoda päivänpaistetta ja
kasvaa, mutta tyytyvätkö ne siihen? Vielä, mitä! ne pyrkivät suureen
kunniaan ja ovat olevinaan arvokkaammat minua, jolla on senkin
seitsemän huolta ojassa uiskentelevista pojistani."
"Entä minulla sitte?" vikisi myyrä. "Minulla on yöt päästänsä sanomaton
vaiva kaivellessa käytäviäni pellavan juurien alatse ja haaliessa
ravintoani, vaan kuka minua kiittää siitä? Onpa hyväkin onni, jos
milloin satun löytämään onkimadon pojilleni. Ja kun sitte pilkistän
ulos kolostani, mitä saankaan kuulla? Tuo hyödytön pellava, jolla ei
koskaan ole mitään vaivaa eikä huolta, on olevinaan kyllin hyvä
Jumalalle! Kyllä nyt häpeä nousee yli rajainsa. Minä lakkautan
tuttavuuden."
Myyrän ja sammakon näin panetellessa pellavaa tuli tuulenhenki pilvestä
ja kulki tapansa mukaan aaltoillen kukoistavan pellon yli. Kukat nyt
olivat jo aivan puhjenneet; ne osasivat nyt laulaa ja peukalolintu
erotti sanat heidän laulustaan:
"Sinerviä, sieviä kukkia me,
Meist' on ilo suurille, pienille.
Isä taivahan lankamme kehrää vaan;
Mitä meill' on, se on Hänen armostaan.
"Meit' alaston kiittävä, verhon kun saa;
Suojaammepa lastakin palelevaa.
Näöstämme kiitämme, min Isä soi.
Me vain tomu, vaan Isä -- kaikki hän voi."
"Niin, tuossa kuullaan", kurnutti sammakko myyrälle. "He sanovat
saaneensa kaikki lahjaksi Jumalalta. Mitähän me saisimme, jos kävisimme
sääret ristissä istumaan päivänpaisteesen ja odottaisimme paistettujen
onkimatojen itsestään tulemista suuhumme?"
Sitä eivät viattomat pellavan kukat ajatelleet. He kyllä tiesivät
olevansa hyödyksi maailmassa, kun heidän kortensa vast'edes
valmistettiin pellavakuiduiksi; mutta hyöty ja kukoistus oli kaikki
Jumalan lahja, jonka he ottivat vastaan kiittäen ja ylistäen. Heille ei
johtunut mieleenkään, että olisi saattanut toisin olla.
Mutta mies se vasta oli ylpeä. Tultuaan pellon pientarelle ja nähtyään
pellava-aaltojen kiikkuvan vuorotellen korkeammalle ja syvemmälle kuin
koskaan ennen, alkoi hän kummastella omaa viisauttansa. "Eukko", sanoi
hän, "tästä tulee enempi kuin 6 paitaa, tuleepa varmaankin 24, pitkät
kankaat ja paljo rahaa! Ja sentähden se vain kasvaa noin hyvin, että
minä olen kyntänyt, lannoittanut ja ojittanut paremmin kuin kukaan muu.
Niinpäs käy, kun osaa vain tehdä tehtävänsä. Naapurin pellava on
joutavaa rähjää minun pellavani rinnalla."
"Jumala kasvun antaa", vastasi vaimo.
"Horiset, eukko. Miten kylvetään, siten saadaan niittää. Ylihuomenna
minä nyhdän pellavan, ei se enää tuon pitemmäksi kasva."
"Ylihuomenna, jos Jumala suo", vastasi vaimo.
Seuraavana päivänä sanoivat pellavankukat toinen toiselleen: "Huomenna
me kuihdumme!" Vaan ei kukaan heistä siltä ollut suruissaan. Kaikki oli
niinkuin olla pitikin: heidän elämänsä oli lahja ja samoin kauneus.
Mutta pellavan nyhtöön määrätyn päivän edellisenä yönä tuli äkisti kova
rajuilma. Myrskynpuuska kulki kuin vieru pellon yli ja painoi
pellavankorret kyyrylleen; rankkasi kaatoi ne maahan ja viimein tuli
hirvittävä raesade ja muserteli pikku palasiksi laossa makaavan
pellavan. Pienoiset kukat eivät voineet myrskyn pauhussa kuulla
toistensa jäähyväsiä, ne makasivat sadevirroissa, jotka ne huuhtelivat
kokonaan pois taikka peittivät maalla: mutta eivät he siltä surreet.
Kuolema oli heille lahja niinkuin elämäkin. Ainoastaan tuolla
syrjäisessä pellon nurkassa kuului katkennut, kuoleva kukka sanovan
toiselle: "Me emme saaneet tulla vaatteiksi Jumalalle!"
"Mutta niin minä näin unta, eikä Jumalalle ole mitään mahdotonta",
sanoi peukaloinen piilostaan kiven suojasta pientarelta.
"Kiitoksia!" sanoi pellavan kukka, ja siihen hänen elämänsä sammui.
Sammakko oli myöskin rakeita pakoon kömpinyt puunkannon suojaan, mutta
kun kuuli nämä sanat, ei voinut olla kurkistamatta eikä kumahtamatta:
"Ylpeyttä ja koreutta!" Myyrällä oli reikä lähellä peukalolinnun
piilopaikkaa eikä hänkään malttanut olla pistämättä päätänsä ylös.
"Ylpeyttä ja laiskuutta!" vikisi hän. Mutta samassa putosi ilmasta
kaksi kyyhkyn munan kokoista raetta, toinen sammakon leveälle kuonolle,
toinen myyrän vikisevälle nokalle. Siinä ne makasivat molemmat,
ojensivat vain jalkansa, eikä heillä enää ollut mitään sanomista
lähimmäisestään tässä maailmassa.
Mies ja vaimo olivat heränneet ankarasta ukonilmasta. Sen hiljettyä ja
auringon noustua päättivät he mennä katsomaan pellavatansa. Siellä oli
kaikki hävitettynä, katkottuna ja perin pohjin turmeltuna, ikäänkuin
vuori olisi vierinyt äsken niin kukoistavan pellon yli. Vaimo seisoi
hämmästyneenä, mies suutuksissaan. "Minun kaunis pellavani!" vaikeroi
hän, "kätteni työ, taitoni kunnia ja vaivaini palkka, kaikki, kaikki on
hukassa; me joudumme kerrassaan kerjäläisiksi!"
"Älä ole pahoillasi, isä!" sanoi nelivuotinen poika, joka myöskin oli
juossut vanhempainsa jäljestä. "Tuolta etäältä, pellon toiselta puolen
kuuluu ääni sanovan: meistä tulee vieläkin vaatteita Jumalalle."
"Mahdotonta!" sanoi mies. "Ei Jumala eikä ihmiset enää voi tehdä
vaatetta tästä hävitetystä pellavasta."
"Malttakaammehan", neuvoi vaimo. "Poika kuulee paljon, mitä me emme
kuule."
He astuivat vaikka vaivallakin mustaksi muuttunutta
pellavapeltoansa pitkin. Multa oli kuohunut ylös, sadepurot kaivelleet
syviä ojia maahan, sulamattomia rakeita oli vielä kasoittain
pellavankorsi-palasien seassa. Viimein löytyi vielä yksi korsi
vahingoittumatta pystyssä pellavamaan reunassa, jossa läheinen metsä
oli pidättänyt raemyrskyä ja vesitulvaa. Mies ja vaimo etsiskellen
löysivät muitakin, korren sieltä, toisen täältä, ja muutamissa oli
vielä kukatkin jäljellä. Paljo niitä ei ollut; ne luettiin ja 84 niitä
kaikkiansa karttui.
"Voi minua onnetonta, köyhää raukkaa!" valitti ukko. "Kauniissa
pellavamaassani seisoi toista sataa tuhatta suoraa, pitkää ja notkeaa
pellavakortta, ja nyt on tuossa vain 84 jäljellä! Anna ne porsaalle
eukko, anna porsaalle! Mitä me noin vähillä teemme?"
"Minä korjaan ne kuitenkin", sanoi vaimo. "Ehkäpä niistä tulisi edes
pienikään riepu nuorimmalle pojallemme, joka makaa kätkyessä."
Vaimo korjasi pellavankorret, liotti ne, loukutti, lipsusi, vitoi ja
harjasi ne, kuten on tapana tehdä, ja sai siten hyvin pienen, ohuen
pivon pisintä ja pehmeintä pellavaa, jossa ei ollut mitään muuta vikaa
kuin vähyys. Sitte hän kehräsi, kehi ja loi, pani loimet kangaspuille,
kutoi siihen kuteet ja sai ihmeeksensä, ei pientä riepua, niinkuin oli
odottanut, vaan suuret, pehmeät ja kauniit kapalotarpeet nuorimmalle
pojalle. Olipa varsin merkillistä nähdä, miten ne 84 kortta ikäänkuin
jatkuivat ja karttuivat hänen käsissänsä.
Vaimo rakasti hienoja, valkoisia riepuja; sentähden hän pani pienoisen
kankaansa nurmikolle valkenemaan. Valkoiseksi se tulikin, niin
loistavan valkoiseksi, että vaimo ei ollut koskaan ennen nähnyt sen
vertaista; olisipa luullut sitä kudotuksi auringonpaisteesta taikka
ainakin hienoimmasta, valkoisesta silkistä. "Katsos, mitä me kuitenkin
saimme siitä hävitetystä pellavamaasta!" sanoi vaimo miehelleen.
"No, tuo nyt maksaa puhuakaan!" nurisi mies. "Kun olisimme saaneet 48
paitaa pellosta, puhumattakaan siitä, miten paljon olisimme saaneet
myödä kaupunkiin."
Kangastilkku oli valennut, mies meni äkeissään pois ja vaimo otti
kankaan nurmikolta. Silloin juuri astui vanhanpuoleinen mies pitkin
tietä, taluttaen aasia, jonka seljässä istui nuori vaimo, sylissä pieni
lapsi, käärittynä lampaan nahkoihin. He pysähtyivät köyhän mökin luo
jäähdyttelemään, kun olivat kulkeneet pitkän matkan päivän paahteessa,
ja nuori vaimo sanoi mökin vaimolle: "Tuopa on kaunis pikku kangas;
mihinkähän aiot sitä käyttää?"
Poika, joka makasi ruohokossa tien varrella, vastasi: "Se on kehrätty
pellavista, ja pellava sanoi, että siitä oli tuleva vaatetta
Jumalalle."
"Anna sitte kankaasi minun pikku lapselleni!" sanoi nuori vaimo
ihmeellisen ylevästi ja viattomasti katsahtaen.
Mökin vaimo hyvin kummastui. Vieras vaimo oli vallan nuori, melkein
lapsi vielä itsekin, hyvin yksinkertainen eikä arvattavasti suinkaan
rikas, kun matkusti niin vaatimattomasti aasin seljässä, mutta ei hän
kuitenkaan näyttänyt niin köyhältä, että hänen olisi tarvinnut almuja
keräellä tien varrelta. "Eikö sinun pikku lapsellasi ole mitään
käärettä?" kysyi mökin vaimo.
"Ei", sanoi vieras vaimo, "kyllä sillä oli kapalot, mutta me ne
kadotimme. Meidän täytyi keskellä yötä paeta pahoja ihmisiä, jotka
tahtoivat tappaa minun pikku lastani."
Mökin vaimo katseli silkinhienoista kangasta ja ajatteli omaa pikku
poikaansa, miten hänen olisi lämpöinen maata siinä. Mutta vaikka vieras
nuori vaimo näytti viattomalta lapselta, oli hänessä kuitenkin jotain,
joka vivahti ruhtinattareen, joka käskee ja jota heti totellaan. Mökin
vaimo ei uskaltanut enää muuta kysellä. "Meillä oli niin kaunis
pellavamaa", sanoi hän, "ja minä mielessäni lupasin antaa siitä jotakin
köyhille. Tämä pikku kangas on nyt ainoa, kuin saimme koko pellavasta;
mutta sinun pikku lapsesi ei voi matkustaa ilman kapalovaatetta ja minä
iloitsen, että saan antaa sinulle sen! Pellavahan sanoikin, että siitä
piti tuleman vaatetta Jumalalle, ja minä tiedän, että ken antaa
köyhille, onnettomille ja vainotuille, hän lainaa Jumalalle."
"Totta se on", sanoi nuori vaimo, ja taaskin loisti hänen silmästään
sellainen viaton, ylevä katse, että harvoin nähdään sellaista
ihmissilmästä. "Minä toivotan sinulle jotakin sijaani sinun tuleva
pellavasi on antava satakertaisen sadon, ja sinun pikku lastasi, joka
antoi kapalonsa minun lapselleni, ei pidä koskaan paleleman
maailmassa."
"Sen voi ainoastaan Jumala antaa", virkkoi mökin vaimo miettivästi.
"Niin", vastasi vieras vaimo, "minä en anna mitään, minä vain rukoilen
ja saan. Tahdotko nähdä lastani, joka ottaa vastaan sinun lapsesi
kapalon?"
Tietysti mökin vaimo tahtoi, ja hän sai nähdä vieraan lapsen käärittynä
uuteen kapaloon. Lapsi katsoi häneen vielä syvällisemmin kuin äsken
äiti; vaimosta tuntui, kuin olisi lapsi katsonut ihan lävitse hänestä.
Ja kun vaate annettiin, kiertyi se itsestään lapsen ruumiin ympärille.
"Uskotko nyt, että sinun lastasi ei ole koskaan paleleva maailmassa?"
kysyi nuori äiti.
"Minä uskon sanasi", vastasi mökin vaimo, tietämättä itsekään, miten se
kerrassaan tuli hänelle niin varmaksi.
"Jääkää hyvästi", sanoi vieras; "meidän täytyy nyt jatkaa pitkää
matkaamme."
Etelään päin vievä tie kiemurteli ylös päin pitkin vuoren rinnettä.
Mökin vaimo katseli heitä niin kauan, kuin he näkyivät. Kun he
saapuivat ylös harjalle ja he näkyivät sini taivasta vasten, oli mökin
vaimo huomaavinaan vieraan vaimon ja lapsen ympärillä valoisan hohteen.
"Mitä sinä siinä töllistelet?" kysyi mies.
"Ihmettelenpähän vain, keitä nuo matkustajat olivat", vastasi vaimo.
"Kun he ratsastivat tuon korkean setripuun ohitse, kumarsi puu heille
niin syvään, että sen latva melkein koski maahan."
"Tuuli sitä lienee painanut", virkkoi ukko.
"Ei toki, onhan nyt niin tyyni, ett'ei lehtikään liikahda. Keitähän ne
olivat?"
Mies nauroi. "Etkö sinä ole koskaan ennen nähnyt maata kierteleviä
ihmisiä? Katso vain, että he eivät ole mitään vieneet luvatta. Eihän
sitä kangasta näy, joka oli valkenemassa."
"Sen minä annoin kääreeksi niiden matkalaisten lapselle."
"Mitä? Annoitko pois senkin ainoan kankaan, kuin meille jäi kauniista
pellavastamme? Onko tuo nyt viisasta, että äiti antaa oman lapsensa
kylmää, kun vain saa lämmittää vieraita?"
"Meidän lastamme ei palele koskaan."
"Mitä tyhmää lorua tuo on? Enpä olisi koskaan uskonut, että niin
järkevällä miehellä kuin minulla on niin tyhmä vaimo."
Siitä päivästä kului kaksi vuotta. Lapset kasvoivat; vanhempi poika
kadotti kauniin taitonsa kuulla luonnon äänien puhetta, mutta nuorempi
poika sen sijaan sai sen. Merkillistä oli siinä nuoremmassa lapsessa,
häntä ei koskaan palellut. Talvituuli tuli välistä jäädyttävän kylmänä
vuorilta, kaikki pakenivat siltä suojaan, mutta pikku poika istuskeli
puoli alastomana tuvan edessä, ja hänellä oli hyvä ja lämmin olla kuin
suloisimpana kesäaikana. "Tuo on reipas poika", sanoi mies. "Hänestä
tulee aika mies, ja se on perintöä isältä."
Mies oli kylvänyt uuden pellavan. Se kasvoi ihanasti. Koko perhe oli
mennyt katselemaan kukkivaa pellavaa. Pikku poika oli äsken ruvennut
puhumaan, mutta soperrusta se vain oli, jota muut eivät ymmärtäneet
kuin hänen äitinsä.
"Mitä se sopertaa?" kysyi mies siinä istuessaan pellon pientarella ja
iloitessaan kukoistavasta pellavasta.
Vaimo vastasi; "Hän kertoo pellavan kukkien sanovan: meidän
sisaristamme tuli vaatetta Jumalalle."
Mies pahastui. "Joko taas se vanha historia? Saadaanpahan nähdä, että
ensi yönä taas tulee raju ukonilma ja hävittää kaiken minun vaivani ja
taitoni hedelmän."
Mutta silloin ei tullutkaan ukonilmaa. Pellava korjattiin kauniina, se
antoi satakertaisesti, kahta vertaa enemmän, kuin silloin oli niin
surkeasti hävinnyt. Mies kerskaili: "Enkö sitä ole aina sanonut? Pitää
ojittaa niin syvään ja kyntää niin taitavasti, että rajuilma ei jaksa
tehdä mitään vahinkoa laiholle. Jos nyt en olisi ollut niin viisas ja
huolellinen, niin kenpä tietää, miten olisi käynyt."
"Jumala kasvun antaa", muistutti vaimo.
"Niin, ja me autamme lisäksi", ivasi mies. "Mutta kukas tulee tuolla
etäällä pitkin tietä? Onhan siinä mies aasia taluttamassa, ja aasin
seljässä istuu vaimo, lapsi sylissä."
"Ne ovat juuri samat, kuin tässä levähtivät kaksi vuotta sitte. Silloin
he kulkivat pohjoisesta etelään päin, vaan nyt he matkustavat päin
vastoin. Katsos! Nyt kumartaa taas tuo pitkä setripuu maahan asti."
"Vai niin", virkkoi mies, "joko taas tulee esiin se vanha taikuus? Minä
menen talliin, sinä voit ottaa vastaan maantien kuluttajat. Mutta katso
vain, että tällä kertaa eivät näpistä sinun kankaitasi valkenemasta!"
Matkalaiset pysähtyivät niinkuin viime kerrallakin tuvalle levähtämään
rasittavan matkan vaivoista. Vieras vaimo, joka näytti yht'aikaa
lapselta ja kuningattarelta, vei poikansa mökin nuoremman pojan luo, ja
he saivat yhdessä leikkiä käpyhevosilla ja lampailla. Mökin pojalla oli
kädessä kova leivän kuori; hän antoi sen vieraalle pojalle. "Onko sinun
poikaasi palellut?" kysyi vieras vaimo mökin vaimolta.
"Ei, palellut häntä ei ole, mutta nälkää hän on saanut välistä nähdä.
Me olemme köyhää kansaa ja elämme vain pellavan viljelyksellä, mutta
eipä se aina eduta niin hyvin kuin tänä vuonna. Rakas rouva, sinä kun
lupaat Jumalan lupauksia, etkö antaisi minun pojalleni sitäkin lahjaa,
että häntä ei koskaan nälkä vaivaisi?"
"Minä olen Jumalan palvelija enkä saata luvata, vaan ainoastaan
rukoilen ja saan", selitti nuori vaimo kuningattaren tavalla katsellen.
"Mielelläni minä rukoilisin runsaasti leipää sinun pojallesi tässä
maailmassa, sillä hän antoi minun pojalleni ainoan leipärahtusensa.
Mutta ei kaikki ole meille hyödyksi. Minun lapseni on nähnyt nälkää ja
vilua, vaikka kaikki kauniit vaatteet maan päällä olisivat olleet
valmiit häntä lämmittämään ja kaikki rikkaat pellot tarjoamaan hänelle
leipää. Tahdon rukoilla pojallesi suuremman lahjan: hän on isoava ja
janoava vanhurskautta."
Muori ei sitä ymmärtänyt, mutta kiitti ja niiasi kuitenkin, sillä hän
arvasi sen olevan jotakin hyvää.
"Me palaamme nyt kotiimme", sanoi vieras vaimo, "sillä ne, jotka
väijyivät minun lapseni henkeä, ovat kuolleet. Annatko minulle
lähteestä vettä ennenkuin lähdemme?"
"Minä antaisin sinulle jalointa viiniä, kuin maan päällä kasvaa",
vastasi mökin vaimo antaessaan vesiastiaa. "Rakas vieras, sano minulle
nimesi muistiksi!"
"Minua sanotaan _neitsyt Mariaksi_", virkkoi nuori vaimo, katsahtaen
sanomattoman ylevästi ja viattomasti. "Rukoile minun puolestani, ja
minä rukoilen lastani sinun puolestasi!"