I.

Historiallinen johdanto y.m.

Noin puolitoista vuosisataa oli siitä kulunut, kun Kreikan pieni kansa

ihmeellisellä voittoisalla taistellullaan oli torjunut Persian

jättiläisvallan hyökkäykset ja samalla pelastanut itselleen vapauden ja

uudet kehitysmahdollisuudet tulevaan sivistyselämäänsä. Vuosituhansien

takaa tuo taistelu vielä tänäänkin herättää samaa ihailua, ja me näemme

siinä rohkaisevan ihanteen, mitä kansa heikoillakin voimilla voi saada

aikaan, kun sitä elähyttää uhrautuva, palava isänmaanrakkaus, korkealle

kohonneen, monipuolisen sivistyksen valveuttama tietoisuus

kansalaisvelvollisuuksista sekä ennen muuta elävä vapaudentunne, jonka

vaikutuksesta kansalaisten elpynyt itsetajunta, urhoollisuus, sitkeys

ja tarmo saavat ennen aavistamattoman voiman.

Mutta toiselta puolen tarkastaessamme Kreikan kansan historiallisia

vaiheita tämän valtavan voimainponnistuksen jälkeen tunnemme

mielessämme monessa suhteessa pettymystä. Tosin meidän edelleen täytyy

ihmetellä niitä lukuisia unhottumattomia saavutuksia, jotka kansan

luova nero sisäisestä olemuksestaan kaikilla sivistyselämän eri

aloilla toi ilmi, siinä määrässä, että on ollut syytä tunnustaa

muinaiskreikkalaisten määränneen "totuuden ja kauneuden lait kaikille

ajoille ja kaikille kansoille". Mutta näiden loistavien ominaisuuksien

ohella on huomattavissa heikkouksia, jotka ratkaisevasti vaikuttivat

onnettomalla tavalla kansan tulevaisuuteen. Kreikkalaisten

yhteiskansallinen tietoisuus ei koskaan päässyt selvään tajuntaan,

vaan pysyi heikkona, mistä sitten ajan pitkään koitui turmio:

kansallisen itsenäisyyden häviö. Nuo eri heimojen muodostamat pienet

kaupunki-yhteiskunnat olivat kyllä omiaan huippuunsa itsenäisesti

kehittämään erikoisia yksilöllisiä taipumuksia, mutta samalla ne

myöskin hajoittivat kaiken yhteistunteen: kukin ahersi ja toimi vain

omien tarkoitusperiensä toteuttamiseksi. Tämä taas lakkaamatta johti

sisäisiin eripuraisuuksiin ja riitoihin, valta-aseman tavoitteluun ja

kansalaissotiin, jolloin omanvoitonpyynti sekä keskinäinen kateus ja

viha tekivät ihmiset sokeiksi yhteishyvän vaatimuksille. Näin tietysti

muodostui otollinen maaperä ulkoa tulevan vallanpyytäjän heidän

asioihinsa sekautua. Tällainen oli yleinen tilanne, kun Makedonian

kuningas _Philippos II_ (382-336) astui kreikkalaisten heimojen

muodostamalle näyttämölle.

Tämä mies, Makedonian suuruuden perustaja, oli nuorena ollessaan

panttivankina Theebassa perehtynyt kreikkalaiseen sivistykseen ja sitä

hän kaikin tavoin hallitsijaksi tultuaan koetti istuttaa myöskin

kansaansa. Samalla hän itsekin läheltä oli nähnyt kreikkalaisen elämän

varjopuolet, ja niin hänessä vähitellen heräsivät nuo suurensuuntaiset

tulevaisuuden suunnitelmat, liittää yhteen kaikki kreikkalaiset heimot

ja näiden avulla sitten ryhtyä mahtavaan kostoretkeen Persian

suurkuningasta vastaan. Saatuansa valtakuntansa sisällisen järjestyksen

ja rajat turvatuiksi sekä "makedonialaisen falanginsa" kuntoon,

Philippos aluksi valloitti Makedonian ja Thraakian rantamailla olevia

kreikkalaisia kaupunkeja ja siirtokuntia. Pian hän sai aiheen sekautua

myöskin varsinaisen Kreikan asioihin. Thessalian aleuadit näet

kutsuivat hänet avukseen phokilaisia vastaan. Voitettuaan heidät

Philippos oli valmis tunkeutumaan Keski-Kreikkaan, mutta ateenalaiset,

jotka jo ennen olivat hänen kanssaan sotatilassa, estivät hänet siitä.

Philippoksen valloituspuuhat olivat täten välttämättä johtaneet siihen,

että hänen ja ateenalaisten välit rikkoutuivat. Kuningas, joka ei

tahtonut Kreikan valtioita perinpohjin kukistaa, eikä heidän

kansallistuntoaan kipeästi loukata, oli valmis, päästäkseen

tarkoitustensa perille, suuriinkin myönnytyksiin. Kun lähetystöt

molemmin puolin olivat keskusteluja välittäneet, saatiin rauha hänen ja

ateenalaisten kesken toimeen joksikin aikaa. Mutta tämä ei kuitenkaan

ollut pitkällinen Philippoksen jatkuvien valloituspuuhien tähden. Hän

sai uudestaan theebalaisten kutsusta aiheen ryhtyä phokilaisia vastaan

n.s. "pyhään sotaan", koska heitä syytettiin siitä, että olivat

anastaneet Delphoin temppelin pyhää maata. Lyötyään nämät Philippos

pääsi heidän sijalleen amphiktyonineuvoston jäseneksi (346) ja siis voi

tehokkaasti siitä lähtien ottaa osaa kreikkalaisten heimojen välisiä

asioita koskeviin neuvotteluihin. Niinpä häntä piankin taas

kehoitettiin rankaisemaan Lokris-maakunnassa olevan Amphissan asukkaita

samasta syystä kuin muka phokilaisia. Philippos hävitti mainitun

kaupungin, mutta ei tyytynyt vielä tähän, vaan otti haltuunsa myöskin

Elateian, Keski-Kreikan avaimen. Tämä aiheutti uudestaan sodan

ateenalaisten kanssa. Näiden onnistui silloin liittoonsa yhdyttää

myöskin theebalaiset, torjuakseen hänen kreikkalaisten -- eikä suinkaan

vähimmässä määrässä ateenalaisten -- vapautta uhkaavia hankkeitaan.

Mutta onni ei ollut suotuisa. Philippos voitti liittolaiset

ratkaisevasti Khaironeian luona (338), missä tuhansien kaatuneiden kera

myöskin Kreikan vapaus ainaiseksi kätkettiin hautaansa. Kaksituhatta

ateenalaista sotavankia kuningas jalomielisesti päästi menemään kotiin.

Tämän jälkeen Kreikan valtiot sopivat Philippoksen kanssa ja valitsivat

hänet ylipäällikökseen Persiaa vastaan aloitettavaan sotaan, mutta

kesken varustustöitään Philippos kaatui murhaajan kädestä.

* * * * *

Sen vaaran lähetessä, minkä Philippoksen puolelta olemme nähneet

uhkaavan ateenalaisten vapautta ja itsenäisyyttä, Ateenan johtavien

miesten mielestä erilaiset toisistaan poikkeavat menettelytavat olivat

mahdollisia. Nämä pukeutuivat varsinkin seuraavaan kahteen

periaatteiltaan jyrkästi eroavaan muotoon: joko tuli tyyneesti

tunnustaa Makedonian kasvava valta-asema ja toiselta puolen oikein

oivaltaa kaikkien silloisten Kreikan valtioiden sisäinen ja keskinäinen

rikkinäisyys sekä käyttää kaikki tarjona olevat voimat Ateenan

sisäiseksi kehittämiseksi ja kohottamiseksi sekä lopullisesti yhdessä

Philippoksen kanssa ryhtyä taisteluun persialaisia vastaan; taikka tuli

tinkimättä huolehtia ateenalaisten kaikkia helleenein heimoja

käsittävästä valta-asemasta, ryhtyä kostosotaan Makedoniaa vastaan ja

ensi sijassa tehdä tyhjäksi se eri valtioita koskeva liittosopimus,

jossa Philippoksella oli päätösvalta, ja vahvistaa muista eristetyn

Ateenan vastustuskykyä, tekemällä uusia liittoja, sekä vihdoin uskaltaa

ratkaiseva taistelu ylivoimaisen vihollisen kanssa.

Edellistä mukautumispuoluetta edustivat Eubulos, Phokion, Philokrates

ja ennen muita _Aiskhines_; jälkimmäisen, vastustuspuolueen johtajat

taas olivat Hypereides, Lykurgos sekä kaikista innokkain _Demosthenes_.

Demosthenes (384-322) oli tulisella intohimolla ja horjumattomalla

vakaumuksella antautunut puolustamaan isänmaansa itsenäisyyttä ja

vapautta, käyttäen tässä apunaan verrattoman puhekykynsä teräviä,

vastustamattomia aseita. Voitettuaan uskomattomalla sitkeydellä

luontaiset heikosta ruumiinrakennuksesta johtuvat esteet, hän

perinpohjaisten harjoitusten ja ahkerain opintojensa kautta vihdoin oli

kehittynyt sellaiseksi, että jälkimaailma syystä pitää häntä ei

ainoastaan kreikkalaisten, vaan melkeinpä koko vanhan ajan etevimpänä

puhujana.

Puhetaito olikin tähän aikaan välttämätön, jos mieli menestyksellä

jossakin julkisessa toimessa esiintyä. Laki- ja valtiomiehiltä sekä

sotapäälliköiltä tuota kykyä ehdottomasti vaadittiin. Niinpä

Demostheneella siis oli täydelliset edellytykset siihen, että hänen

sanansa paljon painaisivat kansalaisten neuvotteluissa ja että hän

voisi näiden uskottuna luottamusmiehenä isänmaan vapauden ja

menestyksen asiaa parhaiten kaikista ajaa.

Isänmaallisen, Kreikan itsenäisyyttä valvovan puolueen johtomiehet

olivat jo kauan huomanneet Philippoksen todelliset hankkeet, että ne

tarkoittivat helleenein ikivanhan vapauden sortamista. Varmasti

tietoisena tästä Demosthenes piti eri tilaisuuksissa kuuluisat

valtiolliset, n s. _philippiläiset_ puheensa.

Valtiollisten puheitten sarjassa on kuitenkin hänen _kunniaseppelettä

koskevalla puheellaan_ tärkein sija. Se oivallisesti paljastaa

Demostheneen koko valtiollisen toiminnan, valaisee silloisia

historiallisia oloja puolueriitoineen ja intohimoineen, puhe, joka aina

on ollut jälkimaailman ihailun esineenä ja selvänä todistuksena m.m.

siitä, ettei rehellisestä vakaumuksesta kovina koettelemustenkaan

aikoina koskaan saa luopua.

* * * * *

Mainitusta puheesta toimittamansa painoksen johdannossa _H. Blass_

aluksi lausuu seuraavasti: "Demostheneen pitämä puhe kunniaseppeleestä

ei ole ainoastaan suurenmoisimman puhetaidon häviämätön muistopatsas,

vaan se on myöskin mitä oivallisin historiallinen muistomerkki".

Edellisessä on jo huomautettu niistä kahdesta eri valtiollisesta

suunnasta, jotka Ateenassa Philippoksen toimintaan nähden olivat

edustetut. Kaikella voimallaan Demosthenes oli esiintynyt tuota

vallanpyytäjää vastaan. Sitä enemmän on ymmärrettävissä hänen katkera,

säälimätön, kaikkia kaunopuheisuuden keinoja hyväkseen käyttävä

tuomionsa ja vihansa tuli niitä omia kansalaisia kohtaan, jotka

Philippoksen toimenpiteitä uskalsivat puolustaa. Demostheneen etevin

valtiollinen vastustaja oli Aiskhines, hänkin kuuluisa puhuja.

Kyseenalaisesta puheesta ja niistä oloista, jotka sen välittömästi

aiheuttivat, selostettakoon tarkemmin seuraavaa.

V. 337, kesäkuussa t. toisten laskujen mukaan toukokuussa, Demosthenes

teki kansankokouksessa ehdotuksen, että Ateenan kaupungin ja sataman

varustukset olisivat perinpohjin uudistettavat, ja että tämä tehtävä

olisi jaettava kymmenen phyleen l. paikka- ja heimokunnallisen

yhdyskunnan kesken, mitkä kukin alueellaan heti kokoaisivat tarvittavat

rahavarat sekä valitsisivat keskuudestaan rakennusmestarin ja

rahavarainvartijan. Demosthenes valittiin näihin toimiin oman kuntansa

puolesta. Hän sai käytettäväkseen melkein 10 talenttia (noin 60,000

Smkk.) ja lisäksi omista varoistaan hän lahjoitti 3 talenttia. Täten D.

suoritti paljoa enemmän, kuin mitä kansanpäätös oli määrännyt. Hänen

isänmaallinen uhrautuvaisuutensa sai pian julkisen tunnustuksen. Eräs

puolueystävä Ktesiphon ehdotti neuvostossa, että Demostheneelle

myönnettäisiin kultainen seppele ja tämä julkikuulutettaisiin lähinnä

seuraavissa suurissa Dionysoksen juhlanäytelmissä, kiitollisuuden

osoitteeksi hänen hyödyllisestä toiminnastaan valtion hyväksi.

Tämä ei miellyttänyt makedonialaista puoluetta. Sen etevin edustaja

Aiskhines (synt. 389 e.Kr. alhaisesta suvusta, otti osaa valtiolliseen

toimintaan v:sta 347, karkoitettiin maanpakoon 330, kuoli Rhodoksessa

314) syytti esityksentekijää kansankokouksessa lainvastaisesta

menettelystä. Lain mukaan näet tilivelvolliselle virkamiehelle ei

saanut myöntää kunniaseppelettä. Demosthenes oli tähän aikaan

näyttämörahaston hoitaja eikä hän vielä ollut tiliä tehnyt

varustustöitäkään koskevasta toiminnastaan. Kun Aiskhines suoritti

lainmukaisen, asian lykkäyspyyntöä koskevan valansa, että hän tulisi

valittamaan neuvoston päätöksen ja sen esittäjän toimenpiteen johdosta,

ei kansa voinut tuota päätöstä vahvistaa, ja siten seppelöiminen

toistaiseksi raukeni sikseen. Tuntemattomista syistä jutun seuraava

käsittely kuitenkin tapahtui vasta v. 330. Ehkäpä monessa suhteessa

ulkonaiset suotuisat olot, jotka voivat taata asian menestyksen,

rohkaisivat makedonialaista puoluetta, että heistä silloinen hetki

näytti olevan otollinen asiansa ajamiselle. Aleksanteri suuri oli

suorittanut kuuluisan voittokulkunsa ja Kreikan siellä täällä, viimeksi

Spartassa, elpyneet itsenäisyyspyrinnöt oli tukahdutettu, joten

makedonialainen vaikutus siis näytti olevan ylimmillään.

Elokuussa v. 330 tuo kuuluisa oikeudenkäynti vihdoin alkoi. Tavaton

kansanjoukko sekä kansalaisia että muukalaisia oli keräytynyt

seuraamaan asiain menoa. Olivathan molemmat vastustajat aikansa

kuuluisimpia puhujia sekä mahtavain puolueiden vaikutusvaltaisimpia

johtajia ja vastakkaisten valtiollisten suuntien edustajia, joiden

perusteluja puoleen ja toiseen kaikki olivat halukkaat kuulemaan.

Ensin _Aiskhines_ esiintyi syyttäjänä. Oli selvää, että Ktesiphonia

asia ei paljon koskenut, vaan Demosthenes oli tuo varsinainen

vastustaja, jonka kimppuun tuli käydä. Tämähän oli niin pitkät ajat

erinomaisella tarmolla ollut hänen kaikkien suunnitelmiensa tiellä ja

puolustanut yhteisen isänmaan itsenäisyyttä Makedoniasta päin tulevia

hyökkäyksiä vastaan. Myöskin sen jälkeen, kun Ateena, samoin kuin muut

Kreikan valtiot, jota ei oltu voitu välttää, oli tullut Makedonian

valta-asemasta riippuvaksi, Demosthenes oli vähentymättömällä voimalla

antautunut yhteishyvän palvelukseen. Kun viimeinen vapaudentaistelu

onnettomasti oli päättynyt, ja isänmaanystäväin voima lamautunut,

näytti Aiskhineen mielestä otollinen hetki tulleen, kukistaakseen tuon

vihatun vastustajansa ja täydellisesti tyhjäksi tehdäkseen hänen

valtiollisen vaikutuksensa. Tässä mielessä hän esiintyi. Aiskhineen

meidän päiviimme saakka säilynyt puhe Ktesiphonia vastaan sekin

taiteelliseen sommitteluunsa nähden on antiikisen puhetaidon

mestarinäyte, mutta toiselta puolen usein hillitsemättömän intohimon

sokaisema. Katkeamatta virtaa hänen katkeran puoluevihansa myrkyttämä

sanatulva vastustajaansa vastaan, ja kaikki keinot olivat luvallisia

kostonhimon tyydyttämiseksi. Eivät mitkään Demostheneen valtiollisista

toimenpiteistä saaneet armoa hänen edessään: Philippoksen edessä D. oli

muka madellut, oli kaikilta ottanut vastaan lahjuksia, häpeällinen

rauha oli ollut hänen tekonsa, phokilaisten ja theebalaisten onneton

kohtalo hänen omallatunnollaan, s.s. kaikesta onnettomuudesta, joka

Kreikkaa oli kohdannut, hän oli vastuunalainen. Tämä oli irvikuva, mikä

liioittelunsa kautta, ensinkään oivaltamatta Demostheneen ihanteellista

historiallista käsitystä, jo semmoisenaan tuomitsi itsensä.

Saatuaan tällaisen taisteluvaatimuksen, Demosthenes ei hetkeäkään

empinyt ryhtyä siihen käsiksi. Sillä lukuunottamatta sitä, että hän oli

Ktesiphonin luonnollinen puolustaja, ja että ateenalaisten

perinnäistapana oli rangaista pienimmätkin mieskohtaiset solvaukset,

Demostheneelle ei mikään tilaisuus voinut olla toivotumpi kuin se,

missä hän sai puolustaa koko valtiollista toimintaansa alusta loppuun

saakka. Kaikkien valheiden lointen katkontaan tuskin olisi tarvittu D:n

puhevoimaa, mutta toiselta puolen taas ainoastaan hänen kaltaisensa

puhdas ja siveellisesti arvokas luonne, joka varmasti uskoi ajamansa

asian oikeuteen, voi päästä päämaalinsa perille, huolimatta

herkkäuskoisesta, horjuvasta ja kiihoitetusta kuulijakunnasta. Puhujana

Demosthenes oli verrattomasti suurempi ja etevämpi Aiskhineesta.

Sattuvasti häntä on verrattu jättiläiseen, joka taistelee kääpiön

kanssa. Mitäpä voikaan syyttäjän heleästisointuva mahtipontinen

puheääni vaikuttaa puolustajan ristiin rastiin salamoivien

ukkoseniskujen rinnalla, varsinkin kun jälkimmäinen viimeksi sai

käyttää puhevuoroaan. Aiskhines oli kyllä, kuten _Weidner_

vertaillessaan molempia puhujia toisiinsa huomauttaa, hyvän opetuksen

saanut ja lahjakas, mutta ei kuitenkaan hyvin kouluutettu nerokas

puhuja. Hänen puheensa oli vaatimatonta ja yksinkertaista, aina

hillittyä ja lauseopillisesti täsmällistä. Se ei ollut rikasta eikä

kyllin monipuolista, päinvastoin yksitoikkoisuuskin sekä sanavarastoon

että lauseiden ja lausejaksojen rakenteeseen nähden ikävystytti

toisinaan kuulijaa. Kun Aiskhineelta puuttui luontainen, helposti

sujuva ja helposti liukuva kieli -- ainoastaan hänen heleästisointuvaa

ääntänsä kiitetään -- niin puhe usein sai joko liian laajan, aiheesta

kauas poikkeavan opettavaisen sävyn, taikka oli juhlallisen

mahtipontista. Ajatuksen ja puhetavan rikkautta, jossa Demosthenes

oli mestari, Aiskhines ei voinut hyväkseen käyttää eikä

sanasukkeluuksiakaan, missä edellinen voi kilpailla itse Aristophaneen

kanssa. Taidekeinot, joita Aiskhines hallitsee, ovat vähäiset ja

Demostheneen rinnalla mitättömät. Kertomaan ja kuvailemaan hän on

taitava, mutta Demosthenes on tässäkin etevämpi, koska hänen

esityksensä on elävämpää ja henkevämpää. D. voi aineistonsa jakaa ja

järjestää niin, että se palvelee hänen tarkoitusperiään, hän tuntee

psykoloogiset lait, hän paloittelee ja kertaa samoja asioita, miten

milloinkin hänen tarkoituksiinsa soveltuu. Hyvin vaikuttavasta

perusteesta Demosthenes ei helposti luovu, vaan esittää tilaisuuden

sattuessa tämän yhä uudestaan ja uudestaan aina vereksessä muodossa.

Aiskhineelta puuttui kyky uudistaa saavuttamiansa hyviä vaikutelmia,

kehittämänsä näkökohdat hän liian pian jättää, niin että ne joutuvat

unhotuksiin.

Myöskin se, että Demosthenes täydellisesti hallitsee aihettaan,

suuresti vaikuttaa, että hän jo alusta pitäen on varma voitostaan ja

puhuu mukaansatempaavalla voimalla. Aiskhines hänkin on mahtipontinen,

mutta vain opettavaisessa tarkoituksessa. Demosthenes hallitsee

ajatuksiaan, kuten sotapäällikkö eri aselajeja, Aiskhines marssii esiin

raskasaseisena ja painokkaana kuin mikäkin hopliitta. Demostheneen

puheet olivat tosin huolellisesti valmistettuja, mutta, hänen

käyttäessään hyväkseen kaikkia taidekeinoja, ne ovat ikäänkuin

välittömiä, keinoteottomia, hetken synnyttämiä luomia. Aiskhines

varmaan opiskeli vähemmän, mutta siitä huolimatta hänen puheissaan

näkyy paljoa enemmän vaivaloisen opiskelun jälkiä. Jokainen hänen

ajatuksensa ja käyttämänsä sanakuva painuu helposti mieleen.

Demosthenes kuohuu kuin koski ajatuksia, johtopäätöksiä ja sanontatavan

sukkeluuksia, kaikki juoksee häneltä keveästi ja runsaasti, jota

vastoin Aiskhines, kehittääkseen jotakin aihetta, tekee pitkiä

kiertoteitä ja tarvitsee apunaan, perustellakseen jotakin asiaa,

kaavamaista oppineisuutta, jotta tunnettujen oppilauseitten turvin

voisi kehittää ajatuskulkuaan. Milloin hän perustelullensa saa tukea

asiakirjoista tai jostakin kertomuksesta, se on usein epäonnistunutta;

milloin taas perustuksia puuttuu, esitys on vähän vakuuttavaa, koska

mieskohtainen arvostelu silloin liian peittelemättä käy ilmi.

Myöskin Demostheneen puheella, niin muodollisesti täydellistä kuin se

onkin, on varjopuolensa. Näihin kuuluvat hänen persoonalliset

hyökkäyksensä Aiskhinesta vastaan (vars. §§ 129 seur., 258 seur.),

jotka ovat vielä törkeämmät jälkimmäisen D:ta koskevia kuvauksia. Tosin

tämä jotenkuten on puolustettavissa, koska Aiskhines ensin itse oli

D:ta solvaissut, ja toiselta puolen silloisissa ateenalaisissa

siveellinen tunne jo oli niin tylsistynyt, ettei ilman räikeitä keinoja

toivottava tulos ollut mahdollinen. Myöskään Demosthenes,

paljastaakseen vastustamansa valtiollisen suunnan heikkoja puolia

taikka omia peitelläkseen, ei aina rajoitu pelkkiin tosiseikkoihin,

vaan muodostelee niitä omien tarkoitusperiensä mukaan. Kuitenkin hän

täten yleensä on samoin menetellyt kuin muutkin kreikkalaiset puhujat,

eivätkä hänen viisastelunsa, ne kun palvelevat hyvää asiaa, ole sitä

laatua, että ne mitenkään heikentäisivät sitä totuuden vaikutusta,

minkä hänen puheensa kauttaaltaan tekee. Myöskään Demostheneen puheella

kaiken tarmon ohella ei aina ole ylen suurta ehdotonta todistusvoimaa,

ja monta oikeaa huomautusta ei olisi tarvinnut niin monesti kerrata,

kuten esim. sitä tosiseikkaa, että Aiskhines nyt vasta esiintyi

Demosthenesta vastaan eikä varemmin, mikä hänen velvollisuutensa olisi

ollut (72 kertaa!). Varsin heikko Demostheneen kannalta oli myöskin se

oikeusperuste, johon Ktesiphonia vastaan kohdistuva syyte nojautui,

arvelee _Rosenberg_. Jos Aiskhines olisi pelkästään tuohon kohtaan

syytöksensä rajoittanut, niin olisi todennäköisesti Ktesiphon tuomittu,

ja Demosthenes seppeleensä menettänyt. Mutta tämä ei tyydyttänyt

Aiskhineen vihaa. Intohimonsa sokaisemana hän syytti Ktesiphonia,

paitsi ensimmäisestä hänen muka lainvastaisesta ehdotuksesta, vielä

toisestakin laittomuudesta (vert. § 121), joka oli etsitty ja

vähäpätöinen, sekä vahingoitti asiaansa, kohdistaessaan koko puheensa

kärjen vastustajansa valtiollisen toiminnan tarkastamiseen, jotta siten

voisi todistaa, miten Demosthenes joka suhteessa oli arvoton osakseen

saamaan puheenalaista kunnianosoitusta. Niinpä oikeusperuste samassa

jäi syrjään eikä asia enää koskenut Ktesiphonia, vaan Demosthenesta,

joka puolestaan ei suinkaan jättänyt sopivaa tilaisuutta hyväkseen

käyttämättä. Kuten taitava sotapäällikkö hän oikeusperusteen

käsittelyn, voimansa heikon puolen, sijoitti keskustaan (§§ 111-121) ja

melkein yksinomaan rajoittui torjumaan itseään vastaan tehtyjä

hyökkäyksiä.

Näin ollen asian lopullinen päätös ei voinut olla epävarma. Olihan

Demosthenes, kuten _Weidner_ huomauttaa, kansansa ylpeys, isiltä

perityn, kauniin ihanteen marttyyri, helleenisen vapauden

esitaistelija, vihatun kansallisvihollisen vastustaja. Tosin hänen

politiikkansa ei vienyt toivottuun päämäärään, vaan kansa oivalsi

kuitenkin sen ihanteellisen tarkoitusperän ja tämän elähyttämänä se

tahtoi olla kiitollinen johtajalleen siitä, että hän oli valtion

kunnian pelastanut.

Aiskhineen poliittinen maine oli epäilyksenalainen, samoin kuin myös

hänen pyrintöjensä rehellisyys. Rauhanvälittäjänä hän oli tehnyt useita

palveluksia valtiolle, mutta hänen ansiotyönsä muistuttivat Ateenan

heikkoudesta ja onnettomuudesta. Ainoastaan se, joka kieltäymystä ja

itsensähillitsemistä osasi arvostaa, voi ymmärtää Aiskhinesta. Mutta

nuohan tosioloisesti eivät ole kansan syvien rivien hyveitä. Pahinta

oli myöskin se, että häneltä puuttui vakaumuksellista rohkeutta

pelkäämättä ja empimättä tunnustaa ja puolustaa ajamaansa

kieltäytymisen asiaa; hänen puheissaan piilee jotakin salaperäistä ja

hillittyä, melkeinpä ihmispelkoa, josta syystä hänen periaatteensa

eivät ole olleet hänen oman kansansa eivätkä liioin historian suosimia.

Myöskin Demostheneen puolue oli suurempi ja mahtavampi kuin Aiskhineen.

Edellisellä oli ollut pitkät ajat valta käsissään, ja moni, joka D:n

menettelyä ei ennen ollut hyväksynyt, tahtoi nyt, ateenalaisen

itsetietoisuuden elähyttämänä, hänen periaatteitaan kannattaa, kun

valtion kunnia näytti olevan vaaranalainen.

Oikeusasiassaan Aiskhines, kuten arvatakin sopi, hävisi. Hän ei

saavuttanut edes lainmääräämää viidettä osaa annetuista äänistä ja

menetti sentähden oikeuden vastedes syyttäjänä esiintyä. Lisäksi hän

sai maksaa 1,000 drakmaa sakkoa. Aiskhineen valtiomiesura oli silloin

ainaiseksi päättynyt. Hän lähti vapaaehtoisesti maanpakoon ja asettui

loppuiäkseen Rhodos-saarelle, tyydyttääkseen siellä retoorisia

harrastuksiaan.

* * * * *

_Blassin_ ja _Stitzin_ mukaan selostamme vielä Demostheneen

kyseenalaisen puheen sisällystä, mikä suunnitelmansa, kokoonpanonsa ja

muodon puolesta voittaa kaikki muut hänen tuotteensa, tarkemmin

seuraavasti.

Puheeseen sisältyy kaikkiaan neljä osaa: _johdanto, valmistava osa,

pääosa_ sekä _loppulause_. Tämä ei täydelleen vastaa oikeuspuheen

suunnittelua, koskapa sen mukaan toisena osana pitäisi olla _kertomus_.

Lainvastaista esitystä koskevissa valitusasioissa tuo osa kuitenkin voi

jäädä pois, syystä että se pääasiallisesti jo sisältyy sekä "pääosaan"

että sitä "valmistavaan osaan".

Johdanto (§§ 1-9).

Johdanto (§§ 1-9) alkulauseineen (§§ 1-8) vastaa laveudeltaan suuren

puheen vaatimuksia ja on rakenteeltaan erittäin sopusuhtainen, alku ja

loppu ovat keskenään, vieläpä samoja sanojakin kertaamalla, tarkoin

yhdenmukaiset, samoin kuin myöskin molemmat keskustan muodostamat

kohdat lähentelevät toisiaan sekä laajuudeltaan että sisällykseltään.

Demosthenes on tässä puheensa osassa osoittanut erinomaista taitoa.

Kaikissa jaksoissa on sama lopputarkoitus, että kuulijat olisivat

hyvänsuopeita ja puolueettomia häntä kohtaan. Puhe on sävyltään milloin

juhlallista, esim. rukouksissa, jotka aloittavat ja lopettavat tämän

osan, milloin siveellistä laatua, vedoten ihmisluontoon ja sen

heikkouksiin, milloin vaikuttavaa ja harrasta, mutta aina sävyisää ja

hillittyä, kuten puolustuspuheen johdannon tuli olla. Tämän ja

seuraavan jakson liittää toisiinsa selostava esitys (§ 9), mikä viittaa

seuraavaan, kuitenkaan yksityiskohtiin kajoomatta.

Valmistava osa (§§ 10-52).

Perinpohjaisempi ja tarkempi selostus tapahtuu myöhemmin pääosan

edellä, nytkin paloittain, ja muut osat seuraavat edelleen aina tarpeen

mukaan, kuten Demostheneen tapa kauttaaltaan on. Sen johdosta, että

valmistava osa pistäytyy väliin ja pääosalla on oma jäsentelynsä,

oikeusperusteen käsittely ikäänkuin häviää keskelle pääosaa, ollessaan

valtiollisten kertomusten ja muiden niihin liittyvien asianhaarain

puitteissa. Toistaiseksi oikeusperusteesta yleensä ei ole puhetta, kun

toisia seikkoja tuli kosketella ennen varsinaisen aiheen käsittelyä. On

selvää, että vastustaja itse oli syypää, että se näin myöhään tulee

esille, koska hän oli oheenliittänyt niin paljoni omaan valitukseensa

kuulumattomia vieraita aineksia, joista puolustajan ensin tuli

selviytyä. Puhuja koskettelee aluksi yksityiselämäänsä (§§ 10-11) aivan

lyhyesti, kajoomatta yksityisseikkoihin; toiseksi hän moittii yleensä

sitä kieroa menettelyä, joka ilmenee Aiskhineen tekemissä

valtiollisissa syytöksissä (§§ 12-16); lopuksi puhuja kajoo yksityisiin

syytöksiin, jotka ulottuvat hänen valtiollisen toimintansa alkuaikaan

ja varsinkin Philokrateen rauhaan saakka (§§ 17-52). Viimeisen jakson

aloittaa erityinen selostus (§ 17) Hellaan valtiollisesta asemasta

ateenalaisten ja Philippoksen välisen sodan ensi aikoina. Helposti

näkee, että tällöin valtiomies kelvottomien syyttäjäin jälkeen on

saanut puheenvuoron. Mutta samalla voi huomata, ettei ole puhe

pelkästään puolustuksesta, vaan kahden puolueen toiminnan

arvostelemisesta, johon liittyy yhtä paljon hyökkäystä ja syytöstä.

Onpa juuri rauhantekoa ja heti senjälkeistä aikaa koskevassa puheen

osassa syytöksillä sijansa siinä määrässä, että Demosthenes itse

lopullisesti (§ 50) niistä pidättäytyy, huomauttaen uudestaan, että

kaikki on ollut vain itsepuolustusta.

Pääosa (§§ 53--251).

Demosthenes luettaa syytöskirjelmän ja sommittelee sitte jäsentelynsä:

ensin hän koskettelee syytöskirjelmässä noudatetun järjestyksen mukaan

valtiollisia ansioitaan, joiden kimppuun on käyty, sitten

lakisäännöksiä (§§ 53-59). Näin hän heti voi jatkaa siitä, missä hän on

keskeyttänyt, ensimmäisen ja toisen sodan välisestä rauhasta lähtien.

Eri ajanvaiheita koskeva jako on likimailleen sama kuin Aiskhineella.

Mutta samalla kuin Demostheneen tulee puolustaa toisella ajanvaiheella

noudattamaansa vastustuspolitiikkaa, joka vei uuteen sotaan, hän ryhtyy

aivan uusiin yleisiin ja yleiskatsauksellisiin selostuksiin, jotka hän

suorittaa mitä suurenmoisimmalla ja mukaansatempaavimmalla tavalla,

kunnes vihdoin kajoo yksityiskohtiin ja varsinkin yksityisiin

saavutuksiinsa, jotka oikeuttavat seppelöimisen. Myöskin tällöin

sivumennen hän ahdistaa Aiskhinesta (§ 82). Sensijaan hän huolellisesti

ja uudestaan erittäin pontevasti tekee selkoa siitä valtiollisesta

suunnastaan, joka on näyttäytynyt olevan jatkona ateenalaisten aina

seuraamaan politiikkaan (§§ 95-101). Sitten kosketellaan myöskin

trierarkista lakia, jonka puhuja sisäpolitiikan alalla on saanut aikaan

(§§ 102-109), ja nytpä, välittömästi ennen kolmatta ajanvaihetta, hän

odottamatta sen keskeyttää, viitaten samalla jo tarpeeksi ansioihinsa

(§ 110). Puhuja itse painostaa, että hänellä on vielä muita ja

suurempia ansioita; kuitenkin neuvostonpäätöksen laillisuus on

järjestään todistettava, eikä noiden tarpeeksi tunnettujen ansioiden

esittämisellä ole mitään kiirettä. On päivänselvää, että kaiken sen

jälkeen, mikä jo oli esitetty, ja mikä vielä toivottavasti oli tulossa,

kuulijat eivät vallan suurta huomiota kiinnittäneet asian lailliseen

puoleen, johon Demosthenes nyt kajoo. Hän itse käsitteleekin asiaa

pintapuolisesti, enemmän oikeus- kuin lakiasiana; sillä siitä, mitä

syyttäjä laista on puhunut, ei kukaan ihminen mitään ole voinut

ymmärtää, hän arvelee. Eipä todellakaan paremmin olisi voinut peitellä

heikkoa kohtaa. Puhuja tosioloisesti koskettelee kaikkea ja kuitenkin

sellaisessa paikassa ja sellaisessa yhteydessä, ettei kukaan ollut

taipuvainen häneltä vaatimaan enempää syventymistä asiaan. Niin paljon

riippui suunnittelusta, ja siitä Aiskhineskin oli hyvin tietoinen. --

Toista, seppeleen julkaisemista koskevaa kohtaa käsitellessään, hän

vain on katsonut tarpeelliseksi luettaa sitä koskevan säädöksen

täydellisesti (§ 120), ja niinpä hän koko todistuksestaan jo on

suoriutunut ja voi ryhtyä ahdistamaan vastustajaansa ja hänelle

solvauksista maksaa omaksi oikeutetuksi hyvityksekseen, ikäänkuin hän

jo olisi puheensa lopussa. Todellakin olisi yksinkertaista kuulijaa tuo

ulkonainen muoto hetkisen voinut pettää. Vakavuus saa vähäksi aikaa

antaa sijaa liialliselle pilanteolle, jolloin Demosthenes puhuu

Aiskhineen perheestä (§§ 129-130); mutta pianpa vakavuus palaa

takaisin. Edelleen rauhanajalta tehdään syytöksiä Aiskhinesta vastaan

hänen valtiollisesta toiminnastaan ja joudutaan uuden sodan aikoihin.

Silloin puhuja äkkiä taas on hirveän vakava ja juhlallinen, kun hän

tulee tuon rikollisiin vehkeisiin, joiden kautta sota puhkesi Amphissaa

vastaan (§ 140). Täten samalla pääkertomusta jatketaan, ja nyt on

huomattavissa, miten vastustajan persoona jo tätä ennen oli astunut

etualalle. Nytpä tämä on toimivana henkilönä ja pitkät ajat tapahtumia

määräämässä, aivan samoin kuin ennen toisen ajanvaiheen kuluessa

Demosthenes. Kertomus lokrilaisen sodan synnystä, mikä saattoi

Philippoksen, amphiktyonein sotapäällikkönä, Hellaaseen, on

johdannolla, asiakirjoilla sekä melkoisen pitkällä (§§ 141-159)

jälkilauseella varustettu. Jokaisen piti olla selvillä siitä, ettei

puhuja vielä ollut päässyt loppuun ja ettei hän theebalaisen liiton

suhteen tulisi vaikenemaan. Niin hän taas jättää Aiskhineen, kun asiat

siten vaativat, käydäkseen käsiksi omiin tekoihinsa. Myöskin Theeban

kanssa solmittu liitto oli Demostheneen esityksen mukaan perinnäistä

politiikkaa, mutta todellinen suhde molempain valtioiden välillä aina

tähän saakka oli ollut perin nurinkurista ja melkein parantumatonta

(§§ 160-168). Sitte seuraa tuo kuuluisa kuvaus, minkä hämmästyksen

Ateenassa Elateian miehittäminen aiheutti, miten yleensä oltiin

neuvottomia, mitä Demosthenes silloin neuvoi, mikä aiheutti liiton

Theeban kanssa. Tämä kuvaus siihen kuuluvine liitteineen muodostaa koko

puheen tärkeimmän kohdan, ja juuri sen tähden tuohon kertomukseen yhtyy

niin seikkaperäisiä selostuksia (§§ 188-210). Kun palauttaa mieleen,

että tuota liittoa lopullisesti seurasi tappio, vaikkapa se toiselta

puolen voimallisesti hidastuttikin Philippoksen hyökkäystä ja pitkät

ajat pysäytti sodan, sen tähden Demosthenes huolimatta tuosta

onnettomuudesta kaikin tavoin koettaa säilyttää ansionsa

tahraamattomana. Hän huomauttaa, ettei silloin mikään muu neuvo ollut

mahdollinen (-- § 191), että seuraukset, joista hän ei ollut

vastuunalainen, kuitenkin aina olivat olleet jossakin määrin

suotuisammat (-- § 195), ettei varsinkaan syyttäjän, joka silloin oli

hiljaa ja toimetonna, olisi nyt pitänyt syytöksineen esiintyä, jotka

ainoastaan osoittivat hänen epäisänmaallista mielenlaatuansa (-- §

198). Edelleen, vaikka edeltäpäin lopputulos olisi tiedettykin, Ateena

ei olisi toisin voinut toimia menneisyytensä sekä jälkimaailman kunnian

tähden (-- § 205), eikä tämä oikeusjuttu koske niin paljon

Demosthenesta kuin kaupungin kunniaa (-- § 210). Nyt taas on

kertomukselle tilaa: miten Demostheneella Theebassa oli hyvä onni,

miten tuo solmittu liitto saatiin aikaan, ja mitä se vaikutti, ja miten

Demosthenes väsymättömien ponnistustensa tähden ansaitsee seppeleen.

Kertomus ei voinut pitemmälle jatkua; mutta puhe ei ole vielä läheskään

lopussa. Sitten Demosthenes luo yleissilmäyksen ja tekee tiliä,

nojautuen taitavasti erääseen Aiskhineen käyttämään vertaukseen, mistä

onnettomuuksista kaupunki tuon sodan aikana on varjeltu hänen

toimestaan. Edelleen D. laveammalti tarkastelee, miten hän tuon

poikkeuksellisesti epäedullisen aseman, missä Ateena suhteissaan

Philippokseen jo ennestään oli, sai muuttumaan oleellisesti parempaan

päin, huolimatta omien varojensa mitä suurimmasta niukkuudesta, ja

huomauttaa lopuksi, ettei hän suinkaan mitenkään ole vastuunalainen

tappioista, eikä häntä itseäkään voida pitää lyötynä (-- § 247). Sitten

hän tekee lopputilin: hänen ansionsa, jotka oikeuttavat Ktesiphonin

esityksen, on täten toteennäytetty; myöskin se tapa, miten kansa

taistelun jälkeen käyttäytyi, osoittaa, kuinka se arvosteli hänen

ansioitaan. Sekin oikeuttaa tehdyn ehdotuksen; kansa edelleen seurasi

hänen johtoaan ja vapautti hänet monilukuisissa oikeusjutuissa (-- §

250, tai pienine liitteineen, 251).

Loppulause (§§ 252-324).

Tästä lähtien puheen viimeinen neljännes soveltuu hyvin loppulauseeksi.

Aristoteleen mukaan (Rhet. III, 19) tämän puheenosan tarkoitus on

neljää laatua: herättää suosiollista mielialaa puhujaa kohtaan,

epäsuosiollista mielialaa vastustajaa kohtaan; edelleen kohottaa

tunteita ja intohimoja; kolmanneksi korostaa tai halventaa asioita;

neljänneksi luoda jälkikatsaus pääkohdittain. Ensimmäistä ja neljättä

tarkoitusperää kyseenalainen puhekin tässä osassa noudattaa, varsinkin

ensimmäistä. Sitä varten molempain vastustajain elämä otetaan huomioon.

Aiskhines oli pitänyt kaupungin ja helleenein kaiken onnettomuuden

syynä sitä kovaa kohtaloa, joka Demosthenesta seurasi. D. sitävastoin,

puhuttuaan ensin ylimalkaan onnesta ja kohtalosta, kajoo omiin

persoonallisiin elämänvaiheisiinsa ja vielä enemmän vastustajansa.

Hyvin perusteellisesti hän tuo esiin, mitä vielä tuon suuren

näyttelijän häväisemiseksi oli jäänyt sanomatta. Myöskin omat ansionsa,

miten hän oli edistänyt yhteishyvän harrastuksia, y.m. tuontapaista hän

tämän ohella paljastaa. Koko tässä puheensa jaksossa, kuten

loppulauseen tapaiselle yleiskatsaukselliselle ja kokoovalle osalle

sopiikin, hän yleensä asettaa miehen miestä vastaan. Palatessaan sitten

takaisin valtiollisiin asioihin, hän selvästi viittaa kohta

lopettavansa puheen (§ 270) ja kajoo vielä kerran siihen, miten hänen

oma kohtalonsa on vaikuttanut yleiseen tilanteeseen (-- § 275). Seuraa

sitten vertailu molempain valtiomiesten ja puhujain välillä.

Demosthenes käyttää puhelahjansa valtion eduksi, Aiskhines itsekkäisiin

tarkoituksiin; edellisellä ei ole mitään muita pelastuksen toiveita

kuin kansalaisillakaan, jälkimmäisellä on turvapaikkansa Ateenan

ulkopuolella. Tämän tähden kansalaiset ovatkin valinneet Demostheneen

puhumaan kaatuneiden muistoksi, eivätkä Aiskhinesta, kun he tunsivat

molempain mielenlaadun. Jälkimmäinen on taas selvästi paljastanut

kaupungista vieraantuneen mielialansa myöskin nykyisessä puheessaan,

mainitessaan taistelusta ja muutenkin (-- § 293). Seuraa sitten eri

saavutusten keskinäinen vertailu. Toisella taholla Aiskhines

hengenheimolaisineen, tuo kavaltajain joukko, joiden nimiä Demosthenes

tässä luettelee suuret joukot häpeälle alttiina, on Hellaan orjuuden

aiheuttanut. Demosthenes sitävastoin ja hänen toimestaan Ateena ovat

tuosta kavalluksesta pysyneet erillään, ja juuri se on hänen suurin

ansionsa, jonka johdosta hän vaatii seppelöimistä. Mutta onpa hänellä

todellisia tuloksiakin osoitettavissa: kaupunki ja maa varustettiin

sotavoimilla ja liittolaisjoukoilla, eikä muureilla; hän on täyttänyt

kaikki tehtävät, joiden suorittamista silloinen tilanne vaati

ateenalaiselta valtiomieheltä. Aiskhines sitävastoin ei ole sallinut

kaupungin vähääkään hyötyä puhetaidostaan eikä lopullisesti

rahastansakaan (-- § 313). Seuraa sitten viimeinen vertailu

Demostheneen ja ennen eläneiden suurten ateenalaisten valtiomiesten

välillä. Puhuja aluksi tahtoo esiintyä vaatimattomana, mutta toivoo

itselleen kuitenkin lopullisesti tavallaan paikan noiden rinnalla,

samalla kuin hänen vastustajallaan on sopiva paikka vanhain vääräin

ilmiantajain luona. Sitten hän jälleen vertaa itseään silloin eläviin

henkilöihin, Aiskhineeseen ja hänen tovereihinsa, varsinkin ottamalla

huomioon, miten molemmin puolin on käyttäydytty, jonka pohtimista hän

tähän saakka varovaisesti on välttänyt. Myöskään nyt hän ei paljon eikä

kovin julkisesti siitä puhu. Vihdoin D. rukoilee jumalia kaupungin

puolesta, välittämättä paljon omasta menestyksestään.