PAOLA, myöhemmin MANFRED.
PAOLA. Isäni kuollut! Noora poissa! Nyt on enää vain yksi lanka,
jossa olemukseni riippuu! -- Vihako se on, vai rakkaus, vai hulluus?
en tiedä... se on nämä kaikki yht'aikaa; se on Manfred! (Samassa kello
kaukana lyö kaksitoista, PAOLA säikähtyy.)
MANFRED (tulee salaisesta portista, kasvot kalpeina, vaatteet
märkänä, kahleenkatkomia yllä). Paola!
PAOLA. Haa! Vihdoinkin sinä tulit!
MANFRED. Pois! Pian pois! Aika on tärkeä. Paetkaamme! Rakas, armas,
ikävöitty Paola, tule! Minä kaikki selitän. Oletko minua epäillyt?
PAOLA. Sinuako epäillyt? Niin, paetkaamme! (Ikään kuin osoittaen
hautaa.) Jo morsius-kamari odottaa meitä. Tuolla on pappi... hän
on kalpea... ja tuolla häävieraita... veljeni... ja isäni...
heillä on punaiset häävaatteet.
MANFRED. Paola, rakkautesi tähden, katso minuun! Etkö tunne! minua?
PAOLA (lähestyy häntä). Ja tuossa on sulhaseni! Niin, paetkaamme!
Mutta ensin tämä suudelma! (Halaa häntä.) Silmä vasten silmää, sielu
vasten sielua! (Suutelee häntä ja pistää samassa tikarinsa Manfredin
rintaan.) Kavaltaja!
MANFRED (kaatuen). Paola... älä... voi, hirmuista erehdystä...
en ole... kavaltaja!