Historia, jonka nyt kerron, on hyvin lyhyt, mutta niin merkillinen,
että siitä niin suuret kuin pienetkin selvästi näkevät, miten Jumala
tahtoo, että lasten tulee pitää kunniassa vanhempiansa. Sillä lasten
kiittämättömyys ja halveksiminen vanhempia kohtaan on kaikkein suurin
synti ja sitä varmaan kovasti rangaistaan, ell'ei tänään tai huomenna,
niin ainakin vast'edes, kun lapset kasvavat suuriksi.
Tämäkin on vain vanha historia, jota moni jo on kertonut ennen minua,
mutta kyllä sitä kannattaa kuulla vieläkin kerran.
Oli mies ja vaimo, joilla oli luonansa vanha isä, ja heillä oli
itselläänkin lapsia. Vanha ukko, se isänisä, oli jo ihan harmaa sekä
niin vanha ja heikko, ett'ei hän jaksanut vakavasti pitää kättänsä, jos
siihen otti jotakin.
Kun hän istui pöydässä syömässä muiden kanssa, ei hän saanutkaan
lusikkaa viedyksi suuhunsa kaatamatta keittoa päällensä. Se ei muiden
mielestä ollut sopivata. He sentähden sitoivat ukolle kaulaan
ruokaliinan niinkuin pikku lapselle. Mutta ukon kädet vapisivat
sittekin ja hän yhä läikytteli keittoa puhtaalle ruokaliinalle. Vaan
eihän hän sitä osannut estää.
Mies ja vaimo olivat kiittämättömät ja kovasydämmiset. He eivät
muistelleet, miten paljon vaivaa ja puuhaa heidän vanhempansa olivat
heistä nähneet silloin, kuin he olivat pienet ja taitamattomat,
Sentähden he sanoivat ankarasti: "jos ukko ei lakkaa tuhraamasta
ruokaliinaa, niin saa hän syödä tuolla nurkassa yksinään."
Mutta ukko ei voinut sitä auttaa, hän oli niin vanha. Sentähden nuo
armottomat ihmiset panivat hänet nurkkaan ja antoivat hänelle
puukaukalon; ukko sai siitä päivästä alkain istua nurkassa syömässä
yksin, mutta mies ja vaimo söivät pöydässä kuten ennenkin.
Se hyvin suretti vanhaa ukkoa, sillä raskastapa on nähdä itseään
vanhana halveksittavan ainoastaan vanhuuden tähden ja omain lastensa
puolelta. Kiittämätön sydän on raskain taakka, kuin maa päällään
kantaa.
Mutta ukko kuitenkin istui nurkassaan ja itki niin hiljaa, ett'ei
kukaan nähnyt kyyneliä, jotka juoksivat pitkin kurttuisia kasvoja alas
lumivalkoiselle parralle. Ainoastaan Jumala, joka näkee kaikki, näki
myöskin vanhuksen surun ja ihmisten kovuuden, ja hän tiesi keinon
nöyryyttää armottomat.
Eräänä päivänä istui ukko, kuten tavallista, nurkassansa; mies ja vaimo
istuivat pöydässä ja lattialla istui heidän pieni nelivuotinen poikansa
vuoleksien puupalasta. Mies kysyi häneltä: "Mitäs nyt teet, poikaseni?"