TOMU.

Tunsitko sinä Tomun? Se oli rotukoira, melkein ihka valkoinen, karva

hieno kuin silkki, korvat pitkät ja ruskeat sekä häntänä oivallinen

valkoinen, alinomaa viuhkava töyhtö. Moni Suomen lapsi on leikkinyt

Tomun kanssa ja moni muu lapsi paljon kauempanakin on ilolla ja

ihmetellen kuunnellut kertomuksia Tomun viisaudesta ja merkillisistä

tempuista, joita hän osasi tehdä. Tomu oli kaunis koira, mutta sitä

paitsi hyvin siivo koira. Saattaahan hyvän näönkin alla piillä paha

sisu; Tomu ei ollut paha, kaikkein täytyi rakastaa häntä.

Oli sentään Tomullakin vikansa. Hän oli niin hienostunut ja ylhäinen,

että aina ihaili kauneita pukuja ja oli hyvin hetas epäilemään kaikkia

huonopukuisia ja varsinkin repaleisia pahoista aikeista. Se tietysti

oli usein erehdystä; sillä vaikka repaleisuus ei olekaan kunniaksi,

niin tapahtuuhan monestikin, ett'ei köyhillä ole varaa hankkia

itselleen parempaa. Tuo erehdys tuotti Tomulle monta rappausta

rottinkikepistä, joka juuri sitä varten olikin aina kyökin oven raossa.

Mutta monesti sattui niinkin, että Tomun epäilykset olivat merkillisen

oikeat. Naapurissa asui seppä, musta, äreän näköinen mies, joka tinaeli

keittoastioita. Häntä Tomu ei voinut kärsiä; joka kerran kuin seppä toi

kirkkaita kastrulleja kyökkiin, syöksyi Tomu hänen päällensä ja

jarnahti hampain kiinni hänen housuihinsa. Seppä ei tuosta ollut

hyvillään, rottinki rupesi hänelle liittolaiseksi ja seppä uhkaili

kuolemaa; mutta Tomu vain pysyi leppymättömänä. Kerran sitte yht'äkkiä

kuultiin sepän karanneen rahoineen ja vaatteineen, jotka oli lainannut

naapureilta ja unhottanut toimittamatta takaisin.

Tomu oli uskollinen ja vartioitsi taloa yöt päivät. Ei ollut kenenkään

hyvä yrittää hiipimään sinne pahoissa aikeissa; vahti oli aina

valppaana ja makasi korvat auki, niin että variskaan tuskin pääsi

hietikolle kävelemään Tomun kuulematta. Tuo valppaus usein kiusoitti

talon omiakin asukkaita, jotka olisivat tahtoneet maata yönsä rauhassa.

"Mitä se Tomu siellä haukkuu?" sanoivat palvelijat keskenään ja joku

heistä meni ulos katsomaan. Välistä liiteli vene tuolla etäällä

järvellä, milloin joku koira etäisessä kylässä haukkua räkytti ja

milloin vain kuu välkkyi hänelle kirkkaasta vesipeilistä. Se kaikki oli

Tomusta varsin sopimatonta, ja hän katsoi olevansa velvollinen pitämään

silmällä kaikkia öillä liikkujoita.

Kun Tomu oli kahden kuukauden ikäinen, pieni, täyteläisen pyöreä ja

sileäkarvainen pentu, jotenkin samanlainen kuin hyvin hoidettu porsas

eikä tiennyt muuta parempaa tehtävää kuin sulloa suuhunsa kaikki mitä

vain sattui saamaan, tapahtui kerran, että hän näki onkivavan pihalla

ja alkoi himoita pientä kuollutta kalaa, joka riippui syöttinä

ongessa. Tuo onnistui niin huonosti, että Tomu ripusti itsensä

alahuulestaan koukkuun. Ongessa oli väkä eikä sitä saatu pois samaa

tietä, kuin se oli huuleen mennyt. Niinpä ei muu auttanut kuin leikata

siima poikki ja vetää onki läpi huulen. Arvaattehan, että Tomu parkui.

Mutta onki saatiin pois ja huuli parani.

Toisen kerran Tomu neljän kuukauden ijässä pääsi, äsken maalta

muutettua kaupunkiin, neitinsä kanssa kävelemään kaupungille. He

menivät Sorvaliin, ja sorvalin kissalla oli pojat. Siitäkös meteli

nousi: kissa Tomon päälle ja Tomu sitä kyytiä ulos! Pihasta oli portti

auki kadulle, ja Tomua alkoi haluttaa kävellä vähän pitemmälti omin

neuvoin. Tuskin hän ehti ulos portista, kuin suuri pitkävillainen

teurastajan koira hyökkäsi onnettoman huvikävelijän päälle. Tomu

pakoon, ja nähtyään ajurin kadun nurkassa hyppäsi hän vaunuihin. "Vai

niin", sanoi ajuri, "onkos sinulla millä maksaa? En minä ketään aja

ilmaiseksi."

Tomu parka oli monestikin ajanut maalla ja huomannut sen huvin varsin

miellyttäväksi; mutta hänellä nyt ei ollut millä maksaa ja sentähden

hänen täytyi hypätä alas vaunuista. Samassa hänen julma vainoojansakin

taas oli kimpussa, ja nyt pikku Tomu läksi käpälämäkeen, juoksi min

suinkin ehti katuja pitkin ja poikki, kunnes ei enää tiennyt, missä

olikaan. Hänhän olikin ollut kaupungissa vasta neljä päivää, tunsi

ainoastaan oman kotitalon, jossa asui, kyökin, jossa makasi matolla

pöydän alla, ja hyvät ystävät, jotka häntä aina ruokkivat ja

hyväilivät. Oh, miten julma tuo avara maailma oli pikku Tomua kohtaan!

Kotona tultiin hyvin levottomiksi, kun Tomu hävisi; kaikki talonväki

etsi ja houkutteli: Tomu! Tomu! Lähetettiin sana poliiseille, lapset

itkivät, Tomun emäntä juoksenteli pitkin kaupunkia kaikkein valkeiden

koirain jäljestä, mutta ei mikään niistä ollut Tomu. Tuli ilta ja pimeä

yö; Tomu oli yhä poissa. Seuraavana aamuna kirjoitettiin kuulutus

sanomalehtiin, mutta juuri kuin sitä oltiin lähettämässä, kuului

astunnan sipsutusta kyökin rappusista ja kas, se olikin Tomu! Hän ei

osannut kertoa retkiänsä, mutta näytti suruiselta ja tuskin jaksoi

huiskuttaa häntäänsä; toinen sivu oli aivan noessa. Jos hän sen oli

saanut kattilasta, niin ei siinä ollut suinkaan puuroa ollut,

sillä tuskin hän ehti kyökkiin, kun jo riensi täyttä vauhtia

likavesi-kiululle ja ahmi siitä suun täydeltä.

Tomu oli vallaton veitikka nuoruudessaan. Hän iloissaan hätyytti sekä

ihmisiä että eläimiä. Jos hän näki koulupoikain lyövän palloa

joutohetkinään, hei vain, Tomu oli aina sukkelin ottamaan vastaan ja

sitte juoksemaan pallo suussa täyttä vauhtia kotiin, jäljessään

kymmenkunta huutavaa ja nauravaa koulupoikaa. Kelkkamäessä sieppasi hän

lakit heiltä ja kerran hänen emäntänsä täytyi maksaa 75 penniä

hansikkaasta, jonka Tomu oli ryöstänyt ja syönyt heti paikalla. Jos

hän pistäytyi johonkin kauppapuotiin jossa hänelle syötettiin

venäläisiä rinkilöitä, sieppaisi hän pöydältä talonpoikain hattuja ja

kantoi ne riemuiten kyökkiin. Hän yleensä suurella innolla kantoi

kotiin kaikkia, mitä vain sai hampaihinsa. Jos pikku tytöt nukkeinensa

leikittelivät portailla, pian siihen ilmestyi tuo susi ystävällisesti

häntäänsä heilutellen, nuoleskeli heidän kasvojansa ja huviksensa vain

alkoi niellä heidän nukkejansa. Olipa onni, jos joku sai kiinni nuken

jaloista ja veti hänet pois Tomun kidasta. Merkillistä, ett'ei kukaan

voinut suuttua Tomuun, hän kun oli niin iloisen näköinen ja kaikki

tietysti ymmärsivät, ett'ei Tomu noilla leikeillään mitään pahaa

tarkoittanut.

Tomun kaltaiset rotukoirat ovat linnustajia, ja sitä Tomukin katsoi

oikeaksi ammatikseen. Hän ei ollut päässyt käymään metsästyskoulua,

sentähden hän metsästeli omin neuvoin. Ei ollut vähääkään kiitettävä

teko, että hän luvattomalla ajalla ajeli viattomia sorsia tiheimpiinkin

ruohokkoihin ja palasi kotiin, sorsa suussa ja sääret mustana

rantamudasta. Alussa toi hän ne kotiin elävinä ja eheinä, mutta kun

kerran päästettiin heinäsorsa pakenemaan kanakopista, suuttui Tomu

moisesta huolimattomuudesta ja puri vast'edes saaliinsa kuoliaaksi. Hän

oli itse omin luvin ottanut huolekseen kanain vartioimisen. Pitkät

hetket seisoi hän pystyssä korvin ja toinen etukäpälä kohotettuna heitä

katselemassa. Eräs onneton kana ali astuskellut kiellettyyn paikkaan;

Tomu otti häntä niskasta ja kantoi kyökin rapuille, mutta hairahtui

olemaan liian innokas, niin että pahantekijä makasi siinä hengettä.

Yhtä onnettomasti kävi lasten pikku kaniinille, joka oli niin

sanomattomasti huvittanut heitä ja Tomua itseään. Kauniina,

päivänpaisteisena aamuna oli kaniini lähtenyt luvatta kävelemään

puistoon. Poliisi-Tomu tapasi vainuten hänen jälkensä. Kun isäntä läksi

aamukävelylleen, tuli hänelle vastaan Tomu ylpeänä velvollisuutensa

täyttämisen tunnostaan ja kantaen suussansa onnetonta kaniinia. Eipä se

enää tehnyt ainoatakaan hyppyä tässä maailmassa, mutta Tomu sai

tutustua taaskin ankaraan rottinkiin.

Nämä molemmat onnettomat erehdyksensä sai Tomu sovittaa loistavasti.

Eräänä iltapäivänä kuului puutarhasta kovaa kanain kaakotusta.

Reetta-mummo, kanapaimen, juoksi sinne, löysi kanan pahasti revittynä

ja Tomun vieressä. Lyhyt tutkinto ja tuomio siinä tapahtui. Tomu ei

voinut kyllin selvästi selittää asiaansa ja rottinki oli juuri

ryhtymässä oikeuden tekoon. Silloin matkan päässä seisonut tyttö kertoi

suuren huuhkajan käyneen käsiksi kanaan, Tomu oli juossut apuun ja

pakottanut väkevän petolinnun luopumaan saaliistaan. Tietysti muuttui

nyt kokonaan väärin käsitetyn kanan pelastajan kohtelu. Kaikki

kokoutuivat ylistelemään Tomun sankarillisuutta, paraat luut etsittiin

kyökinkaapista, lapset sille kilvan syöttivät korppuja, ja Tomu yhtä

kummastellen näki nyt tulleensa päivän sankariksi kuin äsken olleensa

väärän epäilyksen uhrina.

Milloin Tomu tiesi tehneensä pahoin, oli hänellä hyvin paha omatunto

eikä hän tullut ennen iloiseksi, kuin sai anteeksi. Sattuipa välistä,

että kanat peittivät munansa kummallisiin piilopaikkoihin, hautoivat ne

siellä kenenkään tietämättä ja tulivat ylpeillen esiin kokonaisen

poikalauman kanssa. Mutta Tomu-poliisilta he eivät pysyneet piilossa.

Kerran Tomu tuli hyvin pahanmielen näköisenä ja nosti kuononsa

emäntänsä polvelle. "Mitäs nyt olet tehnyt, poika?" kysyttiin. Tomu

nosti päänsä ja emännän polvelle jäi suuri pilkku munanruskuaista!

Ankara varoitus seurasi, mutta koska Tomu itse tiesi ja tuli

tunnustamaan pahantekonsa, niin säästyi sillä kertaa vitsalta.

Seuraavan kerran Tomu löydettyään kananpesän söi taas munat yhteen

asti; silloin johtui äkisti mieleen varoitus ja hän kantoi kotiin

viimeisen munan niin varovasti, ett'ei siihen tullut pienintäkään

merkkiä hänen terävistä hampaistaan.

Tomu ei ollut koskaan joutilaana kesäiseen aikaan. Ajeltuaan väsyksiin

asti sorsia ruohokoissa siirtyi hän kuivalle ja kaiveli yhtä ahkeraan

maata puutarhurin kiusaksi asui tuhansittain myyriä nurmikon pinnan

alla; ne pitkähköt, harmaanruskeat rotat kaivelivat sijankärsällään

pitkiä salaojia ja tekivät sanomatonta vahinkoa kaluamalla

hedelmäpuiden kuorta, syömällä perunoita ja muita juurihedelmiä sekä

hävittämällä karviais-, vaapukka- ja ruusupensaita. Tomu päätti

kerrassaan tehdä lopun tuosta vallattomuudesta. Päivät päästänsä,

milloin hän ei ollut sorsia ajelemassa, nähtiin hänen uutterasti

kaiveskelevan myyrien pesiä. Hän vainuten astui kuono ruohon pinnassa

kiinni ja missä vain huomasi vähääkään epäilyttävää, kaivoi ensin

kuononsa ruohoon saadakseen varman selon, että oli oikealla jäljellä.

Sitte hän milloin etu-, milloin takajaloillaan raaputti maata, kunnes

sai siihen niin suuren reiän, että pää mahtui. Tuota tekoaan hän

väsymättä jatkoi, kunnes löysi pesän. Lyhyet temput siinä sitte enää

oli jäljellä. Koko myyräperhe, isä, äiti ja lapset, livahtivat niin

nopeasti Tomun kitaan, että ne kai varsin kummastuivat, kun huomasivat

elävinä joutuneensa Tomun vatsaan. Eihän siinä Tomulla ollut aikaa

käyttää hampaitaan, kaikki meni alas kuin palttupuuro. Vasta sitte,

kuin Tomun vatsaan ei enää mahtunut useampia myyräperheitä, tuli

hampaiden vuoro; niin kauan kuin Tomu eli, oltiin kerrassaan rauhassa

myyräin vehkeiltä.

Mäen rinteessä kasvihuoneen luona oli Tomulla aarrekammarinsa. Siihen

hän kaivoi kaikki säästettävät luut ja peitti ne taitavasti mullalla.

Vastenmielinen vieras, nälkäinen ja pörhöinen talonpoikaskoira Mirkka

tuli välistä kyytihevosen kanssa rautatien asemalta. Eräänä

onnettomuuden hetkenä löysi Mirkka Tomun aarrekammiot, ja siitä alkaen

olivat aarteet alinomaisen ryöstön vaarassa. Tomu ei kyllä jättänyt

osoittamatta tyytymättömyyttänsä, mutta täytyypä huuhkajainkin

voittajan vähän aristella niin leveää hammasriviä, kuin Mirkalla oli.

Olipa sitte eräänä kylmänä talviyönä kasvanut paksu jää kätketyn

aarteen päälle. Mirkka tuli ja läksi heti ryöstämään, mutta palasi

tyhjin toimin; jää oli liian kova hänellekin. Jos Tomu olisi osannut

nauraa, olisi hänellä nyt ollut hyvää syytä; mutta olihan Tomulla

toinen ilon osoitin, hän huiskutti niin tyytyväisesti komeaa häntäänsä.

Oliko Tomu viisas? No sepä kysymys! Ajuri sanoi kaupungissa, kun koira

juoksi kori suussa hänen ohitsensa ostamaan leipää leipurista: "antakaa

tuo koira minulle, niin minä opetan hänet puhumaan!" Tomu ymmärsi

kaikki, mitä hänelle sanottiin. Hän näytti viisailla silmillään

seuraavan keskustelua; milloin naurettiin tai kuului vilkkaita ääniä,

tuli Tomu iloisimpana kaikista osalliseksi iloon. Osasipa hän myöskin

vastata tavallansa. "Miten koira sanoo?" Tomu haukkui karkeasti. "Miten

sanoo kissa?" Tomu haukotteli, kunnes sai kuulumaan nau'unnan tapaista

ääntä. "Rakastatko emäntääsi?" Vilkasta haukuntaa ja hännän heilutusta.

"Mutta et sinä, Tomu, suinkaan rakasta kaikkia?" Hiljaista murinaa

ikäänkuin etäinen ukkonen. "Menes katsomaan, joko Iisakki on saanut

hevosen valjaihin?" Tomu juoksi ikkunan luo ja katsoi ulos; jos hevonen

jo oli ajettu rappujen eteen palasi hän vilkkaasti hyppien ja pyysi

lupaa päästä mukaan; jos hevosta ei näkynyt, jäi Tomu kärsivällisesti

odottamaan.

Miten monta sukkelaa temppua Tomu osasikaan! Hän taisi kumartaa

kaikkein nöyrimmästi ja antaa kättä, kun häntä tervehdittiin. Hän osasi

seisoa passarina emäntänsä tuolin takana ja sanoa "nöyrin palvelijanne"

(hau vau)! Emäntä sanoi: "Tomu on kuollut." Hän heti paneutui

seljälleen, sääret ilmaan. Hänelle näytettiin kahta yhtä suurta

sokuripalaa. "Tuo on _minun_ palani ja tuo on koiran." Tomu ei koskaan

erehtynyt omastansa. Hänen suurin ilonsa oli kantaa koreja, laukkuja ja

keppejä kuin hyväkin kammaripalvelija. Mutta hän ei ollut vain oikein

luotettava, se vekkuli; hän saattoi jättää keppinsä jäälle taikka

ompelukorin metsään ja lähteä ajelemaan raakkuvaa varista. "Tuonnin"

hän suoritti tunnollisesti. Emännän hatun tempasi tuuli järveen. "Tuo

pois hattu, Tomu!" Ja Tomu ui ja toi hatun.

Musiikin rakastaja ei Tomu ollut; hän ulvoi kurkun täydeltä, kun kuuli

pianoa soitettavan; mutta piti hänen sentään oppiman laulamaan, että

hieno kasvatuksensa tulisi täydelliseksi. "Tomu, mitenkäs lauletaan?"

Hau vau! "Ei kelpaa, laula kauniisti!" Tomu koetteli suurella vaivalla

kaikkia ääniä, kunnes viimein sai kurkustaan muka sävelen tapaista

vinkunaa. "Kerroppas, Tomu, nyt tarina!" Hän kuunteli hyvin

tarkkaavasta. "Mitenkäs oli, kun jouduit riitaan rautatien asemalla

muiden koirain kanssa?" Hau vau! "Niin, mutta silloin sait selkääsi.

Tomu raukka!" Surkeata ulinaa. "Mutta sitte annoit heille aika

löylytyksen." Hau van! Tämä oli voitonvirttä.

Ei kukaan osannut paremmin kuin Tomu olla piilosilla. Hänen päänsä

peitettiin tiheällä liinalla siksi aikaa, kuin mentiin piiloon. Kuu

huudettiin: "jo ollaan", heitti Tomu liinansa ja alkoi etsiä. Hän

nuuski joka nurkasta ja komerosta, varsinkin sellaisista, joista ennen

oli jonkun löytänyt, ja kohta hännän heilunta osoitti, että salaisinkin

piilopaikka oli löytynyt. Tomu oli eräänä joulun aattona saanut kolme

lahjaa: paperiin käärityn tortun, rautapiikkisen kaularenkaan turvaksi

susia vastaan ja nahkapallon. Tortun hän söi paikalla papereineen ja

runovärssyineen; kaulanauhaa hänen ei onneksensa koskaan tarvinnut

käyttää, mutta nahkapallo se vasta oli mieluinen ja vast'edes

jokapäiväinen leikkikalu. Sitä hän pureskeli ja pyöritteli lakkaamatta;

sillä oli määrätty sijansa kaapissa ja usein Tomu tuli raapimaan sen

ovea. Sattuipa Tomun leikkiessä, että pallo piilotettiin milloin

mihinkin salakätköön: paksun maton alle, kaapin päälle, sohvatyynyn

taakse rouvain istuessa siinä sukkaa kutoen. Tomu etsi kiihkoissaan,

väsymättä, epäili kanarialintujen häkkiä, hyllyllä seisovaa

teekeittiötä ja uunissa palavaa valkeaa. Viimeksi hän kuitenkin aina

tarkkatuntoisella kuonollaan löysi piilopaikan ja ihastuksekseen sai

takaisin rakkaan pallonsa. Jos Tomu löysi pallonsa jostakin sellaisesta

paikasta, johon hän ei päässyt, kaapin päältä tai kynttiläkruunusta,

eikä kellään näyttänyt olevan halua auttaa häntä, näytti hän hetkisen

miettivän ja sitte keksivän keinon. Hän oli huomannut meidän käyttäneen

keppiä sellaisissa tapauksissa, juoksi porstuaan, jossa isännän kepit

olivat, toi yhden hampaissaan sekä haukkuen ja kumarrellen pyysi meiltä

apua.

Olipa aika hauskaa nähdä Tomu sokkosilla. Sidottiin liina tarkkaan

hänen silmilleen ja heitettiin pallo kierimään lattialle. "Etsi pallo!"

Tomu haparoi varovasti, löi kuonoaan tuoleihin ja pöytiin, mutta ei

edes yrittänytkin kiskoa sidettä silmiltään, ennenkuin löysi pallon,

Silloin hän tietysti ylpeili ja juoksi kaikkein luo kokoamaan kiitosta.

Tomua ei ollut lainkaan vaikea opettaa, mutta ankaruutta ei saanut

käyttää. Hyväilyllä ja kehoittavalla sanalla voi Tomun saada tekemään

mitä hyvänsä. Itseään häntä erinomaisesti huvitti temppujensa

näytteleminen. Hän oli ihmeen arkatuntoinen ja närkäs. Kärsimätön sana

sotki hänen ilonsa, kovasta sanasta hän tuli tyhmäksi kuin pölkky, vaan

iloinen sana teki hänen kaikkein ilolinnuksi.

Kahdesti Tomusta otettiin valokuvaajassa kuva ja kahdesti hän oli

luvatta mukana, kun talosta kuvaa otettiin. Eräs kuuluisa ranskalainen

kuvanveistäjä on muodostellut hänen kuvansa kipsistä; se lienee Tomun

esi-isän kuva, sillä niin Tomun näköinen se on. Mutta paras kuva on se,

jossa hän niin uskollisesti makaa portailla vartioimassa, eikä sitä

kukaan tiennyt, ennenkuin Tomu ilmestyi siihen talon kuvaan.

Nyt ei Tomua enää ole olemassa. Hän sairastui niin että hänet piti

lähettää kaupunkiin eläinlääkärin luo. Siellä hän jaksoi ainoastaan

kolme päivää kärsiä rakkaan kotinsa ja hyväin ystäväin hoidon ikävää.

Kotiin hän kuitenkin haudattiin, tuonne itäiselle kunnaalle pihlajan ja

kuusen välille, jossa aurinko paistaa kirkkaimmin aamusilla. Kaikki

talonväki oli silloin hautajaisissa. Pidettiin siinä puhekin, ja se ei

ollut pitkä: "Kiitoksia, pikku Tomu, kaikesta ilosta, kuin meille olet

tuottanut!" Ja kaikkia läsnäolijoita kiitettiin heidän hyvyydestään

Tomua kohtaan.

Tomun nuori emäntä ei voi koskaan unhottaa uskollista ystäväänsä ja

palvelijaansa; hän omin käsin hakkas Tomun nimen hautakiveen. Siellä

lapset vieläkin leikkivät joskus ruohokossa. Heistä on niin kaunista

juuri siellä ja lukemaan opittuansa tavaavat he nimen kivestä ja

sanovat toinen toiselleen: "Muistatko Tomua? Niin, Tomu oli hyvä

koira!"