"Ei, nyt en minä enää koskaan leiki nukeilla", sanoi Noora, heittäen
Kyllikin ja Ilmarin nurkkaan, kävi istumaan pöydän viereen, molemmat
kädet leuan alla, ja näytti hyvin happamelta.
Kyllikki ja Ilmari olivat kaksi nukkea; toinen oli poika, toinen tyttö.
Molemmilla oli posliinipäät, ja molemmat olivat hyvin siivot nuket,
jotka eivät koskaan tehneet kellekään pahaa. Ne olivat olleet Nooran
pikku lapset hänen pienenä ollessaan, ja silloin hän niitä rakasti,
mutta heitti ne nyt nurkkaan, kun oli mielestään jo niin suuri tyttö.
Se oli rumasti tehty.
"Miksi sinä et koskaan enää leiki?" kysyi pikku Selma, joka oli kuuden
vuoden ikäinen ja katsoi suureksi kunniaksi, että sai leikkiä Nooran
kanssa, joka oli jo yhdentoista vuoden ja kuukauden ijässä.
"En leiki", sanoi Noora, "ei se sovi, enhän minä enää ole mikään lapsi.
Pojat nostavat minulle kadulla hattuaan, ja tätin piikatyttö sanoo
minua neiti Eleonooraksi. Minähän sinuttelen kaikkia kasvatuslaitoksen
vanhempia tyttöjä, ja minä olen lukenut jo neljä romaania. Minä osaan
tanssia polkkaa ja tiedän varsin hyvin, onko leninkini hyvin käypä vai
eikö ole. Kolmantena joulupäivänä lasten tanssiaisissa, jotka hyvin
muistat, tanssin minä valssia pitkän kadetin kanssa, joka piti minusta
hirveän paljon. Taisipa hän kerran sanoa minua kauniiksikin. Mitä sinä
luulet, Selma?"
Selma oli ottanut nuket nurkasta ja vastasi surullisella äänellä:
"niin, minä luulen, että Kyllikillä ei nyt ole nenää."
Selma katseli nukkeja. Niin, aivan oikein, Kyllikiltä oli pudotessa
kolahtanut palanen pois nenästä, ja kun se oli pieni ennestäänkin, jäi
se nyt vielä pienemmäksi, Ilmari oli saanut suuren raamun otsaansa. Ja
minkä näköiset ne olivat! Repaleiset kuin kerjäläislapset ja niin
pörröiset sen lisäksi, kuin Jöröjukan kuva kirjassa. "Pikku lapsi
raukat", sanoi Selma, "ei tämä käy mitenkään päinsä, kyllä teidän nyt
täytyy käydä sänkyyn ja olla olevinanne sairaat, kunnes minä ehdin
ommella teille uudet vaatteet." Ja Selma riisui sekä Kyllikin että
Ilmarin ja pani heidät kummankin vuoteellensa nukkekappiin sekä
peitteli heidät kaikenlaisilla vaatetilkuilla, ett'ei heitä palelisi.
Nyt oli talvi ja joulu, ja ulkona pihalla oli suuri kelkkamäki; sen
olivat pojat tehneet tallinseinää vasten ja kaataneet sen päälle vettä
edellisenä iltana, että pinta oli yöllä kylmänyt liukkaaksi jääksi.
Selma pani päähänsä pienen harmaan myssyhattunsa, jossa oli kauniit
punaiset kaulanauhat, sekä sievän sinisen villamekon, jonka oli äsken
saanut joululahjaksi. Rappujen edessä seisoi pieni maalattu kelkka,
joka juoksi nopeammin kaikkia muita ja jota sentähden ihmetellen
sanottiinkin pikajuoksijaksi. Severin pyysi päästä hevoseksi ja sitte
ajamaan kelkkamäen päälle. Ja helposti se nousi ylös ja vielä helpommin
juoksi alas, välistä kaataa kellauttaen nurinkin, vaan se oli juuri
kaikkein hauskinta. Siellä oli monta poikaa ja tyttöä, kaikki
punanenäisinä ja ilomielisinä. Pienimmillä tytöillä, joita pelotti
laskea yksin, oli joku poika istumassa takana ja ohjaamassa kelkkaa,
niin että lumi pöllysi kantapäissä. Severin ohjasi Selman kelkkaa, ja
hyvin se kävi; kaksi kuperkeikkaa vain koko aamupäivällä, ja nekin
tahallaan.
Noora ikävystyi hyvinkin pian soittamaan masurkkaa ja meni ikkunasta
katselemaan, kun hänellä ei ollut muutakaan tekemistä. "Noita tyhmiä
lapsia!" sanoi hän itsekseen, kun näki, miten hauskaa toisilla oli.
Mutta mielessään hän kuitenkin vastoin tahtoansa ajatteli: "noin
hauskaa minullakin oli ennen, kun olin pieni. Minä lähden katsomaan
uusia leninkejäni." Ja sitte hän koetteli yllensä kauneimpia ja asettui
seisomaan peilin eteen sekä katsoi kauniisti ja rumasti, nähdäkseen,
miten ne milloinkin kaunistivat häntä. Ja kyllästyttyään niihin etsi
hän jotakin kirjaa lukeaksensa, mutta hänen äitinsä oli kätkenyt kaikki
romaanit, ja siinä Nooran äiti oli tehnyt ihan oikein. Mutta Noora, kun
ei löytänyt yhtään mieleistänsä kirjaa, suuttui, ajoi pois kissan
sängystä, nojasi päänsä sängyn laitaa vasten ja alkoi itkeä harmista.
Iltasilla leikkivät lapset suuressa salissa, ja heillä oli lupa meluta
mielin määrin. Ensin he siirsivät yhteen läjään kaikki tuolit ja
leikkivät markkinoita: toiset olivat olevinaan ostajia, toiset myöjiä.
Sitte leikkivät he monta muutakin leikkiä: olivat piilosilla ja
kissasilla, lainasivat tulta ja tanssivat harakkaa. Viimein he kutoivat
sarkaa ja heillä oli sanomattoman hauskaa; hullunkurisinta oli, kun
Selman ja hänen kumppaninsa piti käsi kädessä kulkea kumpikin omalla
puolellansa tanssijariviä, sillä Selma oli niin pikkuinen, että vaikka
koko rivi kumartui hyvin syvään, ei hänen kätensä kuitenkaan täyttänyt,
ja silloin toisten täytyi laskeutua polvilleen ja kumartua maahan asti;
se näytti hyvin hauskalta.
Mitähän nyt Noora teki, kun kaikki muut niin riemuitsivat? Hän sanoi
itsekseen: "noita tyhmiä lapsia!" Ja hän istuutui nurkkaan ja näytti
hyvin tyytymättömältä ja synkältä kuin sumu syksyllä. Ja kun Selma
sanoi: "tules, Noora, leikkimään meidän kanssamme, meillä on niin
sanomattoman hauskaa!" niin vastasi Noora: "Kuinka se sopisi minulle,
kun olen suuri tyttö?"
Mutta yöllä nukkuessaan sängyssänsä näki Noora niin merkillisen unen,
ett'ei ollut koskaan ennen sellaista nähnyt. Hän oli seisovinaan
kesällä puistossa ja vehreässä metsässä. Joka puolella oli kukkia ja
kasvavia pikku puita; ne olivat kauniit ja miellyttävät katsella, ja ne
hiljaa nuokkuivat kesätuulen henkäyksistä. Kun sitte tuuli puhalteli
oksiin ja lehtiin, syntyi siitä suhina ja humina, niin että se kuului
sanoilta. Ja ne lauloivat hiljaa, vaan kuitenkin ihan selvästi: "me
olemme pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa. O, Jumala olkoon
ylistetty, että me olemme hänen lapsensa!"
Lukematon joukko pikku poikia ja tyttöjä juoksenteli kukkain
välissä, suudellen ja rakastaen niitä ja sanoen niitä pikku
leikkikumppaneiksensa. Ja kun kukat ja puut alkoivat laulaa, lauloivat
myöskin pojat ja tytöt: "me olemme pikku, pikku lapsia Jumalan
valtakunnassa; Jumala olkoon ylistetty!"
Silloin aurinko hiljaa ja suloisesti vaipui iltapilveen, ikäänkuin
Jumalan silmä ummistaisi yöksi uneen, vaikka se kuitenkaan ei koskaan
nuku, vaan vartioitsee meitä yöt päivät. Noora näki taivaan vähitellen
pimenevän, ja tähdet alkoivat välkkyä yksi kerrassaan sinitaivaalla,
kunnes viimein monta tuhatta miljoonaa tähteä katseli alas maahan
kirkkaasti ja ikäänkuin silmää iskien. Joka tähdestä astui alas enkeli
lasten, puiden ja kukkien joukkoon, ja kaikki ne enkelit olivat
viattomia pikku lapsia, sillä he olivat ennen muinoin eläneet maan
päällä ihmislapsina, ja Jumala oli ottanut heidät hyvin nuorina
luoksensa. Ja kaikki enkelit yhtyivät ihanaan, lempeään lauluun: "Me
olemme pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa; Jumala olkoon
kiitetty, että saamme olla hänen lapsiansa!" Suuresta enkelijoukosta
astui enkeli Nooran luo ja sanoi: "miksi sinä näytät niin suruiselta?"
Mutta Noora kääntyi pois ja sanoi tapansa mukaan: "noita tyhmiä
lapsia!" Heti muuttui unissa kaikki hänen ympärillään, niin että hän
oli seisovinansa yksinään suuressa erämaassa keskellä talvea paksussa
lumessa. Siellä hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää ketä rakastaa,
muita kuin oma itse; vaan ken rakastaa itseänsä, hänen sydämmensä on
kuin erämaa keskellä talvea. Noora muisteli kesää ja kukkia ja kasvavia
puita ja alkoi itkeä katkerasti. Silloin talvi alkoi hänen ympärillään
lämmitä. Kyllikki ja Ilmari kaaloivat lumihangessa ja tulivat kysymään:
"mitä itket, Noora?" Noora vastasi: "minä palellun täällä lumessa; minä
olen niin yksin, eikä minulla ole taivaassa eikä maan päällä ketään
muuta ystävää kuin minä itse."
Nuket sanoivat: "Miksi et tahdo olla lapsi? Etkö näe, että kaikki
olennot koko luonnossa ja yksin autuaat enkelitkin, jotkahan kuitenkin
ovat paljon viisaammat sinua, ovat niin iloiset ja onnelliset, kun
saavat olla pikku lapsina? Sillä Jumala on sanonut, että sellaisten on
taivaan valtakunta. Jos tahdot olla Jumalan ja ihmisten ystävä, niin
pitää sinun olla lapsi sydämmestäsi. Ja kun kerran tulet ruumiiltasi
suureksi ja vanhaksi, niin pitää sinun kuitenkin olla mieleltäsi lapsi,
siten että aina olet nöyrä ja pieni Jumalan edessä. Tule, niin palaamme
takaisin kesäiseen iloomme!"
Nuket ottivat Nooraa kädestä, ja hän itki taas, mutta tällä kertaa
katuen ymmärtämättömyyttänsä. Ja kun he palasivat vehreään metsään,
katso, kaikki olivat siellä, sekä kukat ja puut että enkelit ja pojat
ja tytöt ja Noora itse, ja kaikki lauloivat iloissaan: "me olemme
pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa. Ylistetty olkoon Jumala,
että saamme olla hänen lapsiansa!"