MANFRED. Kuule! Soivatko tähdet? Olenko paratiisissa?
PAOLA. Nuorukais-parka! Tästä ei paratiisin portit aukene sinulle.
Täällä makaa kynnyksellä kalma.
MANFRED. Missä olen?
PAOLA. Älä kysy!
MANFRED. Ja sinä, suloinen impi? Ell'et ole enkeli, vaan maan
synnyttämiä, niin sano nimesi!
PAOLA. Älä kysy! Syntymättömänä kipinänä kohtalosi vielä nukkuu. Älä
sitä kysymyksilläsi herätä; se on rauhasi tuhkaksi polttava.
MANFRED. Jos synkkiin arvoituksiin kätket nimesi, tahdon silmistäsi
löytää sen avaimen. (Tulee hänen lähellensä; heidän katseensa
yhtyvät.) Haa! tunnen sinut! Kerran ennen sinut näin. Oi impi, kauan
ikävöitty, kauan etsitty! Kerran vain yhteen jouduimme; elämän
myrskyisimmässä taistelussa onnemme laineet hetkisen aaltoilivat
toisiansa vastaan, mutta kuitenkin olet sielulleni tuttu. Sinun
lähelläsi kadottaa kuolema voimansa ja elämän tuli hehkuu suonissa.
Polvillani rukoilen sinua! Kuka olet, suloinen arvoitus?
PAOLA. Vaikka kysyisit kymmenen kertaa, niin olen vaiti. Arvoitus
olen sinulle, arvoitus vielä suurempi itselleni.
MANFRED. Mutta tämä paikka! (Ikäänkuin itsekseen.) Hämärä muisto
haamottaa mielessäni... minä kaaduin... haavastani voima
aaltoili punaisena... tuntui niin kylmältä... sitten taas
harmaita kiharoita... kaksi lempeätä silmää... (Yht'äkkiä.) Mutta
sinäkö?
PAOLA. Rauhoitu, nuorukainen! Muuten rintasi haavalta irtautuu side,
joka kahlehtii elämäsi.
MANFRED. En kysy, ell'et sitä salli.
PAOLA. Tässä olet vihollisen alueella; ja ympärilläsi vaara ja
kuolema väijyvät.
MANFRED. Missä miekkani?
PAOLA. Miekkaako sinulle, joka tuskin olet tointunut kuoleman unesta!
MANFRED. Ja sinä?
PAOLA (säikähtyen). Minä?
MANFRED. Oi, pysy luonani! En enää kysy.
PAOLA. Itselleni olen vannonut, että sinut pelastan, ja sanassani
pysyn. En ole noita heikkoja, jotka pelkäävät, jos.... (Sotatorven
ääni kuuluu.) Haa, kuule!
MANFRED. Sinä vapiset,
PAOLA. En itseni tähden.
MANFRED. Siis minun tähteni! Kiitos, pyhät!
PAOLA. Ja miksi sitä kieltäisin! Pelkään, että heidän hirmuinen
verenhimonsa tavottaa sinut. He eivät tiedä, että minä, ennen kuin
soisin pahaa sinulle, antaisin... (Innolla.) Sinä kerran pelastit
elämäni ja kunniani, ja siitä hetkestä --
MANFRED. Siitä hetkestä...? Muistatko minua vielä?
PAOLA. Voi minua! Muistan liiaksikin.
MANFRED. Suloinen sana! Riemuitse, sydämmeni, riemuitse!
PAOLA. Vaiti! Hiljaa! Tämä kaikki on unelmaa, eikö niin? Suloisen
outoa, kamalan kaunista unelmaa! (Kauhistuen.) Muuten se olisi
hirmuista! Tahdon vaipua ajan äidilliseen helmaan, tahdon olla pieni
lapsi, ja sinä enkelinä kerrot minulle sadun, tuon ikuisen, ihanan
sadun ruususta, joka nousee haudan mullasta; helmestä, joka kuolettaa
koteloisen; kyyneleestä, riemun synnyttämästä, ja lemmestä, vihan
lapsesta.
MANFRED. Sodan hirmuisessa leikissä olen minä kasvanut; en ole
oppinut tuntemaan muuta kuin verta, miekkoja ja väkivaltaa. Mutta
nuorukaisen mielessä häämötti toinen ihanne, kuin tuo kylmä kunniatar:
suloinen ja pyhä unelma; unelma, joka puhui rauhasta ja kauneudesta,
lemmestä ja onnesta. Tumma oli mielestäni laakeri tuoksuvain ruusujen
rinnalla, ja usein, kuunnellessani paimentorven heleätä ääntä, olin
valmis heittämään pois miekkani. Silloin näin sinut. Sotamiehemme
olivat ottaneet sinut vangiksi ja ilkeällä väkivaltaisuudella
valmistivat sinulle häpeällistä kuolemata. Sinun pelastuksesi oli
ritarin velvollisuus. Kun silloin nostit silmäsi, nuo taivaallisen
suloiset silmäsi, tunsin että unelmani oli saanut nimen, tuntemattoman
ja kuitenkin tutun nimen -- sinut!
PAOLA. Älä enää! Ikäänkuin verkolla kiedot sydämmeni sanoillasi!
Joka suoneni vuotaa verta.
MANFRED. Minäkö sinut murheelliseksi tekisin?
PAOLA. Näin sinut kaatuneena, luulin sinut kuolleeksi. Onnellinen
minä, jos niin olisi ollut!
MANFRED. Toivot siis kuolemaani!
PAOLA. Minäkö? Kuolematasi toivon, ja kuitenkin antaisin tuhat
kertaa elämäni sinun edestäsi.
MANFRED. Rakastatko minua? Yksi sana vain!
PAOLA. Haa! Ääniä kuuluu. Pois täältä! He tulevat.
MANFRED. Sinusta en luovu!
PAOLA. Minun tähteni pois!
MANFRED. Menen. Mutta saanko sinua vielä nähdä?
PAOLA. Saat! (MANFRED menee PAOLAN kamariin.) Taivaan pyhät!
Tämäkö on kuolema?